Keskiviikkona bongasin Maisa-veneen Jyväskylän laiturista ja tänään paluumatkalla löytyi äiti!
— Post From My iPhone
Kuukausi: syyskuu 2009
-
Hirvimerkki ekalla!
Eilen oli pikkuisen perhosia vatsassa, kun pakkasin heti aamusta hirvikiväärin autoon ja hurautin ampumaradalle. En ole ampunut tänä kesänä kertaakaan hirvikiväärillä ja silti lähdin yrittämään hirvimerkkiä.
Nainen ja ase on ilmeisesti edelleenkin outo yhdistelmä, sillä jo Carlsonin pihalla utelias naapuriruutuun parkannut mies tuli ihmettelemään, että ampumaanko se on tyttö menossa. Olin ostanut juuri kolme laatikkoa panoksia – varauduin siihen, ettei merkki irtoa kovin helposti – ja laittelin niitä takakonttiin, josta mies bongasi asepussin.
Ampumaradalla joka ukko kävi erikseen kyselemässä, kuka minä olen, mistä tulen ja onko tämä eka kerta, kun hirvimerkkiä yritän. Ainoa, joka ei pitänyt ihmeenä poninhäntää ja naisellisia muotoja, oli Velmu-niminen kolmikuukautinen norjanharmaahirvikoira. Sille kelpasi tytönkin rapsutukset.
Harjoittelematta hyvä
Sanoin kyselijöille, etten ole harjoitellut, ja siitäkös sedät innostuivat. Pitäähän sitä nyt ainakin 100 laakia kesässä laukaista ennen kuin tulee ampumakokeeseen! Ehkä olen hieman tavallista säästäväisempi, lue nuuka, tai sitten vaan laiska, mutta ei ole vain yksinkertaisesti tullut ammuttua. Muutaman kerran ehdimme käydä haulikkoradalla ennen kuin Ilkka nyrjäytti nilkkansa, mutta siinä se.
Myönnän kyllä, että olisi pitänyt harjoitella. Viikolla käytiin ostamassa jopa hirvitauluja, joten minulla oli vakaa aikomus harjoitteluun. Koska tässä kuitenkin hirvenmetsästys jo painaa päälle, päätin kokeilla merkkiä harjoittelematta.
Neuvojia piisasi
Ensimmäiset ampujat saivat merkkinsä ekalla yrityksellä, mutta muutama joutui toiselle kierrokselle. Yksi vanhempi mies ampui neljä kertaa eikä sittenkään saanut merkkiä. Hänet passitettiin kohdistamaan kiikaria, josko vika olisi siinä.
Minä päästin muut edelle ja jäin viimeiseksi. Odotusaikana juttukavereita riitti, kun jokainen kävi vähän neuvomassa tyttöä.
Piti kuulemma hieroa aseenperä hiekkasäkkiin ja laittaa piippu hahloon. Ihan kuin en sitä muuten ymmärtäisi. Sitten ei tarvinnut kuulemma pitää aseesta edes kiinni. Joopa joo, olisi ukot saaneet hyvät naurut, kun olisin hieronut perän säkkiin ja laittanut piipun hahloon ja sitten vetänyt liipaisimesta. Joku paikkahan siinä olisi verta vuotanut, kun pyssy olisi potkaissut naamaan tai vähintään olkapäähän.
Ampumakoppiin saattelijan kera
Savonlinnan Riistanhoitoyhdistyksen miehet olivat tosi mukavia ja avuliaita. Ampumakopin läheisyyteen ei päästetty muita kuin ampuja yksin, mutta silti minulla tuli kutsumaton saattelija mukaan. Joku heppu käveli opastamaan ihan koppiin asti perän hieromista hiekkasäkkiin.
Ammuttaja oli asiallinen ja järjesti minulle korkeamman tuolin. Kehotti ampumaan rauhassa ja totesi, että ihan omaan tahtiin voi ampua – ampuupa sitten yhden tai useamman sarjan.
Aluksi minun oli hankala löytää asentoa, mutta kun se lopulta löytyi, asento oli tosi vakaa. Ei yhtään pelottanut, että ase heiluisi. Ainoastaan mietitytti kiikarin kohdistus ja pulttilukko. Aiemmin olin ampunut merkin isän puoliautomaatilla, ja silloin ei tarvinnut miettiä latausta.
Pam, pam, pam, pam – merkki käteen
Kun ensimmäinen laukaus lähti, olinkin jo ampunut lippaan tyhjäksi. En tajunnut ollenkaan, että ammuin lopulta ihan kelpo tahtiin neljän laukauksen sarjan. Kuulin vaimeasti jo radiosta, että 32 sekuntia, neljä osumaa, mutta kun Riistanhoitoyhdistyksen mies kuulutti kaikille saman asian, oli setien naamassa taas nauramista.
Ei tarvittu toista kierrosta, eikä nopeampia ampujiakaan ollut kuin muutama. Ei silti, että mikään salama-ammunta olisi ollut. Ammuin ihan perustahtiin ja pulttilukkoa jännittäen. En voi sille mitään, että minusta on niin himputin kiva pärjätä miesten pelikentällä! En haluakaan tulla niin hyväksi ampujaksi, että jokainen pitäisi varmana osumista. Silloinhan minä menettäisin yllätysedun, jonka epävarma olemukseni minulle suo.
Vihreä merkki takataskussa on helppo hymyillä, mutta hirvitaulut eivät silti jää käyttämättä. Harjoitella pitää, jotta joku kaunis päivä uskaltaisin laukaista hirveä kohti. Näin vähällä ampumisella sellainen päivä on vielä kaukana edessä. Kiikari sentään taitaa olla oikein kohdistettu, jos mitään eilisestä ammunnasta voi oppia.
-
Alapohje valloillaan
Meitä oli tänään vain kolme ratsastustunnilla. Minä sain mennä taas Pilkulla. Essi piti oikein teho koulutuntia. Hän komensi jatkuvasti minua menemään reippaammin, pitämään alapohkeen kiinni ja ulko-ohjan tuella. Huomasin toissa viikolla Ilkan ottamista kuvista, että minulla sohottaa varpaat ihan eri suuntiin kuin pitäisi. Nyt kun yritin skarpata varpaat eteenpäin, pohje pääsi heilumaan kuin kesämekko tuulessa.
En tajua, miksi minä en koskaan opi. Nyt minulla oli hieman tavallista pidemmät jalustimet, koska aina ratsastan liian lyhyillä. Tänä syksynä olen päättänyt opetella pitkille jalustimille, mutta nyt sitten heiluu jalat edestakaisin.
Olen nyt kahdesti ratsastanut uusilla ratsastushousuilla, ja ne ovat auttaneet hiukkasen tiivistämään istuntaani. Mitähän sitä keksisi, että myös jalat liimautuisivat ponin kylkiin?
Taivutuksia ja väistöjä
Teimme aika paljon avo- ja sulkutaivutuksia käynnissä ja ravissa. Oli ihan kiva, kun kerrankin sai harjoitella ensin käynnissä. Ei varmaaan olisi saanut, mutta tunnilla oli myös Bissa ja Rija, jotka ovat vähän hörhöjä (nim. kokemusta on).
Outo juttu, että taivutukset onnistuivat tänään ihan kohtalaisesti. Molempiin suuntiin minulla iskee jossakin vaiheessa paniikki ja jään roikkumaan taivuttavaan ohjaan. Pitäisi vain rohkeamminn liikuttaa kuolainta suussa, ja pitää ratsu hereilllä.
Pohkeenväistö on edelleen minun ongelmani, mutta tänään heikoiten meni laukka.
Laukassa kaikki unohtuu
Laukkasimme aika paljon uralla ja erilaisilla ratsastusteillä. Tehtiin laukanvaihtoja ravin kautta ja siirtymisiä laukasta raviin ja toisinpäin. Kun kaikki keskittyminen menee jalustimiin ja jalkoihin, laukassa unohtuu kaikki muu.
Liike kutistui koko ajan pienemmälle ja pienemmälle uralle. Kulmat oikaistiin, ja kohta Pilkku ja selässä hytkyvä Outi karauttelivat kauheaa kyytiä soikealla uralla maneesia ympäri. Ei siinä paljon kontrolli menoa haitannut.
Kotiin tullessa ehdin jo ajatella, että minun on pakko alkaa käydä ratsastamassa kaksi kertaa viikossa. Nyt tunnille oli nimittäin ilmestynyt vielä parempia ratsastajia kuin ennen, ja tuntui, että jään jalkoihin. Toinen heistä oli ilmeisesti tiedostanut omat taitonsa, ja oli jatkuvasti minun ja Pilkun edessä – ja meidän piti aina väistää.
-
Pitkä viikonloppu Pietarissa
Tämän kesän ainoa ulkomaanmatkamme suuntautui naapuriin Venäjälle. Vietimme oikein mukavan pitkän viikonlopun Pietarissa. On uskomatonta, että lähempänä kuin Helsinki sijaitsee miljoonakaupunki, jonka kulttuuritarjonta ylittää vilkkaimmankin mielikuvituksen. Käveleepä missä tahansa, katukuvassa kohoaa toinen toistaan upeampia palatseja, kirkkoja, museoita ja patsaita.
Pietari on elämys, jota on vaikea sanoin kuvata. Kaupunkina se on kuin mikä tahansa muu miljoonakaupunki. Ohitse kiitää upeita miljoona-autoja perässään todella surkeita ruosteläjiä. Ihmisistä puolet pukeutuvat Pradaan ja Gucciin; puolet kirpparilöytöihin. Yksi erottava tekijä löytyy. Olipa naisella boutique-asut tai itseommellut kamppeet jalasta ainakin löytyy taivaita hipovat korkkarit.
Linja-autossa on tunnelmaa
Pietari on parinsadan kilometrin päässä Savonlinnasta, mutta meidän matkamme lähti ihan eri suuntaan. Kiersimme nimittäin linja-autolla ensin Mikkeliin ja vasta sieltä Lappeenrannan kautta Venäjän puolelle. Matka meni oikein mukavasti. Nukuttiin melkein koko matka tullimuodollisuuksiin asti.
Tullissa menikin sitten vähän aikaa, mutta yllättävän nopsaan päästiin siitäkin. Laukut piti kävelyttää tullin läpi, vaikka kukaan ei niitä katsellut tai läpivalaissut. Koska meillä oli ryhmäviisumi, meidän piti mennä viisumin osoittamassa järjestyksessä tarkastukseen. Eipä siinä mitään. Ystävälliset tullitädit – melkein kaikki olivat naisia – katsahtivat naamatauluun ja lyödä pläjäyttivät leiman passiin.
Linja-autokin saatiin melko pian tullista läpi ja sitten matka jatkui. Pari kertaa meidät pysäytettiin ja tullitädit kävivät taas vilkaisemassa, onko passin leima kuivunut ja linja-autossa edelleen sama määrä matkustajia.
Saimaan kanavaa Venäjän puolella
Saimaan kanava on upean näköinen rajan molemmin puolin. Laivaväylä on merkitty Venäjän puolella jopa paremmin kuin Suomessa. Ilkka alkoi jo haaveilla, jos joskus veneilisimme Saimaan kanavan päästä päähän omalla paatilla.
Heti rajan tuntumassa pysähdyimme Juustilan valintaan. Aluksi meinasin ostaa naposteltavaa ja limpparia, mutta sitten tajusin, että kaikki muut ostavat vähintäänkin olutta jos ei kirkkaita. Niinpä sitten tarttui minunkin kassiini pari tölkkiä Ilkalle ja yksi minulle. Minä sain suuremman!
Muutama kilometri Juustilan valinnan jälkeen meidät ohitti farmari-Mersu, jonka kuski viittilöi meidät pysähtymään. Mersun varustelu oli hieman tavallisuudesta poikkeava. Jopa suksiboksi oli tungettu täyteen pulloja.
Kauppatieteilijänä minun oli ihan pakko tutustua tähän motorisoituun katukaupan muotoon. Saaliina oli hieman ylihinnoiteltu, mutta loistolöydöksi osoittautunut kartta ja pullo vaaleanpunaista shampanjaa.
Terijoen maisemissa
Jos Suomi vielä omistaisi Terijoen alueen, se olisi täynnä upeita kesämökkejä. Nyt Terijoen hiekkarannat ovat melkein luonnontilassa. Rannalle on rakennettu vain muutama hulppea huvila ja jokunen hotelli. Onneksi meillä oli sen verran ylimääräistä aikaa, että linja-autokuski ehdotti rantatietä Pietariin. Muuten olisi jäänyt näkemättä, miten laaja tarjonta Venäjällä on matkailumarkkinoille.
Paluumatka tultiinkin sitten Viipurin kautta. On vähän vaikea kuvitella, että Terijoki ja Viipuri ovat edes samaa maata saatika sitä, että niiden etäisyys ei kuitenkaan ole kuin muutamia kymmeniä kilometrejä. Viipurin irvokkuus näkyi kauppahallissa, jossa piraatti CD-levyjen vieressä lötkötti naudan kieli ja seuraavassa kojussa jo myytiin kristallivaaseja.
Vodkaturistit maailmalla
Meillä perinteinen Venäjän kokemus eli Vodka jäi vähän vähiin. Yhtenä iltana Ilkka tilasi parasta vodkaa, mitä ravintolasta löytyy. Irvistyksestä päätellen lasillinen kylmää maitoa olisi maistunut paremmalta.
Venäjän makuelämyksiä olivat leivokset. Niitä naposteltiin joka päivä yksi mieheen. Erityisesti ensimmäisen illan tiramisu oli suussa sulavaa, mutta Ilkka onnistui valinnoissaan senkin jälkeen. Minulla oli aina vähän heikompaa leivosta syötävänä. Se johtuu ainoastaan siitä, että melkein kaikki leivokset oli pilattu suklaalla, ja minähän en tunnetusti suklaata syö.
Pietarin kokemuksista riittää blogattavaa koko syksyksi. Lisää on siis tulossa. -
Syksyä kohti
Kesä tuli ja meni, ja nyt on aika aloittaa syksyn blogiuurastus. Kirjoittelen kesäkuulumisia sitä mukaa, kun niitä mieleen tupsahtaa. Välillä taarinaa tulee ajankohtaisistakin asioista. Pitää jossakin välissä pohtia myös bloggaamiseni kehitystä, sillä tänä syksynä blogitouhujen aloituksesta tulee kuluneeksi kaksi vuotta.