Kirjan jälkeen

Kuukausi: helmikuu 2011

  • Säikkynä sohvalla

    Löytyi oikeasti pelottava kauhuleffa. My soul to take kertoo sarjamurhaajasta, joka vaanii seitsemää samana päivänä syntynyttä teiniä. Vaikka juoni on vähän hassu, toteutuksesta on saatu hurjan jännittävä. Sohva hytkyi, kun minä säikähtelin vähän kaikkea. En uskaltanut pitää edes mehulasista kiinni, kun ajattelin, että kohta läiskytän juomat soffalle.

    Käsikirjoittaja-ohjaaja Wes Craven on kai jonkinlainen kauhuleffojen wizardi. Näyttää hääränneen ainakin Painajainen Elm Streetillä -leffoissa. Monet olivat arvioineet My soul to taken heikoksi esitykseksi Cravenilta, mutta tällaisen kauhuleffojen aloittelijan elokuva onnistui vakuuttamaan. Eipä kauhuleffoissa taida koskaan erityisen hienoa juonta olla, joten mitä sitten, jos elokuvaan jää muutama ilmeinen aukko.

    Onkohan amerikkalaisissa kouluissa oikeasti näin hirveää kuin viimeaikaisista elokuvista voi päätellä? Joku iso tyttö tai poika johtaa koulun mafiaa, osa on pyrkyreitä, osa kiusattuja, ja vain murto-osa suhtautuu kouluun kuin kouluun eikä diktaattorin johtamaan pienoisvaltioon.

    [xrr rating=2.5/5]

    Kuninkaan puhe

    The King’s speech on hieno elokuva. Siinä kuvataan britti kuningas Yrjö VI:n taistelua änkytyksensä kanssa. Radiot ovat juuri yleistyneet ja sota kolkuttelee Euroopan ovella. Änkyttävä kuningas ei ole kansan silmissä uskottava tai niin ainakin kuningas itse tuntuu ajattelevan. Yrjö VI:sta ei edes pitänyt tulla kuningasta, mutta puheopettajansa tukemana veljeänsä vaatimattomampi ja vanhoillisempi pikkuveli nousee lopulta valtaistuimelle.

    Kuningas Yrjö VI:n tyttärestä Elisabet II:sta kertova The queen kertoi hovin ja pääministeri Tony Blairin edustaman kansan kohtaamisesta ennen rakastetun Dianan hautajaisia. Samanlaisesta säätyjen kohtaamisesta kertoo myös The King’s speech. Kansan ääntä käyttää tällä kertaa kouluttamaton puheopettaja, jonka tehtävänä ei ole vain auttaa kuningasta puhumisessa vaan myös valaa tähän uskoa omista kyvyistään kuninkaana. Hieno tarina eikä yhtään mahtipontinen. Lopun puhe sotaan valmistautuville briteille on sekin vakuuttava.

    [xrr rating=3.5/5]

    Rumat, pahat ja ahneet

    Wall Street: Money Never Sleeps on elokuva ahneudesta, jossa raha on ihmisiä tärkeämpää. Raha on tylsä aihe ja niin on tämä elokuvakin. Olen aina inhonnut Michael Douglasin leukakuoppaan vajonnutta suuta. Nyt Douglas esittää hahmoa, jota saakin inhota, joten inhoan häntä sydämeni kyllyydestä.

    Elokuvan toisella juonikerroksella suhdettaan paikkailevat Wall Streetin keltanokka ja tämän raskaana oleva vaimoke. Vaimoke sattuu olemaan Douglasin hahmon tytär. Miten hölmöä, että tytär ottaa nokkiinsa siitä, kun keltanokka meklari uskoo parempaan huomiseen ja haluaa sijoittaa vaihtoehtoenergiaa kehittelevään tutkimukseen ihan hyvästä tahdostaan. Tosin rahat ovat vaimokkeen, mutta tälle tuntuu olevan ihan sama, vaikka rahat laitettaisiin isoon kassiin ja poltettaisiin roviolla. Ymmärtäisin suuttumuksen, jos ukko olisi ahne oman edun tavoittelija (Satu, yhdyssana vai erikseen?), mutta eihän hän edes tavoittele isoja voittoja!

    Typerä leffa.

    [xrr rating=1.5/5]

    Raatoja raadollisille

    I sell the dead on hassu elokuva. Synkät hautausmaat ja ankea vankityrmä toimivat näyttämönä mustalle huumorille ja omituisille sattumille. Haudanryöstäjien tai eräänlaisten kuolemankauppiaiden ammatti ei ole järin tuottoisa, mutta tärkeä jostakin kumman syystä. Ilmeisesti puoskarit opettelevat ihmisen anatomiaa vastahaudatuista ruumiista.

    Hyvinhän siinä käy, kunnes haudasta löytyykin ruumis, jonka sydän on lävistetty puutapilla. Vampyyrihän se siinä, ja kohta kankailla kirmaa syöjätär poikineen. I sell the dead ei ole kuitenkaan vampyyrileffa vaan pelastautumistarina. Päähenkilö on tarinan aikaan tyrmässä odottamassa mestausta elävien murhaamisesta. Vampyyri pelastaa – loppu hyvin kaikki hyvin. Kannattaa katsoa silloin, kun maailma näyttää tylsän puolensa.

    [xrr rating=2/5]

    Suutari pysyköön lestissään

    Suomen Idols-karsinnoista voi päätellä, että taiteilijat (hörhöt) luulevat olevansa lahjakkaita jokaisella taiteensaralla. Niin myös tämä vastenmielinen rappari 50 cent. On mies kirjoittanut sitten elokuvan! Gunissa on ihan yhtä tyhjänpäiväistä dialogia kuin on herran biiseissäkin. Minäpä kerron lyhyesti.

    Mies on katujen kuningas, joka haluaa kohota asekauppiaiden hierarkiassa. Pyssyjä työkseen kaupitteleva kingi ei itse ole järin pätevä mutkan varressa, vaan käsi heiluu kuin kapelimestarilla, kun pyssysankari posauttelee pakenevia yökerhon edessä. Yksi kuolleista sattuu olemaan vankilassa istuvan Angelin (Val Kilmer) vaimo, ja tästäkös mies harmistuu. Hänet vapautetaan linnasta kostamaan, vai oliko se vasikoimaan asekaupoista poliisille.

    50 cent on tietenkin tehnyt itsestään päähenkilön ja hänen pakollinen seksikohtauksensa on kontrastin vuoksi tehty langanlaihan ja vitivalkoiseksi paklatun naikkosen kanssa. Naikkonen järjestää epäuskottavalle rakastajalleen isot kaupat, joihin tyhmät poliisit järjestävät väijytyksen. Pyssyt paukkuu ja liekit loimuaa! Lopulta näyttää siltä, että sekä poliisit että gangsterit ovat kaikki kuolleita, mutta niin vaan yksi neandertelilainen (50 cent) ja viaton enkeli (Kilmer) nousevat tuhkasta. Toinen kävelee linnaan, toinen vapauteen tökerön räpin soidessa taustalla. Voi elämän kevät!

    Miksi näitä tehdään? Saako kuka tahansa kirjoittaa elokuvia? Saako kuka tahansa näytellä pääosaa? Onko tässä nyt vastine Eminemin tähdittämälle 8 milelle, joka oli tähän verrattuna loistokas ja ajatuksia herättävä elokuva? Tähtiä tasan nolla.

    [xrr rating=0.0/5]

  • Hyvää possunfilettä

    Eilen oli jotenkin niin vetelä päivä, ettei tullut edes ruokaa laitettua. Lounaaksi hain viereisestä pizzapaikasta molemmille kebabit ja vasta illalla pyöräytin tuorepastatortellineja. Vaikka nakkelin sekaan vain aurinkokuivattua tomaattia ja oliiveja, annoksesta tuli paljon parempi kuin ystävänpäiväinen tortelliniannos Piattassa. Eivät ole edes julkaisseet TripAdvisorissa arviotani Piattasta, koska taisin morkata sen pöperöjä liikaa.

    Tänään tartuin kauhan varteen ja testasin Hesarin possun sisäfilereseptiä. Tuli oikein makoisaa. Tosin minä ryhdyin keittiöhommiin niin myöhään, että sinappivoitelun jälkeen leikkasin fileen noin tuuman paloiksi. Lämpenivät sitten hieman nopeammin. Lyhensin viidellä minuutilla paistoaikaa, mutta kun kokeilin yhtä palaa, se oli vielä niin punainen, että laitoin fileet takaisin uuniin.

    Nopsa kastike

    Kastikkeen tein niin, että tuossa kokeiluvaiheessa huuhtelin pannusta liemen talteen, kaadoin lihanesteen sekaan vajaan purkin ruokakermaa ja lisäsin reilun ruokalusikallisen worchestershiren kastiketta. Kaapissa oli valmista lihamausteseosta, jota ropsautin pannulle. Maistelin välissä ja lisäilin worchestershireä tai mausteita ja lopuksi suurustin ruskealla Maizenalla.

    Tässä vaiheessa nappasin lihat uunista ja kaadoin valmiin kastikkeen niiden päälle. Ehtivät odottaa vielä viitisen minuuttia folion alla ennen syömistä. Tuli melko hyvää. Ehkä pikkuisen olisi saanut olla enemmän suolaa. Ehdottomasti kokeilun arvoinen resepti, ja onpahan ainakin vaihtelua kaupan valmiisiin marinadiliemessä lilluviin sisäfileisiin.

  • Pakkanen musertaa

    Viimeviikkoinen SEFE-päivien reissu veti mielen synkeäksi. Reissussa oli ihan kivaa, ei siinä mitään, mutta sen jälkeen ei ole huvittanut kuntoilla. Mieliala aaltoilee näköjään niin kuin pahimmissakin kaksisuuntaisissa mielialahäiriöissä.

    Huuli meni mutrulle siksi, että päätin SEFE-päivien iltaohjelmassa tipattoman tammikuuni, ja söin viinin kanssa. Pari tai no okei, kolme lasia viiniä teki sen, ettei seuraavana aamuna tehnyt mieli lähteä testaamaan hotellin juoksumattoa. Jo aikaisemmin olin korvannut pakkasen takia yhden lenkin lumitöillä katolla. Sitten jäi väliin sunnuntain pitkä lenkki, mutta sen kyllä kävin juoksemassa maanantaina. Ja vaikka vielä tiistainakin kävin pakkasessa sauvakävelemässä, nyt olo on kuin kaikki työ olisi mennyt hukkaan.

    Täällä minä vain olen istunut sisällä ja katsellut ihanan aurinkoista ulkoilukeliä ikkunasta. Tai kävelinhän minä torstaina ekonomien kokoukseen ja tänään kauppaan, mutta niistä ei ole kuntoilumielessä mitään hyötyä. Harmittaa.

    CeBIT-bloggaaja

    Sain eilen kuulla, että pääsisin CeBITiin bloggaaja-statuksella. Siinä ei ole mitään ihmeellistä, mutta CeBITissä olisi. Viime vuonna kävin siellä ensimmäistä kertaa, ja reissu oli tosi mielenkiintoinen. Tällaiselle meikäläisen tasoiselle tekno-wannabeelle messuilla ei ole tarjota muuta kuin kiinalaisia härpäkkeitä, mutta Ilkan kyljessä pääsin tutustumaan tosi hienoihin uusiin ideoihin. Ilkka tuntee kentän niin hyvin, että bongaa satojen ellei tuhansien messuständien joukosta helmet.

    Mutta CeBITissä olisi kuntoilijalle mielenkiintoinen testauspaikka CeBIT RUN. Siinä juostaan 1-6 kertaa kolmen ja puolen kilometrin mittaista lenkkiä messuhallien läpi. Viime vuonna ehdin nähdä muutaman kilpailijan ja juoksu näytti tosi kivalta. Olisi hienoa juosta CeBITissä. Sitä ei moni tyttö tai poika teekään.

    Taitaa kuitenkin jäädä Saksan keikka väliin. Majoitus on näin myöhään kiven (veneen) alla ja lennotkin taitavat olla vähissä. Pitänee katsoa konferenssiesitykset netistä, ja blogata niistä kotona. Ehkä kuitenkin käyn juoksemassa viikon päästä keskiviikkona kympin ihan kunnon vauhtia. Jos siis virkistyn tästä matalapaineesta.

    Minä oon niin huono!

  • On se suomalainen hullu!

    Pakkanen paukkuu, mutta minä se vaan naama kuurassa lenkillä hipsuttelen! Eilen taittui juosten puolitoista tuntia ja tänään vierähti sauvakävellen tunteroinen.

    Eilen oli jopa niin hassu tilanne, että meinasin käydä kesken lenkin kotona vähentämässä vaatetta, kun alkumatkasta tuli niin kuuma. Tänään jätin villahousut kotiin. Seurauksena se, että kotona suihkussa takapuolta kipristeli, kun valkoinen laardi ei olekaan niin hyvä eriste kuin lintujen ruskea vastaava.

    Uinti jäi väliin

    Tänään olisi ollut avantouinti- ja vesijuoksupäivä. Illalla Tuula tekstasi, että muut aikoivat hannata, joten minäkin päätin nukkua vähän pidempään. Suunnitelmissa oli, että olisin mennyt aamupäivällä ainakin vesijuoksemaan.

    Seitsemältä mittari näytti -29 astetta pakkasta. Ilkka aikoi lähteä yliopistolle, joten napsautin auton lämmitykseen. Ajattelin saavani siinä samalla kyydin uimahallille.

    Vaan kohta napsautin lämmityksen pois. Mitä järkeä siinä olisi ollut, että olisi ensin lämmitetty autoa pari tuntia, ajettu viisi kilometriä, jätetty pirssi päiväksi pihalle jäätymään, ja sama ruljanssi uudelleen iltapäivällä? Ei mitään. Siispä Ilkka jäi kotiin etätöihin, ja minä jätin vesijuoksut ja avannot väliin.

    Levoton sielu

    Olin loppuviikosta SEFE-päivillä Helsingissä, ja sitten olikin jo niin kylmä, ettei viikonloppunakaan tullut urheiltua. Levottomuus alkoi jäytää mieltä samaa tahtia kipenevän selän kanssa, joten eilen oli ihan pakko lähteä lenkille.

    Sama juttu tänään. Ensin lapioitiin yhdessä takapihalla lunta, ja sitten otin sauvat, ja pinkaisin lenkille. Naapurit pitivät hulluna, kun kömmin ripset jäässä kotiin. Eipä noilla itselläänkään ihan järkitouhut olleet. Seisoivat katolla lumihommissa.

    Suomalainen on niin hullu, että kun ulkoilukärpänen puree, lapioi sisulla vaikka lunta katolla 30 asteen pakkasessa.

    Minua jäi lopulta harmittamaan se, etten käynyt aamulla avannossa. Olisihan se ollut eksoottista. Olisi ollut edes jälkipolville jotain kerrottavaa. ”Silloin kun minä olin nuori, hiihdettiin kesät, talvet kouluun, ja vesijuostiin pipo päässä pakkasessa.”

  • Norjalaista peikkojahtia

    Harvoin tulee katsottua norjalaisia elokuvia, mutta onneksi katsottiin Trolljegeren – Troll Hunter. Siinä raotetaan Norjan varjeltua salaisuutta eli peikkoja, jotka aika ajoin lähtevät reviiriltään ihmisten haitoksi. Elokuvasta tulee heti mieleen The Blair Witch Project, sillä tässäkin tarinaa kuljettaa ryhmä opiskelijoita, jotka lähtevät selvittämään salaperäisiä karhunkaatoja. Opiskelijat törmäävät outoon metsämieheen, joka liikkuu metsissä yön pimeinä tunteina.

    Äksy metsästäjä ei olekaan niin äksy, vaan ottaa opiskelijat mukaan jahtiin, jossa salamavaloilla jähmetetään peikkoja. Juonen kannalta opiskelijat pääsevät mukaan liian helposti.

    Eihän peikkojahti tietenkään todellista ole, mutta aika hauska oivallus, että suurjännitejohdot toimivat peikon aitauksena. Pikkuisen voimalaitoksen mies ihmettelee, miksi johdot kiertävät ympyrässä, mutta kun niin on aina ollut, niin mitäpä tuosta enempää mesoamaan. Näin Utasen voimalaitoksen kupeessa kasvaneena tulee mieleen, että mitähän petoja ne voimalinjat Suomessa aitaavat.

    Muutama hauska oivallus nostaa, Blair Witch Project -kloonaus laskee, mutta menköön nyt norjalaisuudesta kolme tähteä.

    [xrr rating=3/5]

    Pullat uunissa

    Sitä on taas katsottu hömppäelokuvia. Baby on Board – Pulla uunissa oli, kuten nimestä saattaa arvata, hyväntahtoinen mutta hölmö elokuva. Raskaaksihan siinä tullaan -yllätyksenä ja pyytämättä. Tuleva äiti on asiasta kauhuissaan. Uraa pitäisi rakentaa ja pomo ei tykkää ”lihavista naisista”. Tuleva isä on kuitenkin innoissaan, mutta joutuu vahingossa kiihkeään syleilyyn toisen naisen kanssa.

    Elokuvan hölmöys piilee ehdottomuudessa. Kun eron partaalla oleva mies opastaa tulevaa isää, ja saman pariskunnan vaimo tulevaa äitiä, edessä on muka yhdeksän kuukauden mykkäkoulu ja hiljainen riitely. Kumpikaan ei tule koskaan sanoneeksi, mistä on toiselle suuttunut. Härre guud, miten aikuismaista, ja siitä on tehty koko pitkä elokuva!

    Ja niin kuin aina: loppu hyvin, kaikki hyvin.

    [xrr rating=1.5/5]

    Naamakirjaelokuva

    The Social Network katsottiin jo aiemmin, mutta ei tullut silloin kirjoitettua arviota. Facebookin synnystä kertova elokuva kuuluu jokaisen sosiaalisen median suurkuluttajan yleissivistykseen. Pikkuisen ihmettelen, miksi Social Networkille povataan joissakin lähteissä Oscareita, mutta toisaalta leffa on osuva ajankuvaus.

    En tiedä, olisinko leffan nähtyäni Mark Zuckerbergin puolella vai häntä vastaan. Sinänsä nörtti opiskelija osoittaa äärimmäistä lahjakkuutta ja peräänantamuutta, jota kunnioitan syvästi. Toisaalta taas en pitäisi häntä kovin suurena visionäärinä, sillä Facebook oli kuitenkin monen onnekkaan yhteensattuman tulos, jos elokuvaa on uskominen. Harvoinpa ne isot innovaatiot kuitenkaan yhden miehen kädestä lähtevät.

    Leffa on kuitenkin rakennettu niin, että katsoja vääjäämättä taipuu päähenkilön puolelle, vaikka hän ärsyttävästi lanseeraa ensin palvelun, jossa voi rankata Harvardin kaunottaria. Sanoisin, että leffan perusteella Zuckerberg on v-mäinen jätkä, mutta hurjan taitava nettiaikakauden vesa.

    Kannattaa katsoa, mutta tuskin tällä montaa Oscaria irtoaa.

    [xrr rating=4/5]

    Tämän hetken paras unileffa

    Täysin häpeämättömästi myönnän, että en ole koskaan katsonut vuoden 2000 suurelokuvaa, Gladiaattoria loppuun. Se johtuu siitä kylmästä tosiseikasta, että Gladiaattori on niin tylsä elokuva, että nukahdan jo alkuminuuteilla. Gladiaattorille on kuitenkin ilmestynyt kilpailija. Viisi ja puolituntista Carlos -leffaa tuskin saan koskaan katsottua loppuun.

    Elokuva kertoo tunnetun terroristin tarinaa. Tähän mennessä olen ehtinyt nähdä pari mönkään mennyttä keikkaa. Ensin Marks & Spencers -tavaratalon pomo sai pitää henkensä, kun ase jumiutui. Maineensa Carlos kuitenkin keräsi OPEC-pohattojen kidnappauksesta vuonna 1975, mutta mielestäni sekin keikka meni mönkään. Nukahdin viimeksi siinä vaiheessa, kun panttivangit kävelivät lentokoneesta ulos ja kidnappaajat heiluttelivat voitonmerkkejä luksusautoista 20 miljoonaa rikkaampina – joskin palestiinalaisten kohtalo ei tainnut muuttua suuntaan tai toiseen.

    En tiedä, yritämmekö Ilkan kanssa katsoa täyspitkää elokuvaa, vai jotain lyhyttä versiota. Varmaa on kuitenkin se, että kun heräsin kolmannen kerran, kello oli yksi, ja elokuva edelleen pyöri telkkarissa. Luovutin. Ehkä katson Carloksen loppuun sitten, kun uni ei meinaa muuten tulla.

    Koska en halua tehdä liian tylyä arviota keskeneräisestä elokuvaelämyksestä, annan tälle reiluna naisena puolikkaan tähden.

    [xrr rating=0.5/5]