Kirjan jälkeen

Vuosi: 2011

  • Pyöräily ei sovi Savonlinnaan – tai minulle

    Se oli taas Palo-ojan emäntä pyöräilemässä kaapunnilla. Pistin viilettäen fysikaaliseen hoidattamaan ”ihan-normaalien-kolmekymppisten” selkävaivaa. Eipä siinä mitään, laitoin kassin koriin ja hyppäsin Jopon selkään.

    Hyvähän se on ajella, kun pyörätiet ovat sulat. Rapakossa vaan roiskuu, kun sotkee menemään. Auvisenrinteessä on tukala paikka pyöräilijälle, kun molemmilla puolilla katua jalkakäytävät ovat tosi kapeat. Yhdessä kohtaa pitää esimerkiksi väistää melkein kadulle asti venyneet portaat.

    Tiukan väistöliikkeen jälkeen kiihdytin alamäkeen, ja kun mummot lyllersivät keskellä väylää, oikaisin lopulta autoliikenteen sekaan. Sotkin ja sotkin, ja sitten sujautin takaisin jalkakäytävän puolelle Kauppatorin liittymässä. Big mistake!

    Kassi kaaressa katuun

    Savonlinnassa ovat saaneet aikoinaan halvalla korkeita jalkakäytävän reunakiveyksiä. Niitä on laitettu ihan joka paikkaan. Autollakin joskus joutuu hidastamaan, jos meinaa laskeutua pihan puolelta tielle. Ensimmäisenä Savonlinna kesänäni pelkäsin, että Jopon vanteet taipuvat mutkalle, kun rengas jysähtää jokaisessa risteyksessä korokkeeseen.

    Tällä kertaa jysäytin oikein vauhdilla. Auvisenrinteessä sain vauhtini äärimmilleen, joten kurvasin grillin eteen kuin Armstrong ikään  ja ihan ilman dopingia. Jysäytin reunakiveen niin, että kassi hyppäsi koooorkealle korissa, ja tavarat purkautuivat kadulle. Äkkijarrutus ja pysähdyin keskelle risteystä. Taakseni oli jäänyt vana hujanhajan lentäneitä tavaroita ja lompakko nökötti keskellä tietä hyvin yksinäisenä.

    Otahan iisisti

    Siinä tavaroita keräillessäni joku kanssaeläjä tuli toppuuttelemaan. Sanoi, että minulla näyttää olevan vauhti päällä, ja että pitäisi ottaa iisimmin. Miten voi ottaa, kun on jo melkein myöhässä? Onko se minun syyni, että Savonlinnassa ei yksinkertaisesti ole kunnollista pyöräilyväylää? Takaisin tullessa menin kävelysillan kautta, ja sielläkin kävelijät lyllervät keskellä tietä ja valittavat sitten, kun pyöräilijöitä suihkii ohitse molemminpuolin.

    Juhannuksena 2009 Savonlinnassakin mahtui pyöräilemään.

    En ymmärrä. Muissa kaupungeissa pyöräily on mukavan leppoisaa touhua, mutta Savonlinnassa mummomafia on tehnyt siitä mahdotonta. Täällä on varmasti Suomen mummokeskittymä – oikein mummouden tiivistymä. Jokainen mummo ja pappa on ottanut asiakseen tukkia sekä jalkakäytävät että vesijuoksuradat, ja jos ohitse pyrkii ihan rauhalliseen tahtiinkin niin jo käy mummon leuka vikkelään kommenttia. Yritä siinä sitten ottaa rauhallisesti. Mutta selkä ainakin voi jo paremmin.

  • Laitesukeltamassa uimahallissa

    Tänään kokeilin sellaista juttua, jota en koskaan kuvitellutkaan kokeilevani. Minä osaan uida kunnolla vain koiraa – ovathan kautta aikain ainoat systerini nelijalkaisia karvaturreja – ja ensikosketus räpylöihinkin tuli vasta viime kesänä Vesijärvellä. Tänään kuitenkin uskaltauduin testaamaan laitesukellusta ja varsinainen kurssi käynnistyy ensi viikolla.

    Toivat minulle ensin jotkut neliykköset räpylät. Sanoin, että ovat kyllä sopivat, jos pistän pari villasukkaa väliin. Lopulta ne räpylät menivät Ilkalle ja minä sain lasten mallin.

    Reppu selkään ja mahalleen

    Ensimmäinen haaste oli saada vehkeet niskaan. Kouluttaja ei uskaltanut hipaistakaan ihoon, ja tyytyi kurkistelemaan veden alta, tuleeko remelit oikein. Pelkäsi varmaan, että saa syytteen häirinnästä.

    Aluksi oli tosi outoa hengittää tötterön kautta. Puhkuin ja puhisin kuin Sepe-Susi. Ensiksi otettiin leveä haara-asento ja mätkähdettiin polvilleen altaan pohjaan. Sitten mentiinkin jo mahalleen, eikä altaanpohjaan todellakaan tarvinnut pyrkiä. Siihen suorastaan jysähti, kun kouluttaja otti ilmat pois tasapainoliivistä.

    Kömpelöä räpsyttelyä

    En hoksannut viime kesänä, miten räpylöillä pitäisi potkutella. Räpsyttelin tänään samaan malliin, mutta oudointa oli, että pohja veti väkisellä puoleensa. Aloinkin sitten mennä käsipohjaa, kun en muuta hoksannut. Jaloilla potkuttelin silloin, kun muistin.

    Sukeltamisessa avautuu ihan oma maailmansa. Korvissa suhisee hengityksen ääni, mutta muuten on ihan hiljaista. Muut uivat uimahallissa yli tietämättään, että joku tarkkailee heitä pohjasta. Tuntui kuin aika ja koko maailma olisi pysähtynyt.

    Kaatopaikka neljässä metrissä

    Alkulämmittelyjen jälkeen lähdettiin kokeilemaan sukellusta altaan syvempään päähän. Kouluttaja muistutti, että syvälle mennessä pitää ottaa nenästä kiinni ja puhaltaa korvat auki muutamaan kertaan. Ylöspäin tullessa sitten pitää älytä hengittää, etteivät keuhkot räjähdä. Kuulosti aika pahalta, mutten tosipaikan tullen edes muistanut koko ohjetta, vaan hengittelin ihan itsestään oikein.

    Alaspäin meno tuntui rajulta. Korvat naksahtivat jo parissa metrissä tukkoon. Puhaltelin monta kertaa niitä auki, ja vasta neljässä metrissä sain puristettua ne kunnolla auki. Sen jälkeen ei ollut mitään ongelmaa. Tuntemus oli ehkä noin kymmenen kertaa niin paha kuin lentokoneessa, mutta siihen kuulemma tottuu, eikä tietyn pisteen jälkeen enää välttämättä edes tunnu niin pahalta.

    Syvällä oli vieläkin aavemaisempaa. Hengityksen suhina oli koko äänimaailma, ja vain pohjan hiuspallerot heilahtelivat uimareiden aaltojen mukaan. Uimahallin pohjaan ei pitäisi koskaan kurkistaa. Ihan kuin tukkaa olisi kasvanut altaan pohjasta ylöspäin kaiken muotoisina ja pituisina klimppeinä. Yksi hajonnut tulitikkuaski lillui vastaan ja muutama laastari ihan kuin tanssivat hiljalleen pohjan aalloissa. Enpä arvannut aamulla samassa altaassa, millaisessa saastameressä vesijuoksin.

    Uimamaisterilla homma hallussa

    Ilkka osasi tietenkin heti kaiken. Ei edes noussut pintaan neuvottelemaan ennen kuin sukelsi kouluttajan kanssa syvään päätyyn. Harmittaa, kun joku osaa kaiken heti, ja minä en osaa edes uida. Noh, myönnettäköön, että olin minä aika ylpeä ukostani, kun kouluttaja ihmetteli, eikö tämä tosiaan ollut koskaan aiemmin sukeltanut laitteilla.

    Ilkkahan se minut sinne kurssille houkutteli, mutta yhteen paikkaan hän ei onnistunut minua tänään houkuttelemaan. Nimittäin hyppytorni jäi odottamaan ensi kertaa. Enhän minä olisi millään kehdannut mosauttaa kaiken kansan nähden nenästä tiukasti kiinni pitäen mahalleni altaaseen. Mahalleenhan sitä suomalainen nainen kuitenkin olisi mätkähtänyt. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Ehkäpä ne yli-innokkaat ihmisenalut eivät ensi viikolla kyttää, hyppääkö täti vai ei, ja sitten minäkin mosautan.

    Photo by dachalan

  • Levin parhaat

    Paluu arkeen on koittanut, mutta nyt on aika järjestellä Flickrissä kuvia ja videoita. Suurin osa videoista odottaa edelleen editointia ainakin lyhyemmäksi, mutta eiköhän sieltä Flickristä jotain löydy. Flickr-kuvien täggäys, kuvatekstien kirjoittaminen ja henkilöiden nimeäminen vievät ihan tuhottomasti aikaa. Hermo oli mennä jo muutaman kuvan jälkeen.

    Kävin Levillä viimeksi vuonna 2001 ja sen jälkeen Levistä oli kasvanut pieni kaupunki. Vuodepaikkoja löytyy tätä nykyään 23 000, ja ravintoloita on varmasti kymmeniä. Pitääkin tällä viikolla kirjoittaa kynä sauhuten arvioita TripAdvisoriin.

    Testaan tässä samalla uutta lisäosaa. Toivottavasti slideshow toimii.

    [slickr-flickr tag=”bestoflevi” items=”20″ type=”slideshow” captions=”on” descriptions=”on”]

    —
    EDIT 7.4.2011 Eihän se toimi enää wp:n päivityksen jälkeen. Odottelen päivitystä lisäosaan. Malttia.

  • Lylyn lykyssä Levillä

    Tänään suihkittiin ladulla. Ihan pisteltiin hiihtäen eikä tuhottu kelkalla latuja. Ihmeellistä, miten Levin maisemissa jaksaa hiihtääkin ihan eri malliin kuin kotosalla. Vauhti ei päätä huimannut. Ensin puuttui luisto, sitten meni pito ja lopulta alkoi mennä hermokin.

    Onneksi lykittiin yhden lenkin jälkeen Levikeskukseen ja voidekaupoille. Ilkka laittoi vähän pikapitoa pohjaan, ja niin matka jatkui paljon aiempaa rivakammin.

    Mikäpä se on hienoissa maisemissa lykkiä? Mukavaa, kun aina voi ottaa sellaisen muutaman kilometrin etapin, että hiihdetäänpä vielä tuonne, ja kohta onkin sitten vahingossa tullut hiihtäneeksi monta kilometriä. Ei tässä parane alkaa kilometreillä kehuskelemaan, mutta sen verran kuitenkin suihkittiin, että sama kalorimäärä paloi hiihtäen kuin tiistaina kelkalla.

    Todisteaineistoa

    Pysähdeltiin välillä Ilkan kanssa kuvaamaan suihkimista. Porukat lähtivät jo kotia kohti, joten piti ottaa todistusaineistoa siitä, että nuoriso todella kävi hiihtämässä. Äiti ei ollut edes uskaltanut laskea yhtä laskua, mutta me sivakoitiin Ilkan kanssa se sama mäki kahteen kertaan. Eikä kaaduttu.

    Siitä ei otettu todisteita, että sivakoitiin gondolihissiltä suoraan V’inkkari-baariin rommi/minttukaakaolle. On se vaan niin mukavaa hiihdellä leppoisasti, ja pysähtyä välillä ottamaan lämmikettä. Eikä otettu todisteita siitäkään, että kotiin palattiin skibussilla, mutta niinhän sitä lomalla pitääkin.

    Levi kepittää Saimaan seudun

    Ollaan oltu täällä Levillä kohta viikko, ja täytyy sanoa, ettei Savonlinnaa kannata tämän jälkeen enää kovin kummoisena matkailupitäjänä pitää. Eihän siellä ole matkailijalle kuin yksi keskiaikainen kivikasa. Täällä matkailija on kuningas kaikkialla muualla paitsi Hullu Poron baaritiskillä. Siellä tiukka täti laittoi asiakkaat melkein parijonoon ennen kuin suostui tarjoilemaan. Muilla tuntuu olevan hissipojista, jotka oikeasti olivat ihan aikamiehiä ja -naisia, lähtien kaikilla hymy herkässä. Moit ja hyvn matkan toivotukset napsahtivat jokaiselle hissimatkalle.

    Eilen taas Vanhassa Hullu Porossa tarjoilija toimi esimerkillisesti palvelutyössään. Muistutti, että lomalla voikin ottaa tupla-annoksen viiniä, ja oli pahoillaan, kun ruoka vähän viipyi. Se pöperö, jota lopulta saimme, oli aivan ensiluokkaista ruokaa. Ilkka muisteli vielä tänäänkin, kuinka hyvää evästä sieltä saatiin.

    Parasta täällä on kuitenkin se, että jokaiselle löytyy jotain sopivaa tekemistä ihan jokaiselle päivälle. Löytyy hemmottelua, tiukkaa kuntoilua, kauppoja jokaiseen tarpeeseen, ja tietenkin ruokaa ja juomaa sushista Lapin herkkuihin. Mitä turistille tarjotaan Savonlinnassa? Oopperaa heinäkuussa, mutta eipä paljon mitään sen jälkeen.

  • Skimba-Outi

    Meitsihän pisteli menemään 80-luvun tyylillä ihan tolokusti Levin rinteillä! Ilkka veti tyylikkäästi kuin pikkupojat laudalla, ja minä viiletin takki puolipallona selkäpuolella luikertelumäkeä melkein kuin ammattilaiset muinoin suksilla.

    Ilkka halusi tänään rinteeseen, ja minä hannasin aluksi vastaan. Meinasin, että korkeintaan kolmeksi tunniksi tulen, kun se on ihan tyhmää hommaa. Onneksi Ilkka puhui minut ympäri, ja suostuin koko päivän lippuun. Enemmän kuin Ilkan puheet vaikutti ehkä se, että koko päivän lippu oli vain vitosen kalliimpi kuin kolme tuntia, ja välinevuokrissa ero oli kai vieläkin pienempi.

    Oli siinä vanhalla tätillä polvet sykkyrällä, kun elämänsä ensimmäistä kertaa änkesi sukset jalassa tuolihissiin. Ei meillä päin sellaisia vehkeitä ollut. Tasamaan kulkijahan minä olen Oulujokivarresta.

    Sykemittari kirjasi tänään paljon isommat lukemat kuin eilen kelkkareissulla. Sen verran pelotti. Ihmeellistä kyllä, luikertelu sujui ihan kohtuudella. Sukset olivat kaksikymmentä senttiä lyhyemmät kuin silloin viimeksi noin kaksikymmentä vuotta sitten luikertelumäessä. Silti löivät välillä loukkua kuin kanankoivet.

    Tanjan perässä

    Ja sitten se puoliammattilainen – Puijon rinteissä nuoruutensa viettänyt Ilkka – johdatti minut Levin mustaan. Perskutarallaa kun pöljyyttäni pysähdyin siihen saman jyrkänteen reunalle, joka aina telkkarikuvissa Tanja Poutiaisen alla suhahtelee. Se oli iso virhe – big mistake, kuten maailmalla sanovat.

    Kuuntelin siinä paria naista, joista toinen ei uskaltanut kääntyä laskusuuntaan ollenkaan, ja toinenkin lähti alamäkeen rukouksia ääneen sadatellen. Minä siitä sitten sujuuttelin viistosti alamäkeen. Toin alaspäin kaiken irtolumen, minkä mukaani sain.

    Olin soittanut juuri ennen Levin mustaa äidille, ja oikein kehuskelin, kuinka en ollut kaatunut. Ja sittenhän minä kaaduin siihen pirun jyrkkään möykkelikköön.

    Ilkka odotteli alhaalla ja minä en uskaltanut kääntää suksia alaviistoon. Pelkäsin niin pirusti. Kävin vain viitytystaistelua kuoleman kanssa, kun tiesin, että jossakin vaiheessa olisi pakko kääntää sukset alaspäin. Konkoilin pystyyn, ja ajattelin, että olihan se Palo-ojan tytön elämä ihan vaihderikas ja mukava, että menoks vaan sanoi Annie Lenox, ja niin käänsin sukset alamäen puoleen.

    Ja minä selvisin hengissä! Ja selvisin alas asti ilman muita kaatumisia. Sekin pieni pyllähdys jyrkällä johtui siitä, että siinä sivuluisussa sauva jäi jalkojen väliin ja vähän kompuroin. Ei ehkä edes laskettaisi oikeaksi kaatumiseksi. Vähän olin kiukkuinen Ilkalle alhaalla, mutta heti seuraavaksi mentiin Levin toiseen mustaan. Se oli ihan iisi piisi.

    Jalat tohjona

    Laskin koko päivän ihan sujuvasti. Ilkka oli tosi hyvä laskija. Hyppeli kaiken maailman hyppyreistä ja mistä lie jumppereista tai mitä raileja ne nyt olikaan. Minä sutjuuttelin tulemaan välillä auraten, välillä henki hieverissä mutkia matkaan tehden. Parhaimmillani olen niissä rinteissä, joissa ei tarvitse kääntyillä ollenkaan, mutta eipä niitä montaa ollut.

    Täytyy sanoa, että oli paljon mukavampaa kuin olin alunperin kuvitellut. Olin rinteessä viimeksi joskus alle 15-vuotiaana. Siihen nähden meni tänään tosi hyvin. Kai sitä tuli pikkuisen jännitettyä, kun jalat on jäykkääkin jäykemmät edelleen – kolme tuntia viimeisen rinteen jälkeen.