Sain itse tietää eräänä marraskuisena perjantaina, kun olin yksin ajelemassa Utajärven suuntaan. Päätin, että jos Ilkka vastaa puhelimeen, kerron heti, mutta muuten odottelen isänpäivään. Ei vastannut, joten menin sunnuntaina muka siivoamaan Awskin ja Wikin häkkiä, ja soitin sieltä Ilkalle. Ilmeisesti tuntui ihan hyvältä kuulla isänpäivänä tulevansa isäksi.

Vanhemmille kerrottiin sitten jouluna ja muille vähän sen jälkeen. Maaliskuussa maha sitten päätti näyttää koko maailmalle, että paksuna ollaan!

Aloittamisen vaikeus

Kun aluksi en “saanut” sanoa kenellekään mitään, vaikka kuinka olisi halunnut, niin myöhemmin en sitten enää osannut aloittaakaan. Asiaa olisi – siitä ei ole epäilystäkään – mutta miten ihmeistä kerrotaan muille?

Vähän niin kuin merkityksenrakentamisen teoriassa, jota väikkärissäni yritän soveltaa, kaikki asiat ymmärtää vasta jälkikäteen ja sitten tuntuu, että on jo myöhäistä kertoa. Esimerkiksi ne pikkuruiset kuplat, jotka tunsin mahassa joskus helmikuisena päivänä yliopiston kirjastossa. Sehän oli se tyyppi, joka on muuttanut asumaan mun mahaan! Entä sitten se, kun mahaan tuntuikin pesineen iso kala, joka läpsytteli mahanahkaa pyrstöllään? Sama pieni mies asialla. Nyt kala on vaihtunut alieniksi, joka mönkii ja möngertää puolelta toiselle.

Tuollaisia asioitako minä olisin kertonut? Kiinnostaako ne ketään? Ilkka tosin on ollut sitä mieltä, että kiinnostaa ne aikanaan ainakin asianomaista itseään. Kuulemma pitäisi ottaa mahastakin kuvia. Voi ei.

Aika pienin vaivoin

Raskausajasta ei onneksi olisi mitään kauheuksia kerrottavana. Joulukuussa tosin makasin Vesannolla viluissani ja nälissäni, kun mikään ei maistunut. Melkein ainoa ruoka, mikä meni alas, oli vehnäsämpylät suolakurkun kera. Energiataso oli niin alhaalla, etten pariin viikkoon tehnyt juuri mitään. Ajattelin silloin, että tähänkö se väikkäri taas pysähtyi.

Onneksi olo alkoi helpottaa ja vielä jouluksi. Kukaan ei joulunakaan ihmetellyt, miksi minulle ei glögi tai punkku maistu. Laittoivat sen kai samaan omituisuuksien piikkiin kuin 19-vuotisen karkkilakon.

Nyt ihan viime aikoina on taas tullut pieniä kolotuksia, kun maha on paisunut hurjiin mittoihin. Alaselkä kipuilee välillä, lyhyetkin portaat laittavat puuskuttamaan ja kengännauhojen sitominen vaatii äärimmäisiä ponnistuksia. Ja sitten on ne kaikki pienet vaivat, joita ei kehtaa sanoa ääneen…

Mutta jospa minä nyt kunnostautuisin ja bloggaisin raskaus- ja muistakin asioista. Nyt kun mummollakin on taas tietokone.

Olisi mukava tietää, liittyykö tähän mitään lieveilmiöitä. Koska ensimmäinen paikallaolija saa viedä kuusen, tuleeko seuraavilla kiusaus napata autonkatolle naapuripuu? Ehkä siellä on paikallinen metsänvartija vartiossa.

Tällaisia voisi olla muitakin vastaavia tempauksia. Esimerkiksi joulupukki voisi tänä vuonna piilottaa lahjat, ja antaa lapsille vain tukun koordinaatteja. Tai kauppiaat voisivat jemmata joulukinkut ja tarjoilla kinkunkaipuisille pelkkiä numerosarjoja. Sittenpä olisi jännä katsoa, kenellä on kovin himo löytää täksi jouluksi oikein rasvainen kinkku.

Muistattehan, että minä olen kotoisin Kutajärveltä, en Utajärveltä, jossa järjestetään ensi kesänä rupsuttelun mestaruuskilpailut. Täytyykin laittaa kalenteriin, että kiertää (koti)pitäjän kaukaa heinäkuussa.

Savonlinnaan ehdin nypertää muutamia koreja, mutta nyt sain täällä Vesannolla loppuun ensimmäisen itse virkkaamani maton. Olen niin ylpeä, vaikka ei tuo liene mikään käsityötaidon kahdeksas ihme olla. Mitähän tekisin seuraavaksi?

Teeret syömässä etupihalla.

Nämä minä sain…

Syksyn suurin kantarelli oikealla ylhäällä.

Ja kaikki ovat tyytyväisiä.

Rakensin takan päälle omatekoisen kuivurin uunin ritilästä. Sille löytyi sopiva kolo takan ja seinän välistä. Ihmettelin alkuviikosta, mikä täällä oikein aina välillä suhahtaa, ja sitten tajusin, että kuivat sienethän ne siellä laskettelevat alamäkeen. Ritilä jäi vähän kallelleen, ja kun sieni on riittävän kuiva, se sujahtaa ritilän päällä olevaa leivinpaperia pitkin alas. Siihen kun saisi viriteltyä purkin, sienet osaisivat itsekseen mennä mötkähtää purkkiin asti.

Kuivaushommaan liittyy kai sellainen pieni mutta. Talossa on nyt pikkuruisia kärpäsiä tai mitä lie pörriäisiä. Ovat tietenkin saattaneet tulla banaaneistakin. Ötökät ovat pienempiä kuin ne, jotka olen nähnyt kömpivän sienten onkaloista.

Lajituntemus retuperällä

Tänään tallustin taas sienimetsään. Nyt olin varustautunut oikein iPadin kanssa. Sen sieniohjelmasta onkin tullut korvaamaton apu, mutta tänään iski epävarmuus. Löytyisikö sieltä ruudun toiselta puolelta yhtään sieniasiantuntijaa?

"Känsätuhkeloko se minä?" kyseli tämä sieni.

Tämä mukava mukelo lienee känsätuhkelo. Siitä irtoaa himpun verran ruskeaan vivahtavia nyppysiä ihan vaan, kun pikkuisen pintaa silittää. Todellisuudessa sieni on valkoisempi kuin kuvassa. Kuten kuvasta näkyy, se on noin tulitikkuaskin kokoinen ja sisältäkin valkoinen. Sisus tuntuu ihan vaahtokarkilta! Kun poimin sienen maasta, sen mukana nousi pieni lahonnut puunpala, mutta se oli niin laho, etten tunnistanut, mistä puusta oli kyse. Sieni kuitenkin kasvoi sankassa kuusimetsässä.

Jauhosieni? Oikealla ylhäällä olevan sienen väritys vastaa todellisuutta.

Tähän saakka olen varonut koskemasta kaikkiin valkoisiin sieniin, mutta uskaltauduin nappaamaan muutaman tällaisen mukaan. iPadista arvuuttelin, että se voisi olla jauhosieni. Meniköhän arvaus oikein? Sieni tuoksuu ihan selvästi perunajauhoille. Jalka oli tosi lyhyt ja heltat vivahtavat punaiseen. Löysin vain nämä kolme sientä ja nekin kasvoivat muutaman metrin päässä toisistaan.

Punainen kirpeä hapero vailla nimeä

Tässä värit lähempänä todellista. Voisiko se olla viinihapero?

Olen lukenut sienioppaita jo niin paljon, että uskaltauduin ottamaan mukaani muutaman haperoksi otaksumani sienen, mutta tarkempi lajitunnistus puuttuu. Mikähän lienee tämä ompunpunainen  mutta ei kuitenkaan kovin iso sieni? Hapero se lienee, koska varsi napsahtaa hauskasti katketessaan, heltat ovat kuin mantelilastuja ja lakin pinta lähtee helposti reunasta lakin puoliväliin saakka irti. Jalka oli valkoinen ja lakin keskusta selvästi reunoja tummempi. Muille paitsi äidille ja Ilkalle tiedoksi, että kun kielenkärjellä sientä kosketin, se tuntui pikkuisen kirpeältä.

Keltahapero vai mikä?

Onkohan tämä toinen keltahapero? Sillä on melkein sitruunankeltainen lakki ja se oli isompi kuin nuo muut. Jalka napsahtaa tälläkin hassusti ja murenee kumimaiseksi muruksi. Heltat ovat valkoisia mantelilastun näköisiä ja jälleen lakin pinta lähtee helposti reunasta irti. Haperoja en ole koskaan syönyt, mutta luulisin, että myös nuo mantelimaiset heltat syödään. Enpä ole vielä uskaltanut maistaa.

Kangashapero?

Metsässä oli myös hieman tummemman keltaisia tai oransseja haperoita. Voisikohan ne olla kangashaperoita? Otin yhden sellaisen mukaan, mutta se oli niin huonossa kunnossa, että nakkasin sen kuvan ottamisen jälkeen roskiin. Kooltaan tämä yksilö oli keltaisen haperon kanssa samaa luokkaa, mutta olen aiemmin löytänyt pienempiäkin.

Isoisän karvareuhka?

Ja sitten tämä karvareunainen sieni suoraan kuusen alta. Kuvassa sieni näyttää liian keltaiselta. Oikeasti sen väri oli kauniin punertava. Sellainen oranssin persikkainen. Löysin näitä kahden kuusen alta metsänreunasta. Jos olisin löytänyt koivun alta, olisin pitänyt varmasti karvarouskuna, kun tuolla  on punertava jalkakin. Kaikilla noilla sienillä oli ontto jalka. Poimin myös yhden vähän samannäköisen vanhemman sienen, mutta en uskaltanut ottaa sitä ollenkaan. Se värjäsi sormet ihan punaiseksi ennen kuin huomasinkaan, ja sienessä näytti olevan vihertäviä kohtia. Olisiko se voinut olla kuusenleppärousku?

Hyllylle varmistusta odottamaan

Tuon tuhkelon syöminen kiinnostaisi, mutta uskallankohan ennen kuin joku vahvistaa epäilykseni? Silppuan kaikki nuo löytämäni sienet, ja paistan tai keitän ne yksitellen sen mukaan, mitä luulen niiden olevan. Mutta en syö ennen kuin joku vahvistaa tai kumoaa epäilykseni. Voi kunpa täällä olisi joku sieniasiantuntija, jonka voisi raahata metsään sieniretkelle!

Jääkaappini on viime aikoina näyttänyt ehtymättömältä. Sieltä on löytynyt sangoittain sinisiä, pulleita mustikoita, sumpuittain saksiaan naksuttelevia rapuja ja paistinpannuittain keltaisena loistavia kantarelleja. Jos tarkastelee viimeaikaisia menuitani niin esimerkiksi yhtenä iltana hain illalliselle isosta jääkaapistani kantarelleja, joista paistoin itselleni munakkaan. Jälkiruuaksi löysin kipollisen ahomansikoita, vadelmia ja mustikoita, joista surautin nopsaan pirtelön. Enpä ole itsekään ennen syönyt ahomansikkapirtelöä! En kehtaa edes kehua, miltä se maistui.

Paistia monenlaista

Yksi päivä jääkaapin ovella seisoi jänis, mutta vielä ei ollut jänispaistin aika. Jänis katseli jo sillä silmällä grilliä, muttei loikannut itse paistumaan.Viime vuonnahan minä löysin tästä jääkaapistani, ihan sen etualalta, makoisan teeripaistin. Tänä vuonna eläinravinto on täyttynyt ravuista. Niitä on keitelty tähän mennessä useita kymmeniä, ja minultakin alkaa nutun kuoriminen sujua ihan niks ja naks vaan.

Se, missä jääkaappini on tähän saakka tuottanut pienen pettymyksen, on kalasaalis. Ilkka opetti minut jerkkaamaan enkä nyt puhu siitä tanssista. Jerkkaus on eräänlaista virvelinykimistä. Olen tähän saakka onnistunut narraamaan tukun ahvenheinää, yhden koivunlehden ja pari risua. Laiturin kiinnityskiviä en saanut kiskottua rantaan saakka vaan piti käydä uimalla irrottamassa koukku kivestä. Ehkäpä saalis vielä muuttuu hieman elävämmäksi.

Tietenkin tässä yhteydessä olisi jokin kuva paikallaan – ihan vain todistusaineiston vuoksi. Niin, se on pikkuisen hankalaa, kun jääkaappini antimet etsiytyvät niin nopeasti suuhuni, etten ehdi kuvia näpätä. Tässä on kuitenkin huono kuva jänöjussista grilliä katselemassa .

Pupu grilliä tiirailemassa.

]]> http://outinideat.net/2011/08/15/ehtymaton-jaakaappi/feed/ 1 http://outinideat.net/2011/07/12/kuusi-mertaa-rikkaampi/ http://outinideat.net/2011/07/12/kuusi-mertaa-rikkaampi/#comments Tue, 12 Jul 2011 10:51:20 +0000 Outi http://outinideat.net/?p=1508 Ilkka toi minullekin Savonlinnasta vuokravehkeet sukellushommiin, ja nyt on koluttu Vesijärven pohjaa ihan urakalla. Homma toimii päivä päivältä paremmin, mutta kyllä se vielä aika räpiköintiä on.

Tänään minun piti sitten ilmoittaa, että nyt on pidettävä rokulipäivä. Jalat on niin puhki, etten ole päässyt juoksemaankaan kokonaiseen viikkoon. Räpyläuinti sattuu uidessa nilkkoihin ja seuraavana aamuna takareisiin. Sanoivat minulle jo PK1-kurssin aikaan, että koneessa olisi tehoa vaikka kuinka, mutta räpylään asti se ei välity. En vissiin osaa potkutella oikein tai ainakin korjaillussa jalassa räpylä tuppaa kääntymään potkun aikana sivuttain ja tehohan siitä häviää.

Rapurosvot

Tehoja tarvitsisi ainakin mertojen kanssa uimiseen. Löydettiin heti ensimmäisellä sukelluksella kolme mertaa ja niitä löytyy aina vain lisää, kun sukellusalue laajenee. Eilenkin napattii kaksi samalta sukellukselta. Luulisi, ettei pieni muovimerta paljon haittaa uimista, mutta kun eilen halusin kantaa korteni kekoon ja otin Ilkalta toisen merran, vauhti loppui kuin seinään. Vaikka kuinka potkin ja räpistelin, niin en vain päässyt eteenpäin.

Veden alla pitää näköjään olla tosi nainen ja antaa miehille kantamuksensa. Muuten ehtii loppua pullosta happi ennen kotisatamaa. Jännä sinänsä, että jokaisessa niissä kuudessa löydetyssä merrassa on ollut myös rapuja ja ihan eläviä vieläpä. Ilmeisesti aina uusi tulokas syö edellisen ja siksi kaikki elävät ravut ovat olleetkin tosi isoja. Kaikki ravut on tietenkin päästetty lähellä kotirantaa vapauteen, ja moikattu lähtiessä, että Emilin syntymäpäivän jälkeen nähdään!

Muuten tähänastinen saalis on ollut heikko. Mertojen lisäksi vain yksi kaljapullo. Toisaalta me ollaan Ilkan kanssa sukellettu varsin varovaisesti: yleensä parinkymmenen minuutin pulahduksia ja kolmen metrin maksimisyvyydessä. Oltaisiinko kahdesti käyty neljässä metrissä?

Vesilelu

Löytyihän se minullekin sopiva vesilelu. Viime kesänä kokeilin vesisuksia ja sekin oli ihan jees, mutta nyt kiisin veneen perässä uimarenkaalla! Jiihaa, kun oli mukavaa! Siinä olisi Hakkarainenkin ihmetellyt, että minareetinko ne rakensivat Vesannollekin, jos olisi ollut kuulemassa minun kiljahtelujani. Ilkka ja Erkki kokeilivat samaa rengasta, mutta selvästi rengas on tyttöjen juttu.

Ilkka antaa isälleen kyytiä.

Blogihiljaisuuden aikana Heta on ehtinyt käymään täällä Vesannolla pariinkin kertaan, ja Hetan lempivesilelu on ehdottomasti frisbee. Heta hakisi sitä vaikka koko päivän, jos vain joku jaksaisi heittää. Pitääkin laittaa jossakin välissä kuvia Hetan leikeistä.

Savage ja Saab tulille

Harri on melkoinen kuningas, kun korjasi Savagen valot yhdessä yössä! Haettiin Savage päivähoidosta Kuopiosta maanantaina, ja samalla minulle tuli kesän ensimmäiset kilometrit mittariin. Olen nyt melkein motoristi, kun takana on viitisenkymmentä kilometriä. Etäisyys Kuopiosta mökille on tietenkin vähän pidempi, mutta kun en heti uskaltanut hypätä puikkoihin… Ilkka ajoi soratien ja vähän sen jälkeenkin.

Ihan hyvinhän tuo sujui ja uskalsin sitten ajaa mökkitien reissun päätteeksi. Siinä meinasin viime vuonna kaatua ja sille tielle Savage-kruisailut viime vuodeltä jäivätkin, kun en uskaltanut yrittää uudestaan. Nyt meni ihan mallikkaasti takajarru kuumana.

Saab sanoi työsopimuksensa irti ennen juhannusta. Auton arvo viisinkertaistunut, kun siihen tehtiin kytkinremontti. Niin minä ainakin haluan uskoa. Nyt syntisen punainen Saab on entistä ehompi. Silläpä on hyvä pyyhkiä vaikka geokätköilemään.