Sitä saattaa ihminen yhden kulttuurikokemuksen innostamana hakeutua toiseen ja kuvitella, että muuttuu maalaistytöstä kulturelliksi silmänräpäyksessä. Ei muutu. Aida oli niin kiehtova kokemus, että lähdin eilen innoissani katsomaan Joutsenlampi-balettia. Kun en ollut ihan satavarma, tykkäänkö baletista, köyhäilin ja ostin meille halvimmat mahdolliset liput. Siihenhän se sitten meinasi tyssätä koko homma. En nähnyt juuri mitään. Aina silloin tällöin näin vilahdukselta baletin tähtitanssijoita ja vähän pidempiä aikoja ryhmäkohtausten tanssijoita.

Olin tosi pettynyt. En nähnyt, oli kylmä, ensimmäisen osan tanssijat tanssivatkin yöpuvuissa (koreografi oli tehnyt iltapukuversion) eikä tutuissa ja muutenkin baletin alku muistutti enemmän kuviokelluntaa kuivalla maalla kuin odottamaani sulavaa liikehdintää joutsenen lailla. Ihmisestä ei tule joutsenta, vaikka söisi pelkkiä vesikasveja ja laihtuisi olemattomiin.

Väliajan jälkeen Ilkka talutti minut eturiviin. Siitä näin paremmin, ja vaikka taas aloitettiinkin yöpaitakohtauksella, en enää kiinnittänyt huomiota yksityiskohtien virheisiin. Tajusin, että kun olin nähnyt välillä vain käsien rivistön, olin huomannut kaikki ne kiemurat, jotka muuten suoraan riviin oli tullut. Nyt näin tanssijoiden koko vartalon ja tajusin, että rivihän näyttääkin yllättävän suoralta, jos sitä katsoo kokonaisuutena.

Silti yllätyin omasta reaktiostani. Kun venäläiset tähdet pistivät parastaan, minä voin melkein pahoin, kun ajattelin sitä kärsimyksen määrää, jonka kaikkien yksityiskohtien hiominen on vaatinut. Jotta ilmassa tekee täydellisen venytyksen kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin yhtä aikaa, ei voi olla milligrammaakaan ylimääräistä massaa. Jokainen jänne ja jokainen lihas on venytetty äärimmilleen ja siitä vielä vähän lisää. Mielestäni tanssijoista vain kahdella oli kasvoillaan hymy, joka kertoi tanssin tuomasta ilosta. Tähtien tähti, Odette/Odilen roolin tanssinut, Jekaterina Kondaurova ei hymyillyt vielä silloinkaan, kun yleisö osoitti hänelle suosiotaan hurjasti. Eturivissä yksi täti meinasi ihan villiintyä suosionosoituksiin. Primadonnalle kai kuuluukin tietty ylväys ja viileys, mutta kylmä ja kopea ei sentään tarvitsisi olla.

Olisi pitänyt tutustua etukäteen, mistä Joutsenlampi kertoo. Tyhmänä maalaistyttönä en tiennyt muuta kuin tästä Odette/Odilen kaksoisroolista, mutta kaikki muu oli hämärän peitossa. Olisi auttanut, jos olisin tiennyt etukäteen, että tarinassa äiti kehottaa Siegfried-prinssiä valitsemaan itselleen puolison illan tanssiaisissa, mutta prinssi rakastuukin lammella kauniiseen Odette-neitoon, jonka ilkeä velho on taikonut joutseneksi. Sitten tanssiaisiin saapuu velho Odettea muistuttavan Odile-tyttären kanssa ja tietenkin prinssi kosii väärää neitoa. Odette heittäytyy sydän murskana lammen syövereihin ja prinssi erehdyksensä huomattuaan perässä. Näin suuri pyyteetön rakkaus surmaa lopulta myös velhon. Kaiken tämän opin wikipediasta.

Loppukohtaus oli vaikuttava ja harmoninen. Tykkäsin paljon enemmän rauhallisesta ja rakkauden riipaisemasta tulkinnasta kuin villistä Odilen hyppelystä – anteeksi tämä rahvaanomainen sanamuoto. Loppua kohden myös muut tanssijat paransivat maallikon silmissä suoritustaan ja tunnistin jopa joitakin kohtauksia televisiosta.

Odette/Odilen tutut olivat uskomattoman kauniita ja sillä tanssijatar sai ainakin minulta paljon anteeksi kylmyyttään.

En minä tiedä. Yleissivistyksen kannalta oli ihan hyvä nähdä tämä, mutten ole ihan varma, haluanko nähdä balettia enää uudelleen. Jotenkin kaikki se ulkokuori, luurangot hyppelemässä varpaankärjillään kontekstissa, jossa muutama tähti nousee sekä juonessa että todennäköisesti myös omissa henkilökohtaisissa ajatuksissaan kaikkien muiden yläpuolelle, sai minut voimaan henkisesti pahoin. Sain sellaisen kuvan baletista, että olet joko tähti tai et mitään. Siihen maailmaan en ainakaan oman lapseni soisi kuuluvan. Minä niin odotin, että ihminen voi olla jalo olematta hontelo, ylväs olematta kopea ja kaunis olematta itserakas.