Meitsihän pisteli menemään 80-luvun tyylillä ihan tolokusti Levin rinteillä! Ilkka veti tyylikkäästi kuin pikkupojat laudalla, ja minä viiletin takki puolipallona selkäpuolella luikertelumäkeä melkein kuin ammattilaiset muinoin suksilla.
Ilkka halusi tänään rinteeseen, ja minä hannasin aluksi vastaan. Meinasin, että korkeintaan kolmeksi tunniksi tulen, kun se on ihan tyhmää hommaa. Onneksi Ilkka puhui minut ympäri, ja suostuin koko päivän lippuun. Enemmän kuin Ilkan puheet vaikutti ehkä se, että koko päivän lippu oli vain vitosen kalliimpi kuin kolme tuntia, ja välinevuokrissa ero oli kai vieläkin pienempi.
Oli siinä vanhalla tätillä polvet sykkyrällä, kun elämänsä ensimmäistä kertaa änkesi sukset jalassa tuolihissiin. Ei meillä päin sellaisia vehkeitä ollut. Tasamaan kulkijahan minä olen Oulujokivarresta.
Sykemittari kirjasi tänään paljon isommat lukemat kuin eilen kelkkareissulla. Sen verran pelotti. Ihmeellistä kyllä, luikertelu sujui ihan kohtuudella. Sukset olivat kaksikymmentä senttiä lyhyemmät kuin silloin viimeksi noin kaksikymmentä vuotta sitten luikertelumäessä. Silti löivät välillä loukkua kuin kanankoivet.
Tanjan perässä
Ja sitten se puoliammattilainen – Puijon rinteissä nuoruutensa viettänyt Ilkka – johdatti minut Levin mustaan. Perskutarallaa kun pöljyyttäni pysähdyin siihen saman jyrkänteen reunalle, joka aina telkkarikuvissa Tanja Poutiaisen alla suhahtelee. Se oli iso virhe – big mistake, kuten maailmalla sanovat.
Kuuntelin siinä paria naista, joista toinen ei uskaltanut kääntyä laskusuuntaan ollenkaan, ja toinenkin lähti alamäkeen rukouksia ääneen sadatellen. Minä siitä sitten sujuuttelin viistosti alamäkeen. Toin alaspäin kaiken irtolumen, minkä mukaani sain.
Olin soittanut juuri ennen Levin mustaa äidille, ja oikein kehuskelin, kuinka en ollut kaatunut. Ja sittenhän minä kaaduin siihen pirun jyrkkään möykkelikköön.
Ilkka odotteli alhaalla ja minä en uskaltanut kääntää suksia alaviistoon. Pelkäsin niin pirusti. Kävin vain viitytystaistelua kuoleman kanssa, kun tiesin, että jossakin vaiheessa olisi pakko kääntää sukset alaspäin. Konkoilin pystyyn, ja ajattelin, että olihan se Palo-ojan tytön elämä ihan vaihderikas ja mukava, että menoks vaan sanoi Annie Lenox, ja niin käänsin sukset alamäen puoleen.
Ja minä selvisin hengissä! Ja selvisin alas asti ilman muita kaatumisia. Sekin pieni pyllähdys jyrkällä johtui siitä, että siinä sivuluisussa sauva jäi jalkojen väliin ja vähän kompuroin. Ei ehkä edes laskettaisi oikeaksi kaatumiseksi. Vähän olin kiukkuinen Ilkalle alhaalla, mutta heti seuraavaksi mentiin Levin toiseen mustaan. Se oli ihan iisi piisi.
Jalat tohjona
Laskin koko päivän ihan sujuvasti. Ilkka oli tosi hyvä laskija. Hyppeli kaiken maailman hyppyreistä ja mistä lie jumppereista tai mitä raileja ne nyt olikaan. Minä sutjuuttelin tulemaan välillä auraten, välillä henki hieverissä mutkia matkaan tehden. Parhaimmillani olen niissä rinteissä, joissa ei tarvitse kääntyillä ollenkaan, mutta eipä niitä montaa ollut.
Täytyy sanoa, että oli paljon mukavampaa kuin olin alunperin kuvitellut. Olin rinteessä viimeksi joskus alle 15-vuotiaana. Siihen nähden meni tänään tosi hyvin. Kai sitä tuli pikkuisen jännitettyä, kun jalat on jäykkääkin jäykemmät edelleen – kolme tuntia viimeisen rinteen jälkeen.
