Löytyi oikeasti pelottava kauhuleffa. My soul to take kertoo sarjamurhaajasta, joka vaanii seitsemää samana päivänä syntynyttä teiniä. Vaikka juoni on vähän hassu, toteutuksesta on saatu hurjan jännittävä. Sohva hytkyi, kun minä säikähtelin vähän kaikkea. En uskaltanut pitää edes mehulasista kiinni, kun ajattelin, että kohta läiskytän juomat soffalle.
Käsikirjoittaja-ohjaaja Wes Craven on kai jonkinlainen kauhuleffojen wizardi. Näyttää hääränneen ainakin Painajainen Elm Streetillä -leffoissa. Monet olivat arvioineet My soul to taken heikoksi esitykseksi Cravenilta, mutta tällaisen kauhuleffojen aloittelijan elokuva onnistui vakuuttamaan. Eipä kauhuleffoissa taida koskaan erityisen hienoa juonta olla, joten mitä sitten, jos elokuvaan jää muutama ilmeinen aukko.
Onkohan amerikkalaisissa kouluissa oikeasti näin hirveää kuin viimeaikaisista elokuvista voi päätellä? Joku iso tyttö tai poika johtaa koulun mafiaa, osa on pyrkyreitä, osa kiusattuja, ja vain murto-osa suhtautuu kouluun kuin kouluun eikä diktaattorin johtamaan pienoisvaltioon.
[xrr rating=2.5/5]
Kuninkaan puhe
The King’s speech on hieno elokuva. Siinä kuvataan britti kuningas Yrjö VI:n taistelua änkytyksensä kanssa. Radiot ovat juuri yleistyneet ja sota kolkuttelee Euroopan ovella. Änkyttävä kuningas ei ole kansan silmissä uskottava tai niin ainakin kuningas itse tuntuu ajattelevan. Yrjö VI:sta ei edes pitänyt tulla kuningasta, mutta puheopettajansa tukemana veljeänsä vaatimattomampi ja vanhoillisempi pikkuveli nousee lopulta valtaistuimelle.
Kuningas Yrjö VI:n tyttärestä Elisabet II:sta kertova The queen kertoi hovin ja pääministeri Tony Blairin edustaman kansan kohtaamisesta ennen rakastetun Dianan hautajaisia. Samanlaisesta säätyjen kohtaamisesta kertoo myös The King’s speech. Kansan ääntä käyttää tällä kertaa kouluttamaton puheopettaja, jonka tehtävänä ei ole vain auttaa kuningasta puhumisessa vaan myös valaa tähän uskoa omista kyvyistään kuninkaana. Hieno tarina eikä yhtään mahtipontinen. Lopun puhe sotaan valmistautuville briteille on sekin vakuuttava.
[xrr rating=3.5/5]
Rumat, pahat ja ahneet
Wall Street: Money Never Sleeps on elokuva ahneudesta, jossa raha on ihmisiä tärkeämpää. Raha on tylsä aihe ja niin on tämä elokuvakin. Olen aina inhonnut Michael Douglasin leukakuoppaan vajonnutta suuta. Nyt Douglas esittää hahmoa, jota saakin inhota, joten inhoan häntä sydämeni kyllyydestä.
Elokuvan toisella juonikerroksella suhdettaan paikkailevat Wall Streetin keltanokka ja tämän raskaana oleva vaimoke. Vaimoke sattuu olemaan Douglasin hahmon tytär. Miten hölmöä, että tytär ottaa nokkiinsa siitä, kun keltanokka meklari uskoo parempaan huomiseen ja haluaa sijoittaa vaihtoehtoenergiaa kehittelevään tutkimukseen ihan hyvästä tahdostaan. Tosin rahat ovat vaimokkeen, mutta tälle tuntuu olevan ihan sama, vaikka rahat laitettaisiin isoon kassiin ja poltettaisiin roviolla. Ymmärtäisin suuttumuksen, jos ukko olisi ahne oman edun tavoittelija (Satu, yhdyssana vai erikseen?), mutta eihän hän edes tavoittele isoja voittoja!
Typerä leffa.
[xrr rating=1.5/5]
Raatoja raadollisille
I sell the dead on hassu elokuva. Synkät hautausmaat ja ankea vankityrmä toimivat näyttämönä mustalle huumorille ja omituisille sattumille. Haudanryöstäjien tai eräänlaisten kuolemankauppiaiden ammatti ei ole järin tuottoisa, mutta tärkeä jostakin kumman syystä. Ilmeisesti puoskarit opettelevat ihmisen anatomiaa vastahaudatuista ruumiista.
Hyvinhän siinä käy, kunnes haudasta löytyykin ruumis, jonka sydän on lävistetty puutapilla. Vampyyrihän se siinä, ja kohta kankailla kirmaa syöjätär poikineen. I sell the dead ei ole kuitenkaan vampyyrileffa vaan pelastautumistarina. Päähenkilö on tarinan aikaan tyrmässä odottamassa mestausta elävien murhaamisesta. Vampyyri pelastaa – loppu hyvin kaikki hyvin. Kannattaa katsoa silloin, kun maailma näyttää tylsän puolensa.
[xrr rating=2/5]
Suutari pysyköön lestissään
Suomen Idols-karsinnoista voi päätellä, että taiteilijat (hörhöt) luulevat olevansa lahjakkaita jokaisella taiteensaralla. Niin myös tämä vastenmielinen rappari 50 cent. On mies kirjoittanut sitten elokuvan! Gunissa on ihan yhtä tyhjänpäiväistä dialogia kuin on herran biiseissäkin. Minäpä kerron lyhyesti.
Mies on katujen kuningas, joka haluaa kohota asekauppiaiden hierarkiassa. Pyssyjä työkseen kaupitteleva kingi ei itse ole järin pätevä mutkan varressa, vaan käsi heiluu kuin kapelimestarilla, kun pyssysankari posauttelee pakenevia yökerhon edessä. Yksi kuolleista sattuu olemaan vankilassa istuvan Angelin (Val Kilmer) vaimo, ja tästäkös mies harmistuu. Hänet vapautetaan linnasta kostamaan, vai oliko se vasikoimaan asekaupoista poliisille.
50 cent on tietenkin tehnyt itsestään päähenkilön ja hänen pakollinen seksikohtauksensa on kontrastin vuoksi tehty langanlaihan ja vitivalkoiseksi paklatun naikkosen kanssa. Naikkonen järjestää epäuskottavalle rakastajalleen isot kaupat, joihin tyhmät poliisit järjestävät väijytyksen. Pyssyt paukkuu ja liekit loimuaa! Lopulta näyttää siltä, että sekä poliisit että gangsterit ovat kaikki kuolleita, mutta niin vaan yksi neandertelilainen (50 cent) ja viaton enkeli (Kilmer) nousevat tuhkasta. Toinen kävelee linnaan, toinen vapauteen tökerön räpin soidessa taustalla. Voi elämän kevät!
Miksi näitä tehdään? Saako kuka tahansa kirjoittaa elokuvia? Saako kuka tahansa näytellä pääosaa? Onko tässä nyt vastine Eminemin tähdittämälle 8 milelle, joka oli tähän verrattuna loistokas ja ajatuksia herättävä elokuva? Tähtiä tasan nolla.
[xrr rating=0.0/5]
