Harhaanjohtava otsikko, myönnän, mutta hyvää tuli silti. Jääkaappiin oli unohtunut pari porkkanaa ja perunaa, joten nakkasin ne sekaan. Kai lopputulos oli siis bataattipotaattisoppa porkkanalla höystettynä. Sopan innoittaja löytyi Kotikokki.netistä.
Keittelin ensin kuoritut ja pilkotut kasvikset kasvisliemessä ja sen jälkeen soseutin ne tehosekoittimella. Olin laittanut vettä niukasti, joten kaikki vesi meni. Kannattaa kuitenkin pelata varman päälle ja kaataa vesi ensin kannuun ja lisäillä sitä keittoon pikku hiljaa soseutusvaiheessa.
Minulla ei ollut yhtään syömäkelpoista sipulia, mutta heitin keittoveteen ruokalusikallisen kuivattua sipulia ja pari kierrosta valkosipulia myllystä. Muut mausteet lisäsin valmiiseen soseeseen.
Tässä välissä Onni alkoi itkeä, mikä tarkoittaa, ettei ollut enää ajatus mukana maustamisessa. Nakkelin soppaan ehkä muitakin makuaineita kuin ne, jotka tähän kirjoittelin. Ainakin lisäsin tuorejuustopurkin jämän keittoon. Maku taisi olla Italian yrtit, mutta ei sitä juustoa ollut kuin ruokalusikallinen. Siitä ei paljon makua herunut. Viimeiseksi lisäsin ruokakermaa niin, että keitosta tuli sopivan notkeaa.
Minulla on uusi harrastus. En ole koskaan poiminut mitään muita sieniä kuin kantarelleja, mutta tänä kesänä sankoon on sujahtanut myös muutama punikkitatti ja voitatti. Voitatin olen rohjennut syödä, mutta punikkitatit, ovat tainneet olla tähän päivään asti koivunpunikkitatteja, ovat takan päällä kuivumassa.
Rakensin takan päälle omatekoisen kuivurin uunin ritilästä. Sille löytyi sopiva kolo takan ja seinän välistä. Ihmettelin alkuviikosta, mikä täällä oikein aina välillä suhahtaa, ja sitten tajusin, että kuivat sienethän ne siellä laskettelevat alamäkeen. Ritilä jäi vähän kallelleen, ja kun sieni on riittävän kuiva, se sujahtaa ritilän päällä olevaa leivinpaperia pitkin alas. Siihen kun saisi viriteltyä purkin, sienet osaisivat itsekseen mennä mötkähtää purkkiin asti.
Kuivaushommaan liittyy kai sellainen pieni mutta. Talossa on nyt pikkuruisia kärpäsiä tai mitä lie pörriäisiä. Ovat tietenkin saattaneet tulla banaaneistakin. Ötökät ovat pienempiä kuin ne, jotka olen nähnyt kömpivän sienten onkaloista.
Lajituntemus retuperällä
Tänään tallustin taas sienimetsään. Nyt olin varustautunut oikein iPadin kanssa. Sen sieniohjelmasta onkin tullut korvaamaton apu, mutta tänään iski epävarmuus. Löytyisikö sieltä ruudun toiselta puolelta yhtään sieniasiantuntijaa?
"Känsätuhkeloko se minä?" kyseli tämä sieni.
Tämä mukava mukelo lienee känsätuhkelo. Siitä irtoaa himpun verran ruskeaan vivahtavia nyppysiä ihan vaan, kun pikkuisen pintaa silittää. Todellisuudessa sieni on valkoisempi kuin kuvassa. Kuten kuvasta näkyy, se on noin tulitikkuaskin kokoinen ja sisältäkin valkoinen. Sisus tuntuu ihan vaahtokarkilta! Kun poimin sienen maasta, sen mukana nousi pieni lahonnut puunpala, mutta se oli niin laho, etten tunnistanut, mistä puusta oli kyse. Sieni kuitenkin kasvoi sankassa kuusimetsässä.
Jauhosieni? Oikealla ylhäällä olevan sienen väritys vastaa todellisuutta.
Tähän saakka olen varonut koskemasta kaikkiin valkoisiin sieniin, mutta uskaltauduin nappaamaan muutaman tällaisen mukaan. iPadista arvuuttelin, että se voisi olla jauhosieni. Meniköhän arvaus oikein? Sieni tuoksuu ihan selvästi perunajauhoille. Jalka oli tosi lyhyt ja heltat vivahtavat punaiseen. Löysin vain nämä kolme sientä ja nekin kasvoivat muutaman metrin päässä toisistaan.
Punainen kirpeä hapero vailla nimeäTässä värit lähempänä todellista. Voisiko se olla viinihapero?
Olen lukenut sienioppaita jo niin paljon, että uskaltauduin ottamaan mukaani muutaman haperoksi otaksumani sienen, mutta tarkempi lajitunnistus puuttuu. Mikähän lienee tämä ompunpunainen mutta ei kuitenkaan kovin iso sieni? Hapero se lienee, koska varsi napsahtaa hauskasti katketessaan, heltat ovat kuin mantelilastuja ja lakin pinta lähtee helposti reunasta lakin puoliväliin saakka irti. Jalka oli valkoinen ja lakin keskusta selvästi reunoja tummempi. Muille paitsi äidille ja Ilkalle tiedoksi, että kun kielenkärjellä sientä kosketin, se tuntui pikkuisen kirpeältä.
Keltahapero vai mikä?
Onkohan tämä toinen keltahapero? Sillä on melkein sitruunankeltainen lakki ja se oli isompi kuin nuo muut. Jalka napsahtaa tälläkin hassusti ja murenee kumimaiseksi muruksi. Heltat ovat valkoisia mantelilastun näköisiä ja jälleen lakin pinta lähtee helposti reunasta irti. Haperoja en ole koskaan syönyt, mutta luulisin, että myös nuo mantelimaiset heltat syödään. Enpä ole vielä uskaltanut maistaa.
Kangashapero?
Metsässä oli myös hieman tummemman keltaisia tai oransseja haperoita. Voisikohan ne olla kangashaperoita? Otin yhden sellaisen mukaan, mutta se oli niin huonossa kunnossa, että nakkasin sen kuvan ottamisen jälkeen roskiin. Kooltaan tämä yksilö oli keltaisen haperon kanssa samaa luokkaa, mutta olen aiemmin löytänyt pienempiäkin.
Isoisän karvareuhka?
Ja sitten tämä karvareunainen sieni suoraan kuusen alta. Kuvassa sieni näyttää liian keltaiselta. Oikeasti sen väri oli kauniin punertava. Sellainen oranssin persikkainen. Löysin näitä kahden kuusen alta metsänreunasta. Jos olisin löytänyt koivun alta, olisin pitänyt varmasti karvarouskuna, kun tuolla on punertava jalkakin. Kaikilla noilla sienillä oli ontto jalka. Poimin myös yhden vähän samannäköisen vanhemman sienen, mutta en uskaltanut ottaa sitä ollenkaan. Se värjäsi sormet ihan punaiseksi ennen kuin huomasinkaan, ja sienessä näytti olevan vihertäviä kohtia. Olisiko se voinut olla kuusenleppärousku?
Hyllylle varmistusta odottamaan
Tuon tuhkelon syöminen kiinnostaisi, mutta uskallankohan ennen kuin joku vahvistaa epäilykseni? Silppuan kaikki nuo löytämäni sienet, ja paistan tai keitän ne yksitellen sen mukaan, mitä luulen niiden olevan. Mutta en syö ennen kuin joku vahvistaa tai kumoaa epäilykseni. Voi kunpa täällä olisi joku sieniasiantuntija, jonka voisi raahata metsään sieniretkelle!
Tämä voi tietenkin olla hieman ikävää luettavaa teille, rakkaat kaupunkilaisystäväni, mutta haluaisin nyt esitellä jääkaappini. Se on vihreä ja sininen. Se alkaa ulko-ovelta eikä tunnu päättyvän mihinkään. Tai ainakaan minä en ole vielä törmännyt takaseinään, vaikka olen sukeltanut syvälle sen uumeniin.
Jääkaappini on viime aikoina näyttänyt ehtymättömältä. Sieltä on löytynyt sangoittain sinisiä, pulleita mustikoita, sumpuittain saksiaan naksuttelevia rapuja ja paistinpannuittain keltaisena loistavia kantarelleja. Jos tarkastelee viimeaikaisia menuitani niin esimerkiksi yhtenä iltana hain illalliselle isosta jääkaapistani kantarelleja, joista paistoin itselleni munakkaan. Jälkiruuaksi löysin kipollisen ahomansikoita, vadelmia ja mustikoita, joista surautin nopsaan pirtelön. Enpä ole itsekään ennen syönyt ahomansikkapirtelöä! En kehtaa edes kehua, miltä se maistui.
Paistia monenlaista
Yksi päivä jääkaapin ovella seisoi jänis, mutta vielä ei ollut jänispaistin aika. Jänis katseli jo sillä silmällä grilliä, muttei loikannut itse paistumaan.Viime vuonnahan minä löysin tästä jääkaapistani, ihan sen etualalta, makoisan teeripaistin. Tänä vuonna eläinravinto on täyttynyt ravuista. Niitä on keitelty tähän mennessä useita kymmeniä, ja minultakin alkaa nutun kuoriminen sujua ihan niks ja naks vaan.
Se, missä jääkaappini on tähän saakka tuottanut pienen pettymyksen, on kalasaalis. Ilkka opetti minut jerkkaamaan enkä nyt puhu siitä tanssista. Jerkkaus on eräänlaista virvelinykimistä. Olen tähän saakka onnistunut narraamaan tukun ahvenheinää, yhden koivunlehden ja pari risua. Laiturin kiinnityskiviä en saanut kiskottua rantaan saakka vaan piti käydä uimalla irrottamassa koukku kivestä. Ehkäpä saalis vielä muuttuu hieman elävämmäksi.
Tietenkin tässä yhteydessä olisi jokin kuva paikallaan – ihan vain todistusaineiston vuoksi. Niin, se on pikkuisen hankalaa, kun jääkaappini antimet etsiytyvät niin nopeasti suuhuni, etten ehdi kuvia näpätä. Tässä on kuitenkin huono kuva jänöjussista grilliä katselemassa .
Jari Wickström oli kehitellyt oivan lohisoppareseptin, ja kun meillä sattui olemaan oikein kermaa mämmin syönnistä, päätin pyöräyttää kermaisen lohisopan. Jouduin vähän soveltamaan Jarin reseptiä, kun lohi oli pakastekuutioina, mutta muuten mentiin melkein sillä. Vaikka vähensin kerman ja voin määrää, maku oli aivan mahtava! Kannattaa kokeilla.
Ainekset
800 g perunoita
1 sipuli
300 g lohikuutioita pakasteena
2 kalaliemikuutiota
1,5 dl kuohukermaa
1 rkl voita
1 rkl tilliä
Keitin sipulit pienenä silppuna, mutta perunat melko isoina kuutioina. Jarin reseptin puikulaperunat olisivat tietenkin olleet parempia, mutta nyt oli kaapissa jotain ihan tavallista potaattia. Hyvät perunat alkavat olla täälläpäin vähän hakusessa. Rupisia, kolhuisia ja pehmeitä perunoita kyllä löytyy, ja aika monessa on vähän vihreää vivahdetta. Harmittaa, kun en aikoinaan älynnyt olla kiitollisempi siitä, kun mummo sinnikkäästi kitki ja multasi perunamaata.
Jari neuvoi keittämään perunoita kymmenen minuuttia ja lisäämään sitten lohen ja keittämään vielä toiset kymmenen minuuttia. Kalan lisäämisen jälkeen riittää kuitenkin reilusti ainakin puolta lyhyempi aika. Pakastekuutiot vaativat noin seitsemän minuuttia. Sitten vain lopuksi lisätään kerma, nokare voita ja tilliä oman maun mukaan.
Annoksesta riittää reilusti kolmelle ja normaalit annokset siitä saa neljälle. Ja ei kun syömään!
Sain timantteja. Oikeita. Tai siis itse ostin. Niillä on elinikäinen takuu. Tietenkin on. Diamonds are forever…
Kannattaisi muidenkin mennä ostamaan, koska olivat niin halpoja. Oikea hinta oli 75 euroa, minä sain 25:llä.
Kun pesin ja hellästi oljysin timanttisen pinnan, timangit loistivat kilpaa keväisen auringon kanssa.
Vielä en ole timantteja kokeillut. Tarkoitus oli paahtaa kastikkeeseen auringonkukansiemeniä, mutta Ilkka toikin kanan rintafileitä, joten siemenet jäivät huomiseen.
