Mix & Shake -proteiinibaari

Edelleen CrossFitista innostuneena olen tutustunut myös palautusjuomien maailmaan. Ongelma vain on siinä, että makuvaihtoehdot ovat melko niukat tällaiselle suklaata vieroksuvalle rosvittaajalle. Siinä kun tilaat neljä kiloa karmean makuista esanssiprotskua, alkaa makunystyröitä vähän kyykyttää.

Tuli mieleen irtokarkkikaupan ohi kävellessä, että miksi proteiinijauhevalmistajat eivät toisi joskus tuotteitaan esille suoraan urheilijoiden joukkoon kuntosalille. Kuopion CrossFittaajillekin varmasti kelpaisi, jos esimerkiksi viikon ajan olisi salilla maisteltavana erimakuisia ja koostumukseltaan erilaisia protskuja.

Urheilijan karkkikauppa

Tällainen proteiinibaari olisi ihan helppo toteuttaa, koska suomalaisethan ovat tottuneita irtokarkkikaupan asiakkaita. Isot purkit ja kauhat vaan tarjolle ja jauhot omaan purkkiin. Vettä kraanasta päälle ja sheikkaus.

Minä ainakin uskaltaisin kokeilla jotain eksoottisempaa makua, jos sitä ei tarvitsisi ostaa suoraan neljää kiloa tai edes kiloa. Isot purkitkin ärsyttävät kotona, jos jauhe jää makunsa takia käyttämättä eikä sitä oikein roskiinkaan raski heittää.

Maha kestää tai sitten ei

Protskubaarissa voisi testata myös erilaisia koostumuksia. Toisen mahalle ei kerta kaikkiaan käy halvin tuote, mutta joku toinen on ehkä turhaan ostanut kallista proteiinia vatsanpurujen pelossa.

Ehkä viikossa ei ehdi saada kokemuksia eri proteiinijauheiden vaikutuksesta treeniin, mutta mikä estäisi tekemästä proteiinibaarista pysyvää ratkaisua salille. Moni maksaisi kauhallisesta jauhoa 50 senttiä tai jopa euron, ja siihen hintaan valmistaja varmasti saisi omansa takaisin. Tai mikä estäisi kuntosalia tarjoamasta tällaista palvelua asiakkailleen.

Tästäpä vinkkiä Fastille, Fitnestukulle, Mass.fille ja mitä näitä nyt on.

Ilopilleri puolitoista vuotta

Onnista on kehkeytynyt iloinen pieni poika. Hän osaa ajaa autoilla lattialla niin, että tuuppaa autoa hellästi pienellä kädellään eteenpäin – ei mitenkään rumasti rymäytä vaan tosi sievästi. Hän osaa värittää värityskirjasta hepan kuvia äitin kanssa. Osaa rakentaa palikkatorneja ja vielä paremmin kaataa niitä. Osaa koota lasten palapelejä ja Brion junaradan. Tunnistaa kirjasta eläimet tapiirista seepiaan, mikä saattaisi monelta aikuiseltakin jäädä tekemättä.

Ja nyt tuo pieni poika on kasvanut jo niin isoksi, että osaa kertoa, ottaako vai eikö ota jotakin tai sen, lähdetäänkö potalle vai ei. Onnin oma kieli on vielä ihan omaa – äitikään ei sitä yleensä ymmärrä – mutta muu kommunikointi korvaa sanat. Kun poika ottaa hihasta kiinni ja retuuttaa omaan huoneeseen, ei kukaan voi olla ymmärtämättä, että leikkikaveriahan siinä kaivataan.

Kauhukohtausten yöt

Onni on nyt ollut kolmisen viikkoa päivähoidossa kuusi tuntia päivässä. Toissa viikolla jätimme tutin pois ja perjantaina neuvolassa todettiin korvatulehdus. Ehkä joku näistä tai kaikki yhdessä ovat laukaisseet parina yönä kauhukohtauksia. Joskus Savonlinnan aikaankin meillä oli vähän samanlaisia, mutta paljon nykyistä lievempiä kauhisteluja.

Nyt poika huutoitkee ja viuhtoo käsillä. Osoittelee sormella sinne tänne ja työntää isän ja äidin pois, jos yritämme ottaa pienen syliin. Sylissä sitten rimpuilee niin hirveästi, että pelottaa, että tenava kopsahtaa lattialle.

On vaan niin kauheaa katsoa vierestä, kun toisella näyttää olevan todellinen hätä. Silmät ovat niin auki, että sitä luulee väkisinkin lapsen olevan hereillä, vaikka hän kuulemma onkin sikeässä unessa. Lääkäri totesi neuvolassa, että kauhukohtauksia voi tosiaan tulla jo Onnin ikäiselle, joten tässä täytyy vaan kovettaa itsensä ja varmistaa vierestä, ettei mitään satu.

Kymmenen kiloa rikki

Korvatulehdusta lukuun ottamatta neuvolasta saatiin taas iloinen lausunto. Poika kasvaa ja voi hyvin. Syö kuin hevonen, mutta ei liho. Paino menee reippaasti käyrien alapuolella ja pituuskin pikkuisen, mutta mitä muuta voisi odottaakaan, kun äiti on tällainen pätkä eikä isäkään mikään hujoppi ole. Nyt sentään napsahti maaginen kymmenen kilon raja rikki!

Tuo korvatulehdus ei tullut meille ihan yllärinä, vaikka minä uumoilin enemmän keuhkoputkentulehdusta tai jotain muuta sellaista. Onni sai nuhan päikkäristä jo heti ensimmäisellä viikolla, ja on vähän yskinyt öisin sen jälkeen. Kun kuumetta tai mitään ylimääräistä kiukutteluakaan ei ollut ja toisaalta tiesin tuon neuvola-ajan olevan niin lähellä, en lähtenyt kiikuttamaan poikaa lääkäriin. Tuskinpa se tulehdus ehti kauan korvassa jyllätä, kun toinen korva ei olisi tarvinnut antibiootteja ollenkaan eikä toinenkaan kovin paha ollut.

Neuvolassa muutenkin meni hienosti. Neljä palikkaa rakentui torniksi muutamassa sekunnissa ja kirjan kuvat olivat tuttuakin tutumpia. Lääkärikin epäili, että seuraavalla kerralla pääsevät Onnin kanssa juttusille, kun äänteet ovat niin hyvin hanskassa. Ehkäpä ne pahimmat puhumishalut ovat menneet, kun suuhun on pitänyt hankkia niin hyvä purukalusto: kaikki paitsi takimmaiset poskihampaat ovat jo totta.

Pulkkamäkeä ja mönkijäajelua

Onneksi pakkaskausi vähän hellitti ja pääsimme tänä viikonloppuna Onnin kanssa pulkkamäkeen. Sininen pulkka vaan vilahteli, kun poika viiletti Puijon mäkeä ylös alas. Iskä ja äiti vuorottelivat hiihtohissinä. Onni laittoi oikein hartiat kyyryyn ja viiletti kauheaa vauhtia alas. Vähän näytti harmittavan, kun yksi mäki päättyi kumolleen ja naamaan pölähti lunta.

Pulkkamäen jälkeen käväistiin autolla saaressa. Paluumatka taisi olla Onnista kivoin juttu. Hän pääsi iskän syliin ajamaan ihan oikeaa autoa! Ja mitä tenava tekikään ihan ensimmäiseksi? Laittoi musan soimaan. Oikein tanakasti tökkäsi autoradion päälle, ja jatkoi ajelua hymyssä suin.

Kotona sitten taas ajellaan mönkijällä. Muka ovat laittaneet ikärajaksi jonkun kolme vuotta. Ihan hyvin pystyy yksivuotiaskin ajamaan mönkijällä. Onni osaa jo jonkun verran sillä jopa peruuttaa. Tällä hetkellä kaikkein kivoin onkin se nappi, josta kulkusuunta vaihtuu.

Maahan pötkölleen kun kiukuttaa

Joskus Onnia kiukuttaa, l. joka päivä ja monta kertaa. On tylsää jättää leikki kesken ja lähteä syömään. Yhtä pöhköä on pukea ulkovaatteet. Ja voi että äiti on tyhmä, kun kieltää jotakin. Silloin Onni pistää pötkölleen lattialle ja itkee surkeasti.

Yhtenä aamuna jouduin kieltämään Onnia aamiaispöydässä. En enää edes muista mistä asiasta, mutta sen muistan, miten pojan leuka alkoi väpättää ja suu mutrusi perusilmeen ja myttynaaman välillä. Ihan kuin ei olisi osannut päättää, pitäisikö nyt taas vähän itkeä tirauttaa, vai totella äitiä.

Onnittelin itseäni, kun juuri sekunnin sadasosaa ennen kuin itku olisi voittanut, kysyin Onnilta, pyytääkö hän äitiltä anteeksi. Poika sanoi heti: ”Ai”, ja sitten oltiin taas kavereita.

On se kyllä ihan ai koko poika. En möisi enää vähemmistön edustajille enkä muillekaan.

Must’ on tullu, urheiluhullu

Punttisalin hämärään toisten lähdettyä jään ja huokaan.

Kuinka kummia ajatuksia päähäni tuokaan

tuo toiveeni ainoa, että olla saan

nuorempi ja laihempi ja lihaksikkaampi

Vaikken sitä julkista, katson lätkää ja harrastan CrossFittiä!

Mukaillen Eppu Normaali – Urheiluhullu

Totta se on. Yritin yllyttää Ilkkaa CrossFitin on-ramp -kurssille, mutta päädyinkin sinne itse. Kai sitä on vähän hullu, kun lähtee sillä tavalla yllättäen rehkimään. Vastahan tässä reipas vuosi takaperin pyöräytin pojan maailmaan.

Noh, muut äitit ovat jo kuntoutuneet ja palanneet entisen vaatevaraston äärelle, mutta minä se vaan olen tähän saakka porskuttanut Ilkan verkkareissa tai äitiysvaatteissa. Paino on jopa noussut sitten viime syksyn, kun Onni oli kolmen kuukauden ikäinen.

Jotenkin sitä vielä haluaa taistella sitä totuutta vastaan, että läski olisi ikuista, vaikka kaikki hyvät yritykset kuntoilusta ovat kaatuneet aikataulupulaan. Keväällä kävin pari kertaa sählyssä, mutta sitten lähdettiinkin Espanjaan, ja kuntoilut loppuivat siihen. Sitten äiti osti vasta 35-vuotiaalle lapselleen kunnon lenkkarit, ja niillä tallasin pari viikkoa lenkkipolkuja, kunnes lähdettiin Vesannolle ja taas jäivät lenkit sikseen. Nyt yritän kolmatta nousua, ja tällä kertaa pitää hakea apua 150 euron kuukausimaksusta. Jos ei tuohon rahaan ala jotakin tapahtua motivaatiolle niin olkooon sitten läskit taakkana lopun ikää – joka tosin ei ehkä ole niin pitkä ajanjakso ottaen huomioon, että läski on löytänyt tiensä myös verisuonten seinämiin ja sisäelinten ympärille.

Ehkei nyt vielä voi puhua ihan CrossFitin harrastamisesta, kun yhtäkään varsinaista harjoituskertaa ei ole ollut on rampin jälkeen. Mutta iso askel on jo otettu, sillä tänään harmitti vietävästi, kun illan WOD-tunti olikin jo täynnä eikä päässyt tositoimiin. Melkein siis olen jo ihailtu ja vihattu CrossFittaaja uusissa Roguen kamoissani (joita en ole ostanut).

Eka metcon otti luulot pois

Vielä pitää sananen kirjoittaa ensimmäisestä on rampin tunnista ja erityisesti ensimmäisestä harjoituksesta, metconista. Siinä rimpuiltiin viisi kertaa rengassoutua, kymmenen punnerrusta ja 15 kyykkyä ja niitä peräjälkeen kymmenen minuutin ajan niin monta kierrosta kuin ikinä vaan jaksoi. Ilkka toppuutteli kotona lähtiessä, että kannattaa varmaan ottaa aluksi hissukseen, ettei heti saa paikkoja jumiin. Pöljä kun olen, en uskonut.

Revin itsestäni niin paljon irti, että makasin lopussa mahallani maassa ja vaikka kuinka yritin käsiä käskeä, en noussut enää yhteenkään punnerrukseen. Sain tulokseksi muistaakseni 7 kierrosta ja 11 toistoa. Punnerrukset olivat tiukin paikka, vaikka teinkin ne akkapunnerruksina.

Seuraavana päivänä olin ihan täydellisessä jumissa. Etureisiin sattui kamalasti, kun yritin kökkiä alakertaan vaipanvaihtoon. Kädetkin huusivat tuskasta ja ainoa paikka, joka oli suurin piirtein kunnossa, olivat pohkeet.

Jotain kehitystä sitten vissiin kuitenkin vajaassa kolmessa viikossa tapahtui, sillä kun sama metcon toistettiin, sain ihan suht helposti kasaan 11 kierrosta ja vielä muutamia toistoja sen päälle. Punnerruksetkin pitää seuraavalla kerralla tehdä jo reilusti miesmallisina. Ainoa, mikä vähän rasitti tulosta, oli sitkeä flunssa, johon sairastuin kurssin puolivälissä. Enkä tullut edes kovin hirveän kipeäksi!

 

Pulahdus mustikkaan

”Taaperoiden värikylpy: mikä ihana tekosyy sotkea”, tuumasi Onni ja antoi palaa!

Täällä Savonlinnassa järjestettiin tänä syksynä parina aamuna vauvojen ja taaperoiden värikylpy ja Onni kirjaimellisesti kroolasi mustikoissa ja mangososeissa kuin  vanha tekijä.

Kaikkihan alkoi niin, että ohjaaja oli jemmannut sinisen verhokankaan alle sinisiä pikku esineitä, joita sai etsiä ja vaikka maistella. Onni ampaisi kangasläjän kimppuun ja löysi sieltä auton. Tytöt näyttivät tykkäävän enemmän palloista. Seuraavaksi ohjaaja toi sinisen vadillisen vettä, johon Onni ei paljon sormiaan kastanut. Tytöt kuitenkin huolehtivat siitä, että kaikki muutkin kastuivat – äidit mukaan lukien.

Ohjaajalta oli todella liukas veto, että seuraavaksi hän puhalteli märälle, lattiaa pahemmilta sotkuilta suojaavalle muoville saippuakuplia. Yksi tenavahan siinä tietenkin jo ehti mätkähtää nurin ennen kuin isoimmat lätäköt saatiin siivottua.

Sinistä väriä poskeen

Ja sitten päästiin asiaan eli mustikoihin. Onni veteli väreiksi tarkoitettuja marjoja kaksin käsin naamariin ja siinä sivussa lätösteli muutaman marjan paperillekin. Ohjaaja kaatoi teoksille seuraavaksi perunajauhoja, joka tietenkin peitti mustikat. Onni hyvin hämmentyneenä suttasi jauhoja sivuun ja etsi edelleen mustikoita. Hämmennys oli vielä suurempi, kun seuraavaksi tuli suihkepullosta vettä ja jauho-vesi -seos muuttui liisteriksi. ”Kuka nyt hyviä muttikoita sotkee?” Tarkoituksena oli kiinnittää mustikkamaalaus perunajauhoilla paperiin ja kuivattaa paperi korpuksi.

Lisää kostuketta saatiin kiisselistä. Se oli täydellinen katastrofi. Kiisseli jo valmiiksi märällä muovilla teki lattiasta luistinradan, jossa yksivuotiaat tekivät kilpaa piruetteja. Arvaahan sen, miten siinä kävi. Yksi tyttö hujautti kolmoisslutsin suorin vartaloin selälleen lattialle ja alkoi vollottaa hysteerisesti. Tavallisesti Onni alkaa aika herkästi itkeä, jos joku muu itkee, mutta nyt itkua aiheutti lähinnä se, kun tyhmä äiti ei antanut lähteä liukastelemaan muiden kanssa muoviselle jäätanssiareenalle.

Joku muu siivoaa

Tuli ihan kauhea sotku. Onni änkesi välillä syliin, joten minäkin olin ihan pottujauhokiisselissä. Meillä oli vain yksi pieni pyyhe ja sillä me koitettiin Onnin kanssa siistiytyä markkinakuntoon torille. Seuraavalla kerralla sentään älyttiin ottaa vaihtovaatteet äitillekin.

Mutta ah, mikä ihanuus olikaan jättää kaikki se kiisselin ja mustikoiden sotku jollekin toiselle siivottavaksi! Se mielessä jaksaa puurtaa taas yhden päivän yksivuotiaan vauhdissa.