Meinasin perjantaina blogata 100. kätkön löytymisestä, mutta myöhästyin. Tänään tilille napsahti jo 130. löytö, joten aika haipakkaa kerättiin 30 kätköä. Siihen meni siis perjantai-ilta, lauantai, sunnuntai ja vielä tänään saldo kasvoi kolmella. Kaiken kaikkiaan olemme löytäneet huimat 66 kätköä viimeisen yhdeksän vuorokauden aikana!
Meillä oli Ilkan kanssa tavoitteena tänä kesänä 100 löydettyä kätköä, joten nyt ollaan reilusti yli tavoitteen. Virallisesti kesä kai loppuu huomenna. Jos tässä malttaisi pitää taukoa kirjoitushommista, voisi vielä muutaman ehtiä ennen syyskuuta.
Korkeuksista siltojen alle
Geokätköily on ihan mielettömän hauskaa! Lauantaina meillä oli mukana geoperhe ja meidän iskäkin kirmasi Muhoksella sillanrakenteisiin nuoruuden innolla pelkän pakasterasian perässä! Kaikkein mukavimpia kätköjä ovat ne, joita joutuu vähän etsiskelemään. Perjantaina ryömin Asta-myrskyn kaatamien puiden alle ja sotkin kaikki päällysvaatteet. Piti oikein kurvata takaisin kotiin vaihtamaan vaatteet, mutta hauskaa oli.
Uusikaan vaatekerta ei pitkään pysynyt puhtaana. Matkalla Utajärvelle sorsametsälle piti vielä möngertää kaiken maailman laavuilla ja lintutorneissa taskulampun valossa. Lintujenkatselutornissa Ilkka esittelikin sitten kiipeilytaitojaan. Meillä on ihan hyvä kätköilytiimi. Ilkka kiipeilee puihin ja rakenteisiin, minä ryömin siltojen ja puiden alla!
Savonlinnan viikon aikana ratkaisin iltapuhteina kolme paikallista mysteerikätköä ja ne ne vasta kivoja on! Tuntuu niin kuin olisi itse Hercule Poirot – maailman paras salapoliisi. Nyt olisi työn alla yksi Kakuro, joka pitäisi ratkaista ennen kuin Kakuro Challenge -kätkö aukeaa. Väitöskirjalle on ilmestynyt kova kilpailija!
Ei olla Ilkan kanssa mitään eilisen teeren poikia geokätköilyssä! Takana on 36 päivää geokätköilijöinä ja tänään saimme 50 löydettyä geokätköä täyteen! Sattui vielä niin mukavasti, että se 50. kätkö oli webcam-kätkö. Teemu ystävällisesti nappasi meistä kuvan Suolahden webbikameralla, ja kun kurvasimme mökin pihaan, piti heti rientää tekemään lokimerkintä.
Oli tosi hieno päivä ajella moottoripyörällä kätköltä toiselle. Hellettä piisasi piirun verran alle 30 astetta. Minä yritin ensin ajaa Savagella ilman bensaa, mutta se ei näköjään onnistu. Ihmettelin, että mikähän kumma härveliin tuli, kun se äänsi vain öö-ö-ö ja pysähtyi. Ilkka oli kauhuissaan, että ajoin metsään jo ensimmäisellä pätkällä, mutta onneksi kyse oli paljon tavanomaisemmasta ongelmasta. Enhän minä voi tietää, että moottoripyörässä on joku varatankki. Kuka se nyt sinne varatankkiin on tankannut? En minä ainakaan. No sen varassa sitten köröttelin lähimmälle huoltamolle, ja matka jatkui.
Reunalta myyränkololle ja näköalatornille
Ensin poimimme yhden kätkön Savonmuan reonalta, ja sitten pari kätköä Konnevedeltä. Geokätköillessä ei pidä pelätä työntää kätensä myyränkoloon, sillä sieltäkin voi löytää aarteen! Konneveden satamassa kävimme sitten lohisopalla ja jatkoimme matkaa Suolahden kamerakätkön kautta Äänekoskelle jäätelölle. Äänekoskella yksi kätkö löytyi helposti, mutta toista etsittiin kauan aikaa, kunnes lopulta luovutettiin. Ei keksitty, mistä tie kääntyy jollekin lomamökeille. Vasta myöhemmin tuli mieleen, että olisikohan pitänyt kulkea päätien ali rantaa kohti.
Ennen Viitasaarta Ilkka vielä muisti yhden kätkön Ilmolahden urheilukentällä, jossa ei taida käydä juuri ketään muita kuin geokätköilijöitä. Minun piti viedä purkki paikoilleen nahkatakki päällä ja kypärä päässä, kun paikalla pörräsi niin kiukkuisia ampiaisia.
Viitasaarella jännitti sitäkin enemmän. Ajoin moottoripyörällä ensimmäistä kertaa tosi jyrkkää rinnettä ylös ja alas. Puntti tutisi, mutta niin vain löytyi kätkö sieltäkin.
Savageen 55 000 kilometriä
Sitten alkoi taas Savagelle tulla nälkä, joten hurautimme Nesteelle etsimään vielä yhden kätkön ja ruokkimaan pyörät. Siinä pyörien ruokailua katsellessa tuli itsellekin nälkä, ja piti palata ABC:lle syömään. Minä olin jo niin väsynyt, että ajoin kiertoliittymästä kohti Oulua. Onneksi tajusin heti, ja tekaisin tiukan uukkarin vastoin poliisisetien neuvoja.
Nyt on takapuoli kipeänä ajelusta, mutta hyvä mieli löydöistä. Savagen mittariin ehti tällä reissulla tulla 55 000 kilometriä, joten melkoisen matkan on sekin jo kulkenut.
Julistin sodan lokeille. Taistelemme kaloista. Ihmettelin aamupäivällä rannasta kantautuvaa parsallusta. Luulin ensin, että lokit kiusaavat vesilintuja, mutta siellä olikin kalamarkkinat. Ilmeisesti kaikki Iso vesijärven kalanpoikaset ovat päätyneet tänään Rapurantaan. Rannassa käy hurja kuhina, ja järvi on mustanaan pikkukaloja. Puhelimella ei oikein saa kunnon kuvaa, eikä kuvasta kunnon käsitystä kalojen määrästä. Niitä on tuhansia!
Yritin ottaa kalaparvesta videokuvaa Vadolla. Ehkä liikkuva kuva kertoo asian paremmin.
Niille, jotka eivät hölmöyksissään lähteneet Guns N’ Rosesin keikalle, ihan vaan tiedoksi, että Axl oli entisessä kunnossaan. Ääni naukui kuin mouruavalla kissalla aidanseipäällä. Keskivartalo tosin oli hieman kasvanut niistä ajoista, jolloin Axl vielä poseerasi julisteissa huoneeni seinällä.
Ehdin odottaa GNR:n keikkaa melkein tasan 20 vuotta. Kannatti odottaa. Ihan sama, vaikka naamat olivat vaihtuneet. Ihan sama, vaikka mahat olivat kasvaneet sekä laulajalla että kuulijoilla. Ihan sama, vaikka piti odottaa kolme varttia rokkikukkoa lavalle. Kaikki odotus oli odotuksen väärti.
Kesällä ratsastelu on jäänyt väliin leirien ja omien kiireiden vuoksi, mutta Ilkkapa keksi Linnanmäellä oivan korvaavan menetelmän laukkaharjoituksiin. Nappasi kolikot koneeseen ja hoputti minut hurjaan laukkaan. Ou nou!
Miten aikuisesta ihmisestä voi lähteä tuollainen ääni! Hirveä kimitys kuuluu naurun lomasta, ja kyllä hävetti. Ihmiset pysähtyivät katsomaan, ja minä vaan nylykytin konehevosella menemään niin lujaa kuin pääsin. Olisiko kerrankin pitänyt lukea ohjeet ensin? Vasta jälkikäteen tajusin, että minähän en muistanut edes ohjata sitä heppaa kaarteessa, kun pistelin niin kovasti menemään. Yksi asia lienee selvä: “Mä en halua käyttää mittää ruoskaa!”
Olin Ilkan kanssa aarrejahdissa! Ja minä löysin sen – maailman parhaan pienen aarteen! Tai siltä se pieni pakasterasia ainakin tuntui.
Ollaan jo kauan puhuttu geokätkennästä, ja nyt sitten eilen ryhdyttiin sanoista tekoihin. Ensimmäiseksi haasteeksi otettiin aarre tästä läheltä, eikä muutenkaan heti hakeuduttu erityisen haastavien kohteiden pariin.
Silti ensin kurkisteltiin väärään paikkaan – Ilkka oikeastaan kurkkasi heti oikeaan paikkaan, muttei hoksannut rasiaa. Polvet kastuivat märässä maassa mönkiessä, mutta se ei ollenkaan haitannut löytämisen riemua.
Aarrearkussa oli rintanappi, harppi ja joku kiertävä kolikko. Kun nimet oli raapustettu lokikirjaan, työnsimme aarteen visusti samaan paikkaan. En kerro, mihin, ettette löydä ilman etsimistä!
Oiva tapa kuljettaa turisti sinne minne ei muuten löytäisi
On harmillista, ettei geokätkentää ole enempää hyödynnetty matkailussa. Sunnuntaiaamupäivän asiaan vihkiytyminen paljasti, että geokätkennän parista löytyy lukuisia kiinnostuneita, jotka ovat valmiita poikkeamaan viivasuorilta valtateiltä pienille kärrypoluille vain kätkön perässä. Se olisi mainio tapa opastaa ihmisiä uusiin ja erilaisiin paikkoihin.
Selvitin jo itselleni tärkeimpien paikkakuntien kätköt, ja onneksi Savonlinnasta niitä löytyy useita. Utajärveltäkin löytyy aivan mielettömän hienoja paikkoja. Parasta kätköissä on kuitenkin se, että kätkön omistaja eli hän, joka purkin piilotti, on joutunut miettimään, mihin piilonsa tekisi. Osa on halunnut kuljettaa etsijät upeiden maisemien pariin, osa johonkin kulttuurihistorialliseen kohteeseen.
Geokätköön liittyy aina kuvaus. Toiset tietenkin ovat viitseliäämpiä ja taitavampia kirjoittajia, mutta parhaimmillaan geokätkön avulla voi siirtää kansanperinnettä sukupolvelta toiselle. Esimerkiksi Utajärveltä löytyy kätkö paikasta, jossa tarinan mukaan paimentyttö pakeni epäonnisesti sonnia, ja Savonlinnasta löytyy tietenkin linnan ympäriltä useampiakin purkkeja mukavine tarinoineen.
Minä aloin tietenkin heti kehitellä omia piilopaikkoja. Olisi mukava laittaa jonnekin tiettömän taipaleen taakse metsämiesten löydettäväksi tai jonkin upean kelkkareitin varteen.
Annoin pikkusormen, se vei koko käden
Nyt kädet syyhyää ja Savagen renkaat sauhuaa. Pitäisi päästä uudelleen aarrejahtiin. Heti kun menen taas kotiin, vien varmasti Ilkan vaikka väkisin etsimään paikallisia kätköjä. Ensi viikonloppuna sitten voidaankin katsastaa Helsingin purkit, kun mennään kuuntelemaan Guns N’ Rosesia. Miltähän mahtaa Axl näyttää lavalla kypsemmällä iällä? Ehkä akselilla on kätkö lavan takana piilossa.
–
Lisäys 17.6.2010
Geokätköily on tähän saakka saanut minut kiipeämään ihan itse ilman apuvoimia (Ilkkakaan ei ollut mukana) kahden metrin korkeudelle liikennemerkkiin, kömpimään mutaisen sillan alle ja kurkistamaan peltisen kurjen takapuoleen.
Olen ihan haltioissani! Pieni Hercule Poirot heräsi minussa siellä liikennemerkillä, kun aloin ihmetellä, miten liikennemerkissä voi olla niin korkealla ihan selvä kengänjälki. Kengänjälki se vei minut sinne sillankin alle. Jos et halua leimautua erittäin lapselliseksi ja keskenkasvuiseksi kurapolveksi, suosittelen jättämään geokätköilyharrastuksen kokeilematta!
Viime viikolla KLM hukkasi matkalaukkuni ja kirosin yhtiön siksi alimpaan h-paikkaan. Tällä viikolla KLM laittoi lentokentät kiinni eikä informoinut meitä täällä Barcelonassa mitenkään ja taas kirosin kovasti. Nyt yhtiö uskalsi lähettää ensin pomonsa taivaalle ja heti perään kolme rahtikonetta pöllyävästä tuhkapilvestä huolimatta.
Tulin heti paremmalle mielelle. Onneksi ollaan reissussa – vaikkakin jumissa edelleen – KLM:n koneella eikä aristelevan Finnairin. Ei huvittaisi istua Finnairin linja-autossa 60 tuntia matkalla Suomeen.
Kuinka täällä pärjätään?
Joku voisi kuvitella, että pidennetty loma Espanjassa olisi ihan kiva asia. Minulla ei niin olekaan vaikeuksia, mutta välillä aika käy pitkäksi. Päivä kerrallaan tässä mennään.
Alunperin meidän piti palata jo aikaisin lauantaiaamuna. Perjantai-iltana Teemu pääsi noin sadannella kerralla läpi KLM:n asiakaspalveluun ja sai vaihdettua lentomme sunnuntai-iltapäivään. Eipä lähtenyt kone vielä silloinkaan.
Ei mitään hätää
Nyt kun loma on venynyt pian parilla päivällä, meidän piti marssia tänään itsepalvelupesulaan sukkapyykille. Ihan mukavaa täytettä päivään. Se, mikä täällä alkaa pikku hiljaa ärsyttää, on muut turistit. Joka paikka pursuaa kiukkuisia turisteja.
Kadulla on tänään alkanut näkyä kylttejä, joissa kyllästyneet matkailijat kaupittelevat paikkoja vuokraamiinsa linja-autoihin. Suomalaiset odottavat kiltisti vuoroaan. Joku suomalainen oli kuullut, että täällä joudutaan odottelemaan jopa yli viikko, mutta onneksi täällä näkyy tosi vähän suomalaisia.
Ruokaa riittää
Soitin tänään ensimmäisen kerran äidille. Pappa tuntui olevan enemmän huolissaan. Hyvin täällä kuitenkin pärjätään. Barcelona on täynnä pikku kahviloita ja ruokapaikkoja, pyykitkin on pesty ja netti toimii, joten meillä on asiat ihan hyvin. Ei vaan enää jaksa notkua turistipaikoissa.
Eilen Ilkka löysi meille hyvän pastabaarin, jossa käytiin eilen ja taas tänään syömässä. Saatiin ensimmäisen kerran kotiruokaa edullisesti, joten veikkaampa, että meistä tulee pastabaarin vakioasiakkaita, jos täällä ollaan vielä pitkään.
Haaveena Saksa
Olemme Ilkan kanssa aika toiveikkaita siitä, että pääsemme parin päivän sisällä joko Amsterdamiin tai jonnekin päin Saksaa. Saksasta olisi vain hetken luikaus lautalla Suomeen.
Tarkistin tänään junamatkan pituuden ja vähimmillään Barcelonasta Helsinkiin pääsisi 46 tunnin istumisella. Pisin matka kesti pitkästi yli viisikymmentä tuntia. Ei ihan heti huvita lähteä seisoskelemaan kahdeksi vuorokaudeksi tupaten täyteen junaan, vaikka kai sitäkin jotkut ovat harrastaneet.
Eihän täältä katseltava lopu
Huomenna kuitenkin lähdemme käymään Montserratissa. Sitä on kehuttu mieleenpainuvaksi paikaksi, jossa paimentolaislapset perheineen kokivat jumalallisen näyn vuonna 880. Nyt Montserrat on benediktiiniläismunkkien kotipaikka ja upea luontokohde.
Jo ensimmäisenä Barcelona-päivänä kävimme Gaudin upeassa Sagrada Familiassa. Se oli aivan mykistävä. On järisyttävä ajatella, että joku pystyi jo 1800-luvun loppupuolella suunnittelemaan niin monimutkaisen kolmiulotteisen ja todella suuren rakennuksen vailla nykyaikaista 3D-tekniikkaa.
Kirkko oli täynnä loppuun asti hiottuja yksityiskohtia, ja vaikka audioguiden ottaminen alkuun mietitytti, kuuntelimme suu auki yhä uudestaan samojakin kuvauksia. Sagrada Familia oli ehkä vaikuttavin ihmisen suunnittelema rakennelma, jonka olen koskaan nähnyt, ja palaan siihen varmasti vielä myöhemminkin.
Sagrada Familia ansaitsee oman blogipostauksen kuvien kera. Se ansaitsee myös sen, että palaan kaikista tuhkapilvistä huolimatta vielä jonakin päivän Barcelonaan ihmettelemään pitkästi yli 100 vuotta rakennettua kirkkoa. Kirkon odotetaan olevan valmis joskus 2000-luvun ensimmäisellä kolmanneksella, vaikka nykyaikaiset nostokurjet ja betonivalun tekniikka ovat jouduttaneet valmistumista reippaasti sitten aloitusvuosien.
Ei huolta huomisesta
Meillä on edelleen toivoa. Tassut tuskin koskettavat Suomen maaperää lentokoneesta astumisen jälkeen, mutta ehkä pääsemme jonnekin lähemmäs Suomea ja tulemme loppumatkan jollakin muulla kulkupelillä. Ei tässä auta masentua. Töitä voi tehdä täältäkin käsin, ja tänään lounaalla jo puhuttiin, että mitä jos marssimme johonkin Barcelonan kahdeksasta yliopistosta, linnoittaudumme kirjastoon, ja tekaisemme ajankuluksi väitöskirjan per tyyppi tai ainakin tutkimussuunnitelman.
Töiden tekeminen on kuitenkin muuten vähän hankalaa. Minulla on miniläppäri mukana, ja siitä olemme tarkistaneet lentosuunnitelmia vuoron perään. Muut ovat joko iPhonen varassa tai kokonaan ilman nettiyhteyttä. Juuri nyt kiitän suurempia tahoja siitä, että jääräpäisesti vaadin, että voin ottaa miniläppärin mukaan. Nyt on edes jonkinlainen kontakti ulkomaailmaan, vaikka hotellin verkko on aika heikko. Vielä kun telkkarista löytyisi edes yksi englanninkielinen kanava, kaikki olisi ihan hyvin.
Yksi vuorokausi takana Portugalissa, ja monta matkailukokemusta rikkaampana. Pitihän se joskus käydä minullekin, että matkatavarat eivät saavu samalla koneella vaan jäävät jonnekin välille.
Olin eilen illalla ihan raivoissani Lissabonin kentällä. Laukku ei tullut, löytötavaratoimiston vuoronumeroautomaatti hajosi, ja jouduin odottamaan kaksi tuntia ennen kuin pääsin edes selvittämään laukkujen katoamista.
Heti onneksi selvisi, että laukku jäi välilaskulla Amsterdamiin. Tämä ei kuitenkaan anna kovin hyvää kuvaa KLM:stä, jolla lennän kahden viikon aikana yhteensä kahdeksan lentoa. Ensin tulin tänne Portugaliin Amsterdamin kautta, ja lauantaina palaan samaa reittiä takaisin. Maanantaina on sitten vuorossa Barcelona ja edelleen Amsterdamin kautta mennen tullen.
KLM:n puolustukseksi pitää sanoa se, että yhtiö tarjosi ilmaiset välipalat ja juomat. Sai ottaa jopa santsikierroksen. välipala oli tietenkin valkoista huttuleipää, mutta oli kumminkin.
Kiukun päälle kiukku
Jos olin kiukkuinen eilen kentällä ja edelleen kiukkuisemmaksi tulin taksimatkalla, koska myöhästyin katoamisselvittelyjen takia ennakkoon maksetusta kuljetuksesta hotellille, ja jouduin ottamaan yöllä taksin (35 euroa), niin hotellilla kiukku jo laantui.
Huone on ihan tavallinen, tosin paljon tavallista suurempi. Huoneen ykkkösjuttu on kuitenkin oma parveke merinäköalalla, ja nyt merinäköalaa ei tarvitse etsiä piipistämällä tai silmiä siristämällä vaan se avautuu katselijan eteen niin pitkälle kuin uskaltaa katsoa. Seisoin jo yöllä parvekkeella ihmettelemässä, voiko niin kaunista olla missään.
Estorilissa voi olla. Niin ainakin Hotel Estoril Edenissä, joka saa näköalansa takia minulta suosittelut TripAdvisoriin. Tuo kuva on otettu aamuvarhain, jolloin aurinko ei vielä porottanut pilvettömältä taivaalta. Päivän mittaan sää parani niin, että kaula-aukon kohta poislukien kaulakoru ovat nyt ihan punaisena. Lisää kuvia tulee Flickriin jossain välissä.
Esitystä ja shoppailua
Tänään on sitten aamupäivä mennyt esityksen rakentelussa ja iltapäivä vaatteiden ostelussa. Piti ostaa ihan kaikki kengistä lähtien. Niissä tein säästöratkaisun ja ostin vain rantasandaalit. Elättelen edelleen toivetta, että matkalaukku ja kesäkengät olisivat täällä jo huomisaamuna. Parit housut ja muutama paita, alusvaatteet ja sukat. Siinäpä se ostoslista jo olikin. Takkia en ostanut, vaikka minulla on vain talvitakki. Ei sitä varmaan edes tarvitsisi, kun päivällä ollaan jo 20 lämpöasteessa. Kengät olisin tarvinnut, mutta en löytänyt pikaiselta ostosmarssiltani kenkäkauppaa.
Vaikka tekisi mieli kertoa, miten hienoa täällä on, on pakko laittaa nukkumaan. Seuraavat kaksi päivää ovat tosi tiukkaa vääntöä aamusta iltaan eikä kolmas ehdi edes alkaa ennen kuin olen jo kotimatkalla. Lento Suomeen lähtee lauantaina jo seitsemän jälkeen aamulla. Pitää varmaan lähteä hotellilta puoli viiden aikaan. Hohhoijaa…
Oltiin viime viikonloppuna Nurmeksessa kelkkailemassa. Majoituimme Matkailu- ja nuorisokeskus Hyvärilän lomahuoneistoissa. Yleensä koiran kanssa matkustavat majoitetaan johonkin 70-luvun rupumökkiin, mutta tällä kertaa saimme luksushuoneiston. Tilaa oli yli 100 neliötä, vuolukivitakka, hetivalmis kiuas ja seinällä valokuvaaja Reino Turusen taidetta. Hetakin vaikutti varsin tyytyväiseltä koiramatkustajalta, vaikka ei aluksi meinannut uskaltaa kiivetä yläkertaan, ja sen kerran kun kiipesi ylös asti, piti kantaa alas.
Isä kantaa Hetan portaissa.
Kelvotonta patikkoa kiskurihintaan
Pohjois-Karjala tai ainakaan Nurmes ei kuitenkaan ollut kelkkailijan paratiisi. Kaukana siitä. Valittavana oli joko kymmeniä kilometrejä jääreittiä tai saman verran hirveätä patikkoa metsässä. Ja tästä lystistä piti maksaa 20 euroa päivä tai 40 euroa viisi päivää. Kiskurihinta urien laatuun nähden.
Pohjoisessa ajaessa olen jotenkin saanut sellaisen kuvan, että jos kelkkareitti menee jotakin sähkölinjaa pitkin, se on hyvää, tasaista baanaa, mutta Nurmeksessa siitäkin oli tehty mahat ympäri kääntävää patikkoa.
Missään nimessä Nurmesta ei voi suositella kelkkailijalle. Kelkkailijoita ei näkynyt Nurmeksen päässä kuin muutamia yksittäisiä. Ilkka kyseli heiltä reittien kunnosta, mutta kaikki nurmeslaiset tuntuivat jo tietävän, ettei Nurmeksessa ole yhtään hyvää reittiä.
Hyvän baanan perässä harhaan
Ensimmäisenä päivänä ajoimme monta kertaa harhaan. Ensin jäällä eksyimme Kolin reitiltä, ja isä joutui suunnistamaan meidät kartan perusteella perille. Vaikka oli ihan lämmin ilma, 50 kilometriä jäätä pitkin ei tuntunut kovin kivalta ajatukselta. Vielä kun Kolille ei päässyt kelkalla, päätimme lähteä jään yli Lieksan puolelle ja ajella metsäreittiä pitkin takaisin Nurmekseen.
Lieksan reitti löytyi hyvin, ja ensimmäiset vastaantulijat sanoivat, että kymmenen kilometrin patikkoreitin päässä odottaa hyvä reitti. Siitä innostuneena jaksoimme pomppia patilta toiselle.
Edessä aukeava reitti täytti odotukset jopa niin hyvin, että innoissamme jatkoimme tasaista reittiä suoraan, vaikka olisi pitänyt kääntyä tiukasti vasemmalle patikkopätkälle. Isä ihmetteli ääneen vasta Uimaharjun tehtaan luona, että noinkohan olemme oikealla reitillä. Uimaharjun Teboilin myyjä kielsi meitä lähtemästä takaisin jäälle, joten päätimme ajella takaisin ja etsiä sen kadonneen risteyksen.
Lynx myytävänä
Oikea reitti löytyi, ja taas meillä oli edessä patikkopomppimista. Parin kilometrin päässä isä ja Ilkka löysivät ummessa olevan metsäautotien, jota pitkin voisimme oikaista. Isä lähti ensin Shiftillä loivaan ylämäkeen ja minä otin oikein vauhtia ja pinkaisin Lynxillä perässä.
Eihän se mihinkään umpisessa päässyt. Siihen tökkäsi puoliväliin ylämäkeä ja jyräytti kiinni paksuun kinokseen. Koitin ensin ottaa Ilkkaan yhteyttä kypäräpuhelimella, ettei tulisi ollenkaan perässä, ja kun yhteyttä ei saanut, yritin viittoilla, että ajaisi ohi.
Ilkka pysähtyi auttamaan minua. Oli vähän kiukkuinen, ja minä vielä vähän enemmän. En voinut sille mitään. Yritin tulla niin lujaa kuin pääsin isän polkemaa reittiä, mutta niin vain loppui Lynxistä teho. Kohta puoliin isä soitteli ja kyseli, jäätiinkö kiinni. Ajoi sitten Shiftillä takaisin ja tuli apuun.
Ilkka ja isä saivat tehdä kovasti töitä ennen kuin Lynx liikahti. Sittenkin päätettiin, että lähtään takaisin ja ajellaan vaikka teitä pitkin Lieksaan. Saatiin kaivaa Lynxiä vielä toisenkin kerran samasta kinoksesta ennen kuin pääsin mäen alas. Ajoin siinä palatessani jopa Ilkan kelkan suksen päältä, kun en umpisessa saanut käännettyä kelkkaa riittävän jyrkästi, ja Ilkan sukset olivat niin ottavassa kulmassa. Ei tullut onneksi mitään.
Ja taas kaivetaan Lynxiä kinoksesta. Lynxissä on kaksi hevosta: isä ja tyttö.
Ilkka vetäisi Pollensa käyntiin ja kävi kääntymässä mäen päällä. Ihan pöljää, että minä jäin kiinni, mutta ei muut.
Teitä pitkin jäälle ja huoltsikan kautta kotiin
Ajettiin pitkät matkat taas teitä pitkin. Pahoitteluni siitä, mutta reitti oli kerta kaikkiaan niin surkeassa kunnossa, ettei siellä kotimaisella ilveksellä päässyt kulkemaan. Jäin vielä kolmannenkin kerran kiinni ennen kuin päästiin onnellisesti takaisin Nurmes-Koli -jääreitille, ja ihan lähelle Nurmesta – kiitos isän suunnistustaitojen, vaikka satoi räntää ja näkyvyys oli tosi surkea.
Sitten isältä loppui bensa. Oli kuulemma ajellut minulle reittiä umpisessa kaasu pohjassa, mutta Shift oli kulkenut vain viittäkymppiä. Oli varmaan imaissut bensaa ihan mukavasti. Ei meillä onneksi ollut kuin kymmenen viisitoista kilometriä Nurmekseen. Isä hyppäsi Lynxin puikkoihin ja minä kyytiin, koska Ilkankin kelkasta alkoi menovesi loppua.
Ilkka hurautti suoraan tankille, ja me haettiin isän kanssa bensakanisteri mökiltä. Palattiin takaisin ja tankattiin Polaris, ja palattiin takaisin. Täytyy sanoa, että hetivalmiilla kiukaalla on etunsa silloin, kun on ajanut yhteensä 300 kilometriä kelkalla ja niistä 120 jäällä.
Surkeuksien surkeus
Sunnuntaina oli isän syntymäpäivä. Päätimme lähteä Kuohattijärvelle suuntautuvalle reitille, koska sitä hoidettiin kartan mukaan useampaan kertaan kaudessa. Paskat, sanon minä. Ajettiin reittiä parikymmentä kilometriä ja käännyttiin takaisin. Lynxi jäi taas kiinni, mutta nyt se oli minun vikani. Sillä ei kestä yhtään pudottaa vauhtia kurviin, jos ajaa umpisessa. Muuten se kaivautuu takapuolesta kiinni ja korskahtaa pystyyn kuin vauhtihirmu hevonen.
Taasko se suttaa paikallaan? Minä istun jo kinoksessa itkemässä.
Oli hassun näköistä, kun isä työnsi ja lopulta kaatui, ja Ilkka roikkui mahallaan Lynxin vierellä, kun ei uskaltanut löysätä kaasusta, ettei taas joutuisi kaivamaan kelkkaa kinoksesta. Minulla sen sijaan tuli itku ja kiukku. Uhkasin jättää kelkkailun kokonaan, kun en ikinä mitään oppisi. Kai se oli uhkaus vain minua itseäni kohtaan ja muille erittäin varteenotettava lupaus. Ajoin kuitenkin kotiin. Päivän saldona noin 50 kilometriä.
Suunnattiin loppupäiväksi autolla Kolille syömään. Komeat maisemat olivat peittyneet sumuun, mutta näköalahissi oli hauska.
Palo-ojat näköalahississä.
Tahkolle rallipätkää
Kelkkamiestä ja -naista ei pari huonoa kelkkailukokemusta säikäytä. Niinpä tankattiin taas maanantaina kelkat ja suunnattiin nenät kohti Tahkoa. Taas edettiin 30 kilometriä patikkoa. Isä kokeili välillä Lynxin umpisen ominaisuuksia, ja totesi, että tehoa ei ole, mutta tasaisella kaasulla silläkin pääsee kulkemaan umpihangessa.
Ylä-Luostan kaupalla oli pakko pysähtyä ostamaan juomista. Patikkourheilu on aika kovaa hommaa toimistotyöläiselle. Kaupan myyjä sanoi, että Ylä-Luostalta Kiparille on hyvää reittiä, eikä hän olisi voinut olla enemmän oikeassa. Hurautimme Kiparille alta aikayksikön, vaikka alkoi sataa räntää niin, että lasit muurautuivat umpeen. Hirmuista rallipätkää oli kiva lasketella.
Kiparin jälkeen reitti normalisoitui, muttei siitä ihan nurmeslaista patikko sentään tullut. Näkyvyys heikkeni entisestään, ja vaatteista alkoi mennä vesi läpi. Päkätin matkalla Ilkalle ja isälle, etteivät ajaisi niin lujaa. Sain tulla Lynxillä niin lujaa kuin ikinä koneesta irti sain, ja siitä huolimatta näköyhteys katkesi monta kertaa. Olisin varmaan kääntynyt välillä harhaan, jos herrat eivät olisi pysähtyneet odottelemaan.
Tahkolle ei sitten koskaan mennä ainakaan Sokos-hotelliin. Kävimme siellä syömässä, ja kysyin, löytyisikö hotellista kuivauskaappia, jossa voisimme kuivata ruokailun ajan tamineitamme. Eivät antaneet yhtään hotellihuonetta käyttöömme. Olisimme tarvinneet vain ja ainoastaan kuivauskaapin, ei huonetta eikä mitään muuta. Hotellin työntekijät olisivat voineet vaikka viedä meidän tumput kuivauskaappiin, jos olisivat pelänneet meidän sotkevan märillä kengillä huoneen lattioita.
Naisten vessassa oli onneksi patteri, jossa saimme hiukan kuivattua hanskoja. Paluumatka oli sitten koko matkan räntäsadetta. Ylä-Luostalle päästiin nopeasti, mutta siitä eteenpäin olikin taas patikkoa. Alkoi jo tympäistä koko homma. Aina välillä roiskautin hanskoista vettä tantereeseen ja pyyhkäisin laseista lumia, sillä seurauksella, että kelkka meinasi karata käsistä patikkoisessa maastossa. Isä kurautti jopa reitin sivuun ojaan, kun ei nähnyt mitään.
Onneksi päästiin perille ihmisten ajoissa, ja taas hetivalmiista kiukaasta oli apua lämmittelyyn. Vesitiivis GoPro Hero -kypäräkamerakin oli huurtunut niin, ettei videoista tullut muuta kuin sumuista suhrua. Enpä taida suositella GoProta kelkkailijoille. Patterit eivät kestä kylmää kyytiä ja vesitiiviyskin on niin ja näin. Lisään tähän melkeinpä ainokaisen säädyllisen videon, jonka GoPro suostui ottamaan ennen simahdustaan, heti kun saan sen YouTubeen. Siitä näkyy muiden kuvien ottajan eli Ilkan menoa ensin läheltä ja sitten kaukaa, kun nainen Lynxin sarvissa jää kuin täi tervaan.
Lyhyestä virsi kaunis: Nurmekseen ei kannata mennä kelkkailemaan, mutta Hyvärilään voisi hyvinkin majoittua. Polariksella pääsee umpista, Lynxillä jää kinokseen. Polaris kulkee rivakasti, Lynxiä joutuu odottelemaan. Kuka ostaisi naisen käytössä olleen Lynxin halvalla?
Koti-Outi kirjoittelee tänne elämästään ja kuulumisistaan. Tarinaa löytyy Ilkasta ja kavereista, koirista ja hevosista, metsästyksestä ja matkailusta.
Sportti-wannabe-Outi raportoi urheilukokemuksistaan ja ehkäpä jatkossa blogista muotoutuu myös eräänlainen treenipäiväkirja tai ainakin hassujen ratsastuskommellusten muistijälki.
Huonomuistisuus on syntini. Siksi huonomuistinen Kokki-Outi tallentaa hyväksi havaitsemansa reseptit, jos enää muistaa niitä kokkauksen jälkeen.
Ja kaiken tämän lisäksi löytyy vielä määrittelemätöntä tajunnanvirtaa, joka sekin on raapustettu samaan blogilaariin.
