Sitä tuntee olonsa niin kovin epäonnistuneeksi, kun vahtimestari naulakolla epäilee ojentaneensa väärän takin. Messukeskuksen narikassa vaksi, kysyi, aionko todella pärjätä takillani.
Helsingissä on muutama aste pakkasta ja päämäärässäni Savonlinnassa oli aamulla 28. Samalla takilla olen pärjännyt tuulet ja tuiskut nyt keväästä saakka. Villakangastakki odottaa hoikempia talvia hengarissa.
Mikä minusta teki näin ruman ja huonosti pukeutuvan?Rahalla voisi tietenkin ostaa pukeutumisneuvontaa, mutta sitä ei ole liikaa. Tekisikö vinkeillä enää mitään siinä vaiheessa, kun on pistänyt viimeisen roponsa neuvontaan?
Ulkoasukysymys on nostanut päätään viime aikoina monessa yhteydessä. Läski on ikuista, ja vaikka sitä jokin aika sitten oli hetkellisesti vähemmän, olen taas lyönyt aiemman painoennätykseni. Nyt entiset vaatteet eivät mahdu päälle, ja joku piru estää ostamasta uusia. Ilkkuu olkapäältä, että pudota kymmenen kiloa niin voit käyttää entisiä ja säästyy rahaa.
Ja taas tultiin rahaan. Sitä ei kai ole koskaan tarpeeksi.
Tukkakin repsottaa niin kuin maatalouslomittajalla talikon varressa. Takana ovat ne ajat, kun malli ja väri muuttui monta kertaa vuodessa. 2006 kävin kampaajalla ja sen jälkeen kerran 2008. Tilastollisesti tämä vuosi olisi taas se vuosi, jolloin sakset suihkii ja tukka lyhenee.
Pitäisi alkaa pitämään itsestään parempaa huolta, mutta itsestä on kaikkein helpoin tinkiä. Kai sitä kymmenen vuoden päästä surkuttelee, kun antoi itsensä rupsahtaa kolmikymppisenä juuri silloin, kun ulkoisella olemuksella olisi ollut eniten merkitystä. Silloin kun ei ole vielä iän tuomaa varmuutta ja kokemuksen tuomaa asiantuntemusta, mutta jolloin ei enää ole vain tulevaisuuden lupaus tai pirteä poikkeus kankeissa tutkimuspiireissä.
Ihmiset tuppaavat laittamaan elämäntapansa remonttiin tasavuosien tuntumassa. Minäkin luulin remonttini jo alkaneen, kun paransin tapani 28- vuotiaana. Sen tien kuljin jo loppuun saman vuoden syksyllä, mutta jälkikäteen ajateltuna remonttiaika oli elämäni parasta aikaa.
Oli ihana huomata, kuinka jaksoin tehdä pitkää päivää, iloita aamuauringosta ja kuulla kehuja olemuksestani. Vähintään yhtä hienoa oli todeta vaatekoon kutistuvan muutamassa kuukaudessa pari numeroa ja se, että tulee tietämättään noudattaneeksi naistenlehtien ihanne ruokavaliota. Kaikkein ihaninta oli varmasti päättää pitkään jatkunut yksinäisyys ja yksin eläminen vailla mitään merkityksellistä päämäärää.
Ihmisen pitäisi ensin menettää saavutetut edut ja saada sitten uusi mahdollisuus. Nyt jos pääsisin uudelleen samaan, en murehtisi paksuja pohkeita ja pieniä rintoja vaan pää pystyssä vetäisin ylleni näpäkän mekon ja slimmin paitapuseron.
Nämä ovat elämän pieniä murheita, jotka pitäisi osata sivuuttaa suurempien tieltä, mutta minä en ole niin vahva. Minua koskettavat murheet ovat minulle kaikkein suurimpia eikä niiden taakka kevene jakamalla. En minä niin tyhmä ole, että laittaisin ulkonäön samalle viivalle sairauden ja nälänhädän kanssa, mutta antakaa minulle mahdollisuus käpertyä aika ajoin itsesääliin niin joskus ehkä osaan iloita muiden iloista muiden kanssa.
— Post From My iPhone