Metallifoniamania

Tulin just metallifonia-konsertista. Oli tosi kiva – hauska ja vaikuttava samalla kertaa. Välillä nauratti ja välillä melkein itketti.

Konsertti alkoi Orffin Carmina Buranalla. En ole koskaan kuullut sitä livenä, kuten en myöhemmin tullutta Beethovenin viidettä. Molempien avausosat kuuluvat suosikkeihini klassisen musiikin saralta – kuinkas muuten. Aivan uppee, sanois ystäväni Maisa.

Van Halenin Mean Street oli myös jylhällä tavalla hyvä. Konsertin saksofoni, Olli-Pekka Tuomisalo oli itse sovittanut sen ja baritonisaksofoni jylisikin todella majesteettisesti.

Väliajan jälkeen Stonen Get Stoned oli hauska nykymusiikkiversio, mutta ehkä koko konsertin kaunein kappale oli Maija Ruuskasen Tuomisalolle ja pianisti Risto-Matti Marinille säveltämä Wellamo.

On helppo mennä kuuntelemaan klassisen ja raskaan musiikin yhdistelmää, kun voi aina vedota siihen, että on paikalla jälkimmäisen vuoksi. Enhän minä mitään klassisesta musiikista ymmärrä, mutta onko musiikki sittenkään ymmärtämistä? Eikö kaikkein tärkeintä ole kuitenkin kokemus ja ne tunteet, jotka musiikki meihin virittää?

Tietämättömänä ja täydellisen osaamattomana musiikin saralla väitän, että mikään ei tuota niin suloista ahdistuksen tunnetta kuin Carmina Burana. Ja edelleen väitän, ettei mikään muu kappale koskaan pysty kasvamaan leikkisästä limputtelusta niin massiiviseksi jylinäksi kuin Beethovenin viidennen sinfonian alkuosa. Tietenkin sitä jylhää jyminää on jo alussa, mutta välillä, ainakin siis minun mielestäni, käydään mutka lapsellisen leikkisässä sävelmaailmassa.

Olen nyt julkisesti tunnustanut tyhmyyteni, mutta ei edes viisaista viisain musiikin tuntija voi teorioillaan ja selvennyksillään tuottaa minulle mitään sellaista tunnetta, jota en ilman tätä tietoa voisi saavuttaa. Tai mistä minä tiedän. Jos jotain olen tutkijana oppinut niin ainakin sen, ettei kannata esittää turhan jyrkkiä mielipiteitä. Perun siis kaiken edellisen 😉

Site Footer