Kirjan jälkeen

Vuosi: 2011

  • iPadin kanssa sienimetsässä

    Minulla on uusi harrastus. En ole koskaan poiminut mitään muita sieniä kuin kantarelleja, mutta tänä kesänä sankoon on sujahtanut myös muutama punikkitatti ja voitatti. Voitatin olen rohjennut syödä, mutta punikkitatit, ovat tainneet olla tähän päivään asti koivunpunikkitatteja, ovat takan päällä kuivumassa.

    Rakensin takan päälle omatekoisen kuivurin uunin ritilästä. Sille löytyi sopiva kolo takan ja seinän välistä. Ihmettelin alkuviikosta, mikä täällä oikein aina välillä suhahtaa, ja sitten tajusin, että kuivat sienethän ne siellä laskettelevat alamäkeen. Ritilä jäi vähän kallelleen, ja kun sieni on riittävän kuiva, se sujahtaa ritilän päällä olevaa leivinpaperia pitkin alas. Siihen kun saisi viriteltyä purkin, sienet osaisivat itsekseen mennä mötkähtää purkkiin asti.

    Kuivaushommaan liittyy kai sellainen pieni mutta. Talossa on nyt pikkuruisia kärpäsiä tai mitä lie pörriäisiä. Ovat tietenkin saattaneet tulla banaaneistakin. Ötökät ovat pienempiä kuin ne, jotka olen nähnyt kömpivän sienten onkaloista.

    Lajituntemus retuperällä

    Tänään tallustin taas sienimetsään. Nyt olin varustautunut oikein iPadin kanssa. Sen sieniohjelmasta onkin tullut korvaamaton apu, mutta tänään iski epävarmuus. Löytyisikö sieltä ruudun toiselta puolelta yhtään sieniasiantuntijaa?

    "Känsätuhkeloko se minä?" kyseli tämä sieni.

    Tämä mukava mukelo lienee känsätuhkelo. Siitä irtoaa himpun verran ruskeaan vivahtavia nyppysiä ihan vaan, kun pikkuisen pintaa silittää. Todellisuudessa sieni on valkoisempi kuin kuvassa. Kuten kuvasta näkyy, se on noin tulitikkuaskin kokoinen ja sisältäkin valkoinen. Sisus tuntuu ihan vaahtokarkilta! Kun poimin sienen maasta, sen mukana nousi pieni lahonnut puunpala, mutta se oli niin laho, etten tunnistanut, mistä puusta oli kyse. Sieni kuitenkin kasvoi sankassa kuusimetsässä.

    Jauhosieni? Oikealla ylhäällä olevan sienen väritys vastaa todellisuutta.

    Tähän saakka olen varonut koskemasta kaikkiin valkoisiin sieniin, mutta uskaltauduin nappaamaan muutaman tällaisen mukaan. iPadista arvuuttelin, että se voisi olla jauhosieni. Meniköhän arvaus oikein? Sieni tuoksuu ihan selvästi perunajauhoille. Jalka oli tosi lyhyt ja heltat vivahtavat punaiseen. Löysin vain nämä kolme sientä ja nekin kasvoivat muutaman metrin päässä toisistaan.

    Punainen kirpeä hapero vailla nimeä
    Tässä värit lähempänä todellista. Voisiko se olla viinihapero?

    Olen lukenut sienioppaita jo niin paljon, että uskaltauduin ottamaan mukaani muutaman haperoksi otaksumani sienen, mutta tarkempi lajitunnistus puuttuu. Mikähän lienee tämä ompunpunainen  mutta ei kuitenkaan kovin iso sieni? Hapero se lienee, koska varsi napsahtaa hauskasti katketessaan, heltat ovat kuin mantelilastuja ja lakin pinta lähtee helposti reunasta lakin puoliväliin saakka irti. Jalka oli valkoinen ja lakin keskusta selvästi reunoja tummempi. Muille paitsi äidille ja Ilkalle tiedoksi, että kun kielenkärjellä sientä kosketin, se tuntui pikkuisen kirpeältä.

    Keltahapero vai mikä?

    Onkohan tämä toinen keltahapero? Sillä on melkein sitruunankeltainen lakki ja se oli isompi kuin nuo muut. Jalka napsahtaa tälläkin hassusti ja murenee kumimaiseksi muruksi. Heltat ovat valkoisia mantelilastun näköisiä ja jälleen lakin pinta lähtee helposti reunasta irti. Haperoja en ole koskaan syönyt, mutta luulisin, että myös nuo mantelimaiset heltat syödään. Enpä ole vielä uskaltanut maistaa.

    Kangashapero?

    Metsässä oli myös hieman tummemman keltaisia tai oransseja haperoita. Voisikohan ne olla kangashaperoita? Otin yhden sellaisen mukaan, mutta se oli niin huonossa kunnossa, että nakkasin sen kuvan ottamisen jälkeen roskiin. Kooltaan tämä yksilö oli keltaisen haperon kanssa samaa luokkaa, mutta olen aiemmin löytänyt pienempiäkin.

    Isoisän karvareuhka?

    Ja sitten tämä karvareunainen sieni suoraan kuusen alta. Kuvassa sieni näyttää liian keltaiselta. Oikeasti sen väri oli kauniin punertava. Sellainen oranssin persikkainen. Löysin näitä kahden kuusen alta metsänreunasta. Jos olisin löytänyt koivun alta, olisin pitänyt varmasti karvarouskuna, kun tuolla  on punertava jalkakin. Kaikilla noilla sienillä oli ontto jalka. Poimin myös yhden vähän samannäköisen vanhemman sienen, mutta en uskaltanut ottaa sitä ollenkaan. Se värjäsi sormet ihan punaiseksi ennen kuin huomasinkaan, ja sienessä näytti olevan vihertäviä kohtia. Olisiko se voinut olla kuusenleppärousku?

    Hyllylle varmistusta odottamaan

    Tuon tuhkelon syöminen kiinnostaisi, mutta uskallankohan ennen kuin joku vahvistaa epäilykseni? Silppuan kaikki nuo löytämäni sienet, ja paistan tai keitän ne yksitellen sen mukaan, mitä luulen niiden olevan. Mutta en syö ennen kuin joku vahvistaa tai kumoaa epäilykseni. Voi kunpa täällä olisi joku sieniasiantuntija, jonka voisi raahata metsään sieniretkelle!

     

     

  • Ehtymätön jääkaappi

    Tämä voi tietenkin olla hieman ikävää luettavaa teille, rakkaat kaupunkilaisystäväni, mutta haluaisin nyt esitellä jääkaappini. Se on vihreä ja sininen. Se alkaa ulko-ovelta eikä tunnu päättyvän mihinkään. Tai ainakaan minä en ole vielä törmännyt takaseinään, vaikka olen sukeltanut syvälle sen uumeniin.

    Jääkaappini on viime aikoina näyttänyt ehtymättömältä. Sieltä on löytynyt sangoittain sinisiä, pulleita mustikoita, sumpuittain saksiaan naksuttelevia rapuja ja paistinpannuittain keltaisena loistavia kantarelleja. Jos tarkastelee viimeaikaisia menuitani niin esimerkiksi yhtenä iltana hain illalliselle isosta jääkaapistani kantarelleja, joista paistoin itselleni munakkaan. Jälkiruuaksi löysin kipollisen ahomansikoita, vadelmia ja mustikoita, joista surautin nopsaan pirtelön. Enpä ole itsekään ennen syönyt ahomansikkapirtelöä! En kehtaa edes kehua, miltä se maistui.

    Paistia monenlaista

    Yksi päivä jääkaapin ovella seisoi jänis, mutta vielä ei ollut jänispaistin aika. Jänis katseli jo sillä silmällä grilliä, muttei loikannut itse paistumaan.Viime vuonnahan minä löysin tästä jääkaapistani, ihan sen etualalta, makoisan teeripaistin. Tänä vuonna eläinravinto on täyttynyt ravuista. Niitä on keitelty tähän mennessä useita kymmeniä, ja minultakin alkaa nutun kuoriminen sujua ihan niks ja naks vaan.

    Se, missä jääkaappini on tähän saakka tuottanut pienen pettymyksen, on kalasaalis. Ilkka opetti minut jerkkaamaan enkä nyt puhu siitä tanssista. Jerkkaus on eräänlaista virvelinykimistä. Olen tähän saakka onnistunut narraamaan tukun ahvenheinää, yhden koivunlehden ja pari risua. Laiturin kiinnityskiviä en saanut kiskottua rantaan saakka vaan piti käydä uimalla irrottamassa koukku kivestä. Ehkäpä saalis vielä muuttuu hieman elävämmäksi.

    Tietenkin tässä yhteydessä olisi jokin kuva paikallaan – ihan vain todistusaineiston vuoksi. Niin, se on pikkuisen hankalaa, kun jääkaappini antimet etsiytyvät niin nopeasti suuhuni, etten ehdi kuvia näpätä. Tässä on kuitenkin huono kuva jänöjussista grilliä katselemassa .

    Pupu grilliä tiirailemassa.

  • Kuusi mertaa rikkaampi

    Ilkka toi minullekin Savonlinnasta vuokravehkeet sukellushommiin, ja nyt on koluttu Vesijärven pohjaa ihan urakalla. Homma toimii päivä päivältä paremmin, mutta kyllä se vielä aika räpiköintiä on.

    Tänään minun piti sitten ilmoittaa, että nyt on pidettävä rokulipäivä. Jalat on niin puhki, etten ole päässyt juoksemaankaan kokonaiseen viikkoon. Räpyläuinti sattuu uidessa nilkkoihin ja seuraavana aamuna takareisiin. Sanoivat minulle jo PK1-kurssin aikaan, että koneessa olisi tehoa vaikka kuinka, mutta räpylään asti se ei välity. En vissiin osaa potkutella oikein tai ainakin korjaillussa jalassa räpylä tuppaa kääntymään potkun aikana sivuttain ja tehohan siitä häviää.

    Rapurosvot

    Tehoja tarvitsisi ainakin mertojen kanssa uimiseen. Löydettiin heti ensimmäisellä sukelluksella kolme mertaa ja niitä löytyy aina vain lisää, kun sukellusalue laajenee. Eilenkin napattii kaksi samalta sukellukselta. Luulisi, ettei pieni muovimerta paljon haittaa uimista, mutta kun eilen halusin kantaa korteni kekoon ja otin Ilkalta toisen merran, vauhti loppui kuin seinään. Vaikka kuinka potkin ja räpistelin, niin en vain päässyt eteenpäin.

    Veden alla pitää näköjään olla tosi nainen ja antaa miehille kantamuksensa. Muuten ehtii loppua pullosta happi ennen kotisatamaa. Jännä sinänsä, että jokaisessa niissä kuudessa löydetyssä merrassa on ollut myös rapuja ja ihan eläviä vieläpä. Ilmeisesti aina uusi tulokas syö edellisen ja siksi kaikki elävät ravut ovat olleetkin tosi isoja. Kaikki ravut on tietenkin päästetty lähellä kotirantaa vapauteen, ja moikattu lähtiessä, että Emilin syntymäpäivän jälkeen nähdään!

    Muuten tähänastinen saalis on ollut heikko. Mertojen lisäksi vain yksi kaljapullo. Toisaalta me ollaan Ilkan kanssa sukellettu varsin varovaisesti: yleensä parinkymmenen minuutin pulahduksia ja kolmen metrin maksimisyvyydessä. Oltaisiinko kahdesti käyty neljässä metrissä?

    Vesilelu

    Löytyihän se minullekin sopiva vesilelu. Viime kesänä kokeilin vesisuksia ja sekin oli ihan jees, mutta nyt kiisin veneen perässä uimarenkaalla! Jiihaa, kun oli mukavaa! Siinä olisi Hakkarainenkin ihmetellyt, että minareetinko ne rakensivat Vesannollekin, jos olisi ollut kuulemassa minun kiljahtelujani. Ilkka ja Erkki kokeilivat samaa rengasta, mutta selvästi rengas on tyttöjen juttu.

    Ilkka antaa isälleen kyytiä.

    Blogihiljaisuuden aikana Heta on ehtinyt käymään täällä Vesannolla pariinkin kertaan, ja Hetan lempivesilelu on ehdottomasti frisbee. Heta hakisi sitä vaikka koko päivän, jos vain joku jaksaisi heittää. Pitääkin laittaa jossakin välissä kuvia Hetan leikeistä.

    Savage ja Saab tulille

    Harri on melkoinen kuningas, kun korjasi Savagen valot yhdessä yössä! Haettiin Savage päivähoidosta Kuopiosta maanantaina, ja samalla minulle tuli kesän ensimmäiset kilometrit mittariin. Olen nyt melkein motoristi, kun takana on viitisenkymmentä kilometriä. Etäisyys Kuopiosta mökille on tietenkin vähän pidempi, mutta kun en heti uskaltanut hypätä puikkoihin… Ilkka ajoi soratien ja vähän sen jälkeenkin.

    Ihan hyvinhän tuo sujui ja uskalsin sitten ajaa mökkitien reissun päätteeksi. Siinä meinasin viime vuonna kaatua ja sille tielle Savage-kruisailut viime vuodeltä jäivätkin, kun en uskaltanut yrittää uudestaan. Nyt meni ihan mallikkaasti takajarru kuumana.

    Saab sanoi työsopimuksensa irti ennen juhannusta. Auton arvo viisinkertaistunut, kun siihen tehtiin kytkinremontti. Niin minä ainakin haluan uskoa. Nyt syntisen punainen Saab on entistä ehompi. Silläpä on hyvä pyyhkiä vaikka geokätköilemään.

     

  • Ruuvi renkaassa geokätköilyä

    Kuka se siellä kurkottaa kuusenlatvaan? Ilkkahan se siellä apinaa leikkii.

    Oltiin geokätköilemässä tässä yhtenä viikonloppuna ja tehtiin uusi yhden päivän kätköennätys, 24 purkkia. Muutama oli tosi vaikea, mutta Ilkka poimi nekin urhoollisesti. Jos kuvaa tihrustaa oikein tarkkaan, huomaa, ettei Ilkalla ole siinä edes housuja. Oli kuulemma helpompi kiivetä, kun ei ollut kiristäviä vaatekappaleita.

    Minä yritin mönkiä yhdellä toisella kätköllä sillan tukipalkkien alla, mutta eihän siitä mitään tullut. Taas riensi Ilkka ’Da Apinamies’ apuun, ja rimpuili puumerkit lokikirjaan. On se hurja!

    Poneja!

    Ja sitten me mentiin yhdelle multikätkölle. Multit ovat inhottavia, kun niihin voi mennä aikaa ihan hirveästi eikä sittenkään osu oikeaan. Yleensä me jätämmekin ne suosiolla väliin, mutta tällä kertaa sain ylipuhuttua Ilkan multille. Oli vähän oma poni ojassa, kun tiesin, että multi liittyy ponihommiin.

    Niinhän siinä kävi, että vihjeet piti laskea poniaitauksen luona. Ilkka on niin allerginen, että jäi autoon. Minä taas tykkään vähän paljon poneista, ja laskin koordinaatteja toooosi pitkään.

    Ne oli niin söpöjä!

    Multipurkilla ponitarhalla.

    Ruuvipruuvi

    Mitkähän lie ritkestonet Ilkan Suzukissa alla? Ainakin ne kestävät melkein isältä pojalle eikä haittaa, jos joku ruuvi törröttää eturenkaassa. Huomasimme jo viikko ennen kätköilyreissua Vesannolta tullessamme, että keskelle rengasta oli ilmestynyt ruuvinkanta. Ei kai se pelkkä kanta voi olla, joten ruuvin – pitkän tai lyhyen – täytyy olla sisällä.

    Aloimme, tai siis Ilkka alkoi – minä istuin autossa – heti tarkkailla ilmanpaineita. Outoa, ettei rengas ole vieläkään tussu. Joko ruuvi on niin lyhyt, ettei se ole läpi asti, tai sitten se on niin tiukasti paikallaan, ettei ilma pääse vuotamaan.

    Jos minun Jopon renkaassa törröttäisi ruuvi, ei Jopo taatusti kulkisi minnekään. Paitsi ei ole niin väliä, vaikkei kulkisikaan, koska minulla on uusi pyörä!

  • Kundi kotiin -jälkimainingit

    Otetaanpa vielä kerta kiellon päälle MM-kisojen muisteloita. Jotenkin on tämä bloggaaminen päässyt unohtumaan, kun on kaikenlaista kiirettä.

    Kaikkihan lähti siitä, kun tupsahdimme Bratislavan helteeseen aamiaisen jälkeen. Heti alkuun eksyttiin urheilukauppaan, jossa iski ostohysteriä. Minä ostin siis yhden juoksupaidan. Ilkka ja Ulla ostivat vähän enemmän.

    Ilkan ostokset takana, Outin edessä.

     

    Sen jälkeen hipsittiin pussien ja nyssyköiden kanssa geokätkölle. Ehkä se näytti hieman pervolta, kun kopeloin jonkun jesuiittapatsaan helmojen alle, mutta niin vain kätköpurkki napsahti kätöseen.

    Geokätkö piilossa helman alla.

    Vaikka oli vasta aamupäivä, aurinko porotti niin hurjasti, että läheinen kuppila veti meitä vastustamattomasti puoleensa. Ulla lupasi tarjota kierroksen, mutta en tiedä, tuliko lupaus ennen vai jälkeen sen, kun hän huomasi, että kolme pitkää maksoi yhteensä 4,50 euroa. Vaikka kylmä olut hyväili kuivaa kurkkua, pohjoisen tytön hipiä ei meinannut kestää etelän paahdetta. Minun pitikin kipittää läheiseen naistenkauppaan, ja ostaa aurinkorasvaa naamariin. Olisihan se ollut väärin, jos illan Suomi-Slovakia -peliin olisi saanut punaisen naaman.

    Tuopponen kylmää sopivaan hintaan.

    Geokätköja ja kapeita kujia

    Löydettiin Ullalle reissulta sopiva herrasmies. Mies oli pikkuisen kylmä, vaikka leveä oli hymy naamallaan. Hatunkin antoi.

    Hattu päähän ja näkemiin.

    Ehkä hauskin geokätkö tähän mennessä löytyi keskeltä itämaisten turistien laumaa. Ulla konttasi täysin huomaamattomasti patsaan nurkilla, ja kun purkki oli löytynyt, tekeydyttiin mekin turisteiksi. Ai niin, mehän oltiinkin turisteja.

    Taas se ropeloi patsasta.

    Ilkka toimi valokuvaajana, ja me tytöt poseerattiin samalla, kun minä yritin kopata purkkia käteen. Loggauksen jälkeen tehtiin sitten niin, että Ulla otti minusta ja Ilkasta kuvan, ja taas minä ropeloin patsaan selkäpuolta.

    Bratislavan keskusta muistutti vähän Tallinnan vanhaakaupunkia. Kapeita kujia oli riittämiin, ja aina siellä täällä kohosi vähän paremman näköisiä rakennuksia. Liekö johtunut komeasta ilmasta, mutta Bratislavasta jäi mukavan vihreä ja vehreä kuva.

    Yksinäinen Suomi-poika

    Ympäri Bratislavaa oli ripoteltu eri joukkueiden jääkiekkofiguureja. Kun olimme törmänneet moniin ennakkosuosikkeihin, aloimme ihmetellä, mihin Suomen patsas oli piilotettu. Lopulta se löytyi ihan sattumalta yksinäisenä keskeltä aukiota, jota autot ja ratikat kiersivät. Ilkka koppasi patsaan kainaloon, ja näytti, että viikkoa myöhemmin ei tarvitse olla ihan yksin. Maailmanmestarilla piisaa kavereita.

    Kaksi kundia Suomesta – kolmas saatiin viikkoa myöhemmin.

    Meillä oli tosi mukavaa Bratislavan päivässä. Pyörittiin kaupungilla vailla päämäärää, ja aina välillä pysähdyttiin nappaamaan jotain terassille. Saihan sitä välillä hävetä, kun suomalaiset lätkäturistit öykkäröivät kadulla. Yksikin porukka oli syömässä naapuripöydässä ja leveili lipuillaan illan otteluun. Niin jäi äijiltä peli näkemättä, kun unohtivat liput pöytään. Ei mennyt kuin puoli minuuttia, niin liput olivat jo nuoren naisen taskussa. Noh, näkeehän sitä pelin baarin valkokankaalta. Muutenkin ihmettelimme sitä, kuinka moni oli vaivautunut Slovakiaan asti ilman ottelulippuja. Monet tulivat vain fiilistelemään tai ostivat liput moninkertaisella hinnalla paikan päältä.

    Hillittyä kannustusta

    Kuten arvata saattaa, kannustimme täydellisen hillitysti Suomea. Siitä todisteeksi pari valokuvaa.

    Ulla ei haukottele ratikassa vaan valmistautuu syömään Slovakian.
    Ilkka antaa tässä ohjeistusta, miten peli käännetään Suomelle.
    Ylivoiman edessä vastustajakin siirtyi meidän puolelle.
    Jos ei tämä niin seuraava sisään.

    Ja niinhän siinä lopulta kävi, että slovakit olivat naamat mutrulla.

    Tappion karvas kalkki.

    Mutta meillä oli ilo ylimmillään.

    Naama messingillä – tältä se näyttää.

    Pelin jälkeen jatkettiin kaupungille. Outoa, että monen ravintolan keittiöt olivat jo siihen aikaan kiinni. Nälkä piinasi, ja pienen iltapalan jälkeen me lähdimme Ilkan kanssa hotellille. Ulla jäi ties minne.

    Mutkia matkaan

    Seuraavana aamuna olikin sitten paluumatkan vuoro. Pikkuisen tuppasi jännittämään, ehditäänkö koneeseen, kun taksi jumittui ruuhkaan viitisen kilometriä ennen lentokentän liittymää. Hotellin kuski kaahasi pientareen puolta ja ohitti melkoisen autoletkan, mutta silti emme päässeet niin lähelle, että olisimme nähneet, mikä siellä maksoi.

    Koneen lähtöön oli nelisenkymmentä minuuttia, kun lopulta pääsimme liikkeelle. Maastoauto oli palanut romuksi kesken matkan, ja siksi koko tie oli suljettu. Jäi tuliaiset ostamatta Wienin kentältä, kun kurvasimme Riikan koneeseen. Pääasia, että ehdittiin.

    Muutenkin automatka Bratislavasta Wienin kentälle oli erikoinen. Ensinnäkin taksi oli himpun verran parempi kuin se romuläjä, jolla olimme menneet laivalta hotellille. Kai se oli joku hieno kaara, mutten minä niistä niin ymmärrä. Toiseksi mustan pirssin kuski kurvasi kesken ajomatkan huoltoasemalle ikkunoiden pesuun. Kuurasi oikein tiukasti pienimmätkin likapilkut ikkunasta, ettei matkakokemus kärsisi. Sitten kuski vielä kaivoi meille jokaiselle kylmät vesipullot takakontista. Eipä sellaista kyytiä taida Suomessa saada.

    Kaiken kaikkiaan lätkäreissusta jäi tosi hyvä mieli. Olihan se hienoa katsoa telkusta viikkoa myöhemmin, kun Koivu nosti kundin ilmaan maailmanmestarina. Tuli ihan nostalginen fiilis, että me nähtiin nuo tositoimissa – maailmanmestarit.

    Lisää kuvitusta pelipäivältä ja kotimatkalta.