Kundi kotiin -jälkimainingit

Otetaanpa vielä kerta kiellon päälle MM-kisojen muisteloita. Jotenkin on tämä bloggaaminen päässyt unohtumaan, kun on kaikenlaista kiirettä.

Kaikkihan lähti siitä, kun tupsahdimme Bratislavan helteeseen aamiaisen jälkeen. Heti alkuun eksyttiin urheilukauppaan, jossa iski ostohysteriä. Minä ostin siis yhden juoksupaidan. Ilkka ja Ulla ostivat vähän enemmän.

Ilkan ostokset takana, Outin edessä.

 

Sen jälkeen hipsittiin pussien ja nyssyköiden kanssa geokätkölle. Ehkä se näytti hieman pervolta, kun kopeloin jonkun jesuiittapatsaan helmojen alle, mutta niin vain kätköpurkki napsahti kätöseen.

Geokätkö piilossa helman alla.

Vaikka oli vasta aamupäivä, aurinko porotti niin hurjasti, että läheinen kuppila veti meitä vastustamattomasti puoleensa. Ulla lupasi tarjota kierroksen, mutta en tiedä, tuliko lupaus ennen vai jälkeen sen, kun hän huomasi, että kolme pitkää maksoi yhteensä 4,50 euroa. Vaikka kylmä olut hyväili kuivaa kurkkua, pohjoisen tytön hipiä ei meinannut kestää etelän paahdetta. Minun pitikin kipittää läheiseen naistenkauppaan, ja ostaa aurinkorasvaa naamariin. Olisihan se ollut väärin, jos illan Suomi-Slovakia -peliin olisi saanut punaisen naaman.

Tuopponen kylmää sopivaan hintaan.

Geokätköja ja kapeita kujia

Löydettiin Ullalle reissulta sopiva herrasmies. Mies oli pikkuisen kylmä, vaikka leveä oli hymy naamallaan. Hatunkin antoi.

Hattu päähän ja näkemiin.

Ehkä hauskin geokätkö tähän mennessä löytyi keskeltä itämaisten turistien laumaa. Ulla konttasi täysin huomaamattomasti patsaan nurkilla, ja kun purkki oli löytynyt, tekeydyttiin mekin turisteiksi. Ai niin, mehän oltiinkin turisteja.

Taas se ropeloi patsasta.

Ilkka toimi valokuvaajana, ja me tytöt poseerattiin samalla, kun minä yritin kopata purkkia käteen. Loggauksen jälkeen tehtiin sitten niin, että Ulla otti minusta ja Ilkasta kuvan, ja taas minä ropeloin patsaan selkäpuolta.

Bratislavan keskusta muistutti vähän Tallinnan vanhaakaupunkia. Kapeita kujia oli riittämiin, ja aina siellä täällä kohosi vähän paremman näköisiä rakennuksia. Liekö johtunut komeasta ilmasta, mutta Bratislavasta jäi mukavan vihreä ja vehreä kuva.

Yksinäinen Suomi-poika

Ympäri Bratislavaa oli ripoteltu eri joukkueiden jääkiekkofiguureja. Kun olimme törmänneet moniin ennakkosuosikkeihin, aloimme ihmetellä, mihin Suomen patsas oli piilotettu. Lopulta se löytyi ihan sattumalta yksinäisenä keskeltä aukiota, jota autot ja ratikat kiersivät. Ilkka koppasi patsaan kainaloon, ja näytti, että viikkoa myöhemmin ei tarvitse olla ihan yksin. Maailmanmestarilla piisaa kavereita.

Kaksi kundia Suomesta - kolmas saatiin viikkoa myöhemmin.

Meillä oli tosi mukavaa Bratislavan päivässä. Pyörittiin kaupungilla vailla päämäärää, ja aina välillä pysähdyttiin nappaamaan jotain terassille. Saihan sitä välillä hävetä, kun suomalaiset lätkäturistit öykkäröivät kadulla. Yksikin porukka oli syömässä naapuripöydässä ja leveili lipuillaan illan otteluun. Niin jäi äijiltä peli näkemättä, kun unohtivat liput pöytään. Ei mennyt kuin puoli minuuttia, niin liput olivat jo nuoren naisen taskussa. Noh, näkeehän sitä pelin baarin valkokankaalta. Muutenkin ihmettelimme sitä, kuinka moni oli vaivautunut Slovakiaan asti ilman ottelulippuja. Monet tulivat vain fiilistelemään tai ostivat liput moninkertaisella hinnalla paikan päältä.

Hillittyä kannustusta

Kuten arvata saattaa, kannustimme täydellisen hillitysti Suomea. Siitä todisteeksi pari valokuvaa.

Ulla ei haukottele ratikassa vaan valmistautuu syömään Slovakian.
Ilkka antaa tässä ohjeistusta, miten peli käännetään Suomelle.
Ylivoiman edessä vastustajakin siirtyi meidän puolelle.
Jos ei tämä niin seuraava sisään.

Ja niinhän siinä lopulta kävi, että slovakit olivat naamat mutrulla.

Tappion karvas kalkki.

Mutta meillä oli ilo ylimmillään.

Naama messingillä - tältä se näyttää.

Pelin jälkeen jatkettiin kaupungille. Outoa, että monen ravintolan keittiöt olivat jo siihen aikaan kiinni. Nälkä piinasi, ja pienen iltapalan jälkeen me lähdimme Ilkan kanssa hotellille. Ulla jäi ties minne.

Mutkia matkaan

Seuraavana aamuna olikin sitten paluumatkan vuoro. Pikkuisen tuppasi jännittämään, ehditäänkö koneeseen, kun taksi jumittui ruuhkaan viitisen kilometriä ennen lentokentän liittymää. Hotellin kuski kaahasi pientareen puolta ja ohitti melkoisen autoletkan, mutta silti emme päässeet niin lähelle, että olisimme nähneet, mikä siellä maksoi.

Koneen lähtöön oli nelisenkymmentä minuuttia, kun lopulta pääsimme liikkeelle. Maastoauto oli palanut romuksi kesken matkan, ja siksi koko tie oli suljettu. Jäi tuliaiset ostamatta Wienin kentältä, kun kurvasimme Riikan koneeseen. Pääasia, että ehdittiin.

Muutenkin automatka Bratislavasta Wienin kentälle oli erikoinen. Ensinnäkin taksi oli himpun verran parempi kuin se romuläjä, jolla olimme menneet laivalta hotellille. Kai se oli joku hieno kaara, mutten minä niistä niin ymmärrä. Toiseksi mustan pirssin kuski kurvasi kesken ajomatkan huoltoasemalle ikkunoiden pesuun. Kuurasi oikein tiukasti pienimmätkin likapilkut ikkunasta, ettei matkakokemus kärsisi. Sitten kuski vielä kaivoi meille jokaiselle kylmät vesipullot takakontista. Eipä sellaista kyytiä taida Suomessa saada.

Kaiken kaikkiaan lätkäreissusta jäi tosi hyvä mieli. Olihan se hienoa katsoa telkusta viikkoa myöhemmin, kun Koivu nosti kundin ilmaan maailmanmestarina. Tuli ihan nostalginen fiilis, että me nähtiin nuo tositoimissa – maailmanmestarit.

Lisää kuvitusta pelipäivältä ja kotimatkalta.

Site Footer