Kirjan jälkeen

Kuukausi: helmikuu 2008

  • Vauhdin huumaa luistimilla

    Olen jo toipunut nielurisaleikkauksesta niin hyvin, että uhmasin kahden viikon liikuntakieltoa eilen ja lähdin Ilkan, Maisan ja Teemun kanssa retkiluistelemaan. Oli hurjan kivaa. Tai no ei ollut aluksi, kun nilkka väsyi ja rytmi ei löytynyt millään, mutta palatessa pääsin jo nautiskelun makuun. Retkiluistimillahan suorastaan kiitää! Vaikka syke ei varmaankaan noussut paljon yli sohvalukemien, kuusi kilometriä suuntaansa taittui puolessa tunnissa. Kelloa ei ollut, mutta jotain sinne päin se oli.

    Tuulensuunta vaikuttaa yllättävän paljon luisteluun aavalla selällä. Vaikka tuuli ei ollut kova, paluumatka sujui huomattavasti menoa rivakammin. Tietenkin palatessa osasi jo jotenkuten luistella. Melkoista vaappumista se oli molempiin suuntiin, mutta ainakaan takapuoli ei ottanut lähikontaktia kylmän jään kanssa.

    Oli tosi hyvä, että älysin lähteä porukan mukaan. Meinasin aluksi, etten vielä uskalla lähteä urheilemaan, mutta kun katselin muiden sitovan monojen nauhoja kiinni, en malttanut jäädä rannalle. Meitä suosi tosi upea sää ja muutenkin oli hienoa olla pitkästä aikaa kunnolla ulkona. Kotona sitten maistui spagetti ja jauhelihakastike aivan kuin ennen nielurisaleikkausta. Minusta on ehkä tullut entistäkin hitaampi syömämies, mutta väliäkö tuolla. Hyvä saada murua rinnan alle, kun viime aikoina syömisen kanssa on olllut vähän hiljaisempaa.

    Ja nyt sitten suunnitellaan kovalla tohinalla ensi viikonlopun Luoston reissua. Hurjan vaikea on ollut löytää sopivia kelkkareittikarttoja. Lapin reiteistä on ilmeisesti tänä keväänä tulossa kuntarajat ylittävä kartta, mutta nyt pitää vielä etsiä monta pikkuruista karttaa, jos haluaa selvittää pidempiä reittejä.

    Ainakin Luosto-Ylläs -väli on kiinnostava, mutta sitten pitäisi sunnuntaiajelulle keksiä joku kiva maisemareitti makkaranpaistopaikkoineen ja muineen. Aika suotavaa olisi, jos sunnuntain reitillä ei olisi pahaa patikkoa. Ihan vaan Ninan parasta ajatellen.

    Vauhtia piisaa siis jatkossakin. Ja nyt entistä tasaisempana, kun Ilkka kävi eilen hakemassa minulle uudet iskarit etupukkiin! Fox, fox, sanoi foxy lady 😉

  • Työkyky kateissa

    En olisi ikinä uskonut, että yksi nielurisaleikkaus saisi minut tähän tilaan. Silloin kun ei okseta, koskee helkkaristi korvaan. Aika harvoin koskee kurkkuun. Ääni takertuu aika ajoin kurkkuun ja kamalien limapallojen mukana lähtee palasia nielua koristavista peitteistä.

    Täytyy koota kaikki voimansa ja yrittää perustella itselleen järkisyin, miksi on pakko välillä nielaista ruokaa ja juomaa. Kun vatsa on tyhjä, voi oikein tuntea, kuinka särkylääkkeet syövyttävät vatsan limakalvoja.

    Pahinta on se, että olen taas ihan poikki. Tekisi mieli nukkua koko ajan, mutta eihän aikuinen ihminen voi koko päivää nukkua. Olin ihan varma, että pystyisin nämä kaksi viikkoa lukemaan artikkeleita väikkäriä varten, mutta olisinko saanut luettua kolme paperia tähän mennessä? Ja harmittaa Ilkankin puolesta, kun olen tällainen sohvaperuna: nukun, voivottelen ja katselen typeränä telkkaria. Se hyvä puoli tässä on, että Ilkka on ilmeisesti saanut tehtyä töitään tosi hyvin.

    Mutta kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu. Korvakipu vain tuli vähän yllätyksenä, ja kun minä en sellaista juuri lapsenakaan potenut, se tuntuu tosi tuskaiselta. Siellä Uudessa-Seelannissa korvaan kyllä sattui, mutta siellä oli mieletön tuuli. Saattaa olla, että kivun syy on oikeasti se, että minun oli pakko siirtyä vähän laimeampiin särkylääkkeisiin. Eikähän minuun aina satu. Niin kuin se lääkäri etukäteen kertoi, kipu tulee aaltoina. Nyt olen aallonharjalla, mutta kesytän vielä tämänkin.

  • Kelkka korjaamolle

    Ajeltiin Ilkan kanssa viikonloppuna yhteensä sellaiset 330-340 kilsaa kelkalla. Lauantaina lähdettiin pikkupakkasessa ensin vain Rokualle kaakaolle, mutta sitten matka jatkui Vaalan kautta Puolangalle. Vaalasta Puolangan suuntaan oli tosi upeaa reittiä. Vain yksi kelkka oli ajanut ennen meitä lanauksen jälkeen. Viimeiset 17 kilometriä olivat sitten ihan hirveää pattia. Minulta prakasi taas käsi, joten Ilkka ajeli edellä ja odotteli, kun minä körryytin mummoankkavauhtia perässä. Ja sama juttu palatessa.

    Puolangan patikon jälkeen minulta hajosi kelkka. Olin jo kuunnellut aiemminkin, että jokin aina kolahtaa ja kurahtaa, kun keula painuu patin pohjalle tai kun kiihdyttää rivakammin. Sitten yhdessä jarrutuksessa kurahdus oli niin iso, että oli pakko pysähtyä. Emme keksineet, mikä vika siinä oli. Isä sanoi puhelimessa, että ei muuta kuin ajelet kotiin. Kurahtelut kävivät aina vain pahemmiksi ja lopulta oli pakko soittaa isä hakemaan kelkka Vaalasta. Isä, Arttu ja äiti toivat minulle Vimparin viissatasen lainaan ja jatkoin sillä Utajärvelle. Meidän kelkka körötteli kotimatkan kärryllä.

    Kelkasta oli vuotanut ketjukotelon öljyt, hammaspyörä, stefa ja laakeri olivat hajonneet ja ketju oli venähtänyt. Nyt kelkka odottelee varaosia ja takuukorjausta Oulussa. Toivottavasti se saadaan kuntoon ennen Luoston reissua. Siihen saakka lainailemme Vimparin kelkkaa, jos heillä ei ole sille tarvetta.

    Seuraavana päivänä ajeltiin vielä mutka papan luona. Ilkan kelkan ohjausta piti keventää oikein reilusti. Ohjainraudat katkaistiin ja myöhemmin vielä ohjaustankoa kallistettiin taaksepäin. Ilkan kelkka on niin raskas ohjata, että minulla se tuntuu väkisin karkaavan puuhun, ja hänellä itsellään kaasukäsi tulee tosi kipeäksi. Eihän sellaisella vehkeellä voi ajaa.

    Muutenkin meitä vastusti Sangin reissulla. Ensin harhauduttiin reitiltä ja kun etsittiin oikeaa reittiä, jäätiin molemmat kiinni. Huhkimisen ja puhkumisen jälkeen päätettiin kääntyä kotiin, mutta sitten löydettiinkin oikea reitti ja jatkettiin matkaa Sangille. Ilkalla hajosi vielä variaattorinremmi Sanginjärvenjäällä. Säikähdin helkkaristi, kun häntä ei alkanut kuulua vastarannalle. Ajattelin, että nyt kelkka on tökännyt jäänreunaan ja se on kyljellään jossain ja mies kelkan alla, mutta ei. Siellähän sitä vaan oltiin kuomu pystyssä remmiä vaihtamassa. Paluumatkalla ei sattunut mitään ihmeitä, mutta kyllä nämä meidän kelkkareissut ovat olleet vastoinkäymisiä täynnä.

  • Risat risat

    Pitkään vihoitelleet nielurisat jäivät maanantaina lekurin pöydälle. Ei kuulemma ollut turha leikkaus, sillä risat olivat molemminpuolin pahasti arpiset ja proppuiset. Siellä heräämössä edustin hieman vanhempaa kaartia. Seurana minulla oli yksi sylivauva ja kolmevuotias Piia.

    Luulin olevani teräsmuori ja oletin totta kai, että tekisin jo nyt kovasti töitä. Höpsis töpsis. Täällä sitä vaan mutustellaan pienenpieninä paloina pullaa ja imeskellään välillä jäätelöä, välillä jääpalaa. Maanantain olin ihan tokkurassa lääkkeistä, mutta eilen tuntui jo tosi hyvältä.

    Tänä aamuna sitten heräsin kamalaan meteliin, joka lähti minusta. Maha murisi ja möyrysi niin, että varmaan naapurintätikin säikähti. Ilkka tosin jatkoi onneksi uniaan, kun minä aloitin vessassa ravaamisen. Suhteemme tässä vaiheessa minunlaiseni vessakammoisen on vähän paha potea vatsavaivoja, mutta menihän tuo. Puoleenpäivään saakka ravasin vessassa tiuhaan tahtiin. Ei ole kiva oksentaa, kun kurkku on tasaisesti keltaharmaiden peitteiden peitossa, eikä se toinen asiakaan niin kivalta tuntunut. Molemmat päät hellinä tässä yritän palailla elävien kirjoihin.

    Meinasi olla välillä vähän heikko olo. Heräsin ensin nojaamasta keittiönkaappiin ja siitä olin kai köntsähtänyt kokonaan lattialle, kun seuraavan kerran aukaisin silmiäni keittiön lattialta. Oli helpotus, kun Ilkka tuli kahden kieppeillä kotiin ja kiikutti minulle vettä ja mehua ja sen sellaista. Muutaman tunnin jälkeen uskalsin jo maistella Ilkan jauhelihasoppaa. Olisipa ollut jauhelihasoppaa silloin Uudessa-Seelannissa, kun osat olivat toiset. Silloin keittelin Ilkalle makarooneja.

    Nyt illalla jo helpottaa. Olo ei ole virkeä – ei todellakaan – mutta nyt vatsa jo vastaanottaa juomaa ja ruokaa. Luultavasti lihon palloksi tämän kuurin jälkeen, kun eilenkin söin pari jätskiä ja tänään voisilmäpullan. Pakko syödä sitä, mitä mieli tekee, tai muuten jää kokonaan syömättä eikä se ole hyvä, vaikka nyt minulla onkin vatsaystävällisemmät lääkkeet. Kiitos Maisan ja Ilkan.

  • Käynnistysvaikeuksia

    Nyt kun oma kone on suurinpiirtein saatu käyntiin sekä tutkimuksen että kuntoilun osalta, auto ei enää osoita samaa aloitteellisuutta. Tai eihän se sama auto olekaan. Vanha menopelini Toyota odottelee Kuopiossa siirtoa kotikonnuille Utajärvelle ja alla on nyt veres ruotsalainen. Paha vaan, että tuli ostettua samalla niin hyvä akku, ettei auto starttaa kahden asteen pakkasella. Toyotalla ei koskaan ollut käynnistysvaikeuksia.

    Ihmiset kai yleensä ostavat tuoreempia autoja, mutta minä kuljen vastavirtaan. Vuosimallin 90 Toyota vaihtui kasivitoseen Saabiin. Sillä on tosin ajettu satatuhatta vähemmän kuin Toyotalla, mutta pieniä huolestuttavia ja kai viimevuosien vähäiseen käyttöön liittyviä vikoja on ilmaantunut.

    Rantasalmella esimerkiksi sammui kesken ajon ajovalot. Räpsyttelin pilkkopimeässä pitkien valojen kytkintä ja onneksi sain taas kaikki toimimaan. Näkyväisyyttä heikentää myös se, ettei kuskinpuoleinen pyyhkijä ota ollenkaan kiinni lasiin paitsi pikkuisen molemmista päistä. Akku on vähän heikko, eikä tosiaan enää jaksa startata. Tai yrittää se vielä, kun en kehdannut sitä ihan tyhjäksi starttailla. Olisikohan se sitten laturinremmi tahi joku muu härpäke, mikä vinkuu aina kylmänä? Renkaat eivät ole enää uudenveroiset ja sisävalon sulake on kai mennyt. Pikkuvikoja, mutta silti olen melko varma, että tämä Saab-kokeilu päättyy aika pian. Sen oli tarkoituskin olla vain väliaikainen ratkaisu akuuttiin auto-ongelmaan, kunnes jotain muuta löytyy tai voitan lotosta.