Vuosi: 2011

  • Lihapullareseptiä metsästämässä

    Ennemmin tai myöhemmin suhteessa tullaan keskusteluun äidin ruuat vs. tyttökaverin ruuat. Olemme saavuttaneet tänään tuon kulminaatiopisteen. Arvata saattaa, että pyöräytin tänään ruuaksi lihapullia jokaisesta kodista löytyvän Kotiruokaa-kirjan reseptin mukaan.

    Jo joskus aiemmin Ilkka oli ihmetellyt, miten kaupan lihapullat ovat niin tiiviitä, kun taas kotikutoiset pullat  tuppaavat hajoamaan lautasella. Siksipä vähensin nesteen ja korppujauheen määrät puoleen ja  vaivasin pullataikinaa vähän pidempään.

    Ei auttanut. Lihapulla hajosi taas lautaselle.

    Äiti teki niin hyviä

    Ilkka kehui äitinsä lihapullia, joihin minä en koskaan ehtinyt omin hampain tutustua. Ne olivat olleet pieniä ja  tiiviitä, mutta kuulemma saman makuisia kuin nämä minunkin hajoavat pullat.

    En myöntänyt tehneeni mitään virhettä, vaan aloin selitellä, että niin, niin mutku meijän pullia ei ole paistettu rasvassa pannulla vaan uunissa pellillä. Ei auttanut sekään. Uunissa oli paistettu Ilkan kotonakin.

    Nytpä siis alan etsiä tiiviiden lihapullien salaisuutta. Jos joku osaisi pikkuisen ohjata oikealle polulle niin kiitollisuudella otan vinkin vastaan.

    Tiedän omasta kokemuksestani sen tuskan, kun melkein maistaa jonkun ruuan suussaan, mutta tietää, ettei saa sitä ruokaa ikinä. Minulle sellainen ruoka on Lahja-mummon vastapaistettu rieska. Sitä ei saa enää koskaan, mutta ”niitä oikeita” lihapullia voisin ehkä Ilkalle onnistua tarjoilemaan.

    Apua!

  • Energiaa avannosta

    Kello on vasta yhdeksän, ja olen tälle päivää ehtinyt jo uida Saimaassa, vesijuosta uimahallissa mummojen kanssa, tehdä lumityöt ja nyt juon toista kupillista kahvia.

    Savonlinnan Seudun Ekonomeilla on joskus aikoinaan pyörinyt avantouintikerho, ja muutaman vuoden tauon jälkeen käynnistimme sen tänään uudelleen. Kyllikin mittari näytti aamulla 23 astetta pakkasta, mutta niin minä vaan hyppäsin pirssiin ja hurautin uimahallille.

    Hallilla oli ällistyttävän paljon porukkaa. Piha oli täynnä autoja, yksi porukka hydropickasi kahdella radalla, muutama kuntouimari täytti toiset kaksi rataa ja kolmannessa karsinassa vesijuoksi ainakin 15 mummoa.

    Koiraa sukat jalassa

    Ekonomeista vain Tuula tupsahti paikalle. Hän oli saanut mukaan yhden opiskelijoistaan, mutta tämä ei ollut onnistunut värmäämään avantoon brasilialaista poikaystäväänsä. Outo juttu.

    Tuula oli konkari  avantouinnissa ja näytti mallia. Hän otti muutaman metrin uintipyrähdyksenkin, kun me muut vain äkkiä pulahdettiin. Minä tosin räpiköin ehkä metrin verran koiraa. Uintia se on sekin!

    Vesi tuntui heti aika lämpimältä. Itse uiminen ei paleltanut yhtään, mutta kylmyys iski nilkkoihin ja käsiin, kun nousi avannosta. Minulla ei ollut oikeita avantouintitossuja, joten nykäisin vain sukat jalkaan ja hanskat käteen. Märät tumput ja sukat tuntuivat tosi kylmiltä, kun hipsimme takaisin hallin lämpöön.

    Kannattaa näköjään hommata ainakin neopreenitossut. Niihin ei tartu lumi tai hiekoitussora toisin kuin sukanpohjiin, jotka olivat halliin tullessa täynnä pikkukiviä.

    Vesipetomummojen jaloissa

    Vaikka parasta kai olisi vain pukea vaatteet ja lähteä, minä halusin mennä vielä vesijuoksemaan. En ehtinyt juosta montaa kierrosta, mutta sitäkin useampi mummo pyyhkäisi minusta altaassa ohi. Alkuun ajattelin, että ohhoh, onpa kovakuntoista mummoa liikkeellä, mutta sitten tajusin, että useimmat vesijuoksijat vain uivat vesijuoksuvyön kanssa. Sitenhän pääsee tosi lujaa ja voi potkaista hitaampaa kantapäällä kuonoon.

    Ei se mitään. Hyvä että kaikki sentään olivat tulleet hallille ja tekivät jotain kuntoiluhommia. Kukin taaplaa tyylillään.

    Toivottavasti kylmähoidosta on apua eilisen sählyn kovettamiin lihaksiin. Aamu-uinnista jäi ainakin tosi hyvä ja energinen olo. Ensi viikolla uudestaan!

  • Naminami kukkakaaligratiinia

    En tykkää lämpimästä kukkakaalista, mutta nyt pyörrän sanani. Tiesin, että Ilkka tykkää keitetystä kukkakaalista, ja kun meillä on terveysviikot meneillään, ajattelin yllättää hänet ja pyöräyttää kukkakaalia hirvipaistin kylkeen. Jollakin tapaa outoa makua piti saada peitettyä, joten päädyin tekemään kukkakaaligratiinia.

    Surffailin netissä ja löysin ihan kelvollisen oloisen reseptin Makunautintoja Mimmin keittiöstä -blogista. Muuttelin vähän reseptiä jääkaapin sisällön mukaan, ja lopulta tein gratiinin kutakuinkin näin:

    Pilkoin pienen kukkakaalin kattilaan, jossa oli suolalla maustettua kiehuvaa vettä. Kansi visusti kiinni ja liesituuletin täysille, ettei koko talo lemuaisi kaalilta. Viiden minuutin päästä kippasin vedet pois ja kukkakaalit pieneen uunivuokaan.

    Hirvenlihakastikkeesta jäi puolisen purkkia eli noin desi kevyttä ruokakermaa, jonka lorautin kattilaan. Kaadoin ruokakermapurkkiin pikkuisen maitoa ja huuhtelin loputkin kermat kattilaan. Yhteensä nestettä oli ehkä Mimmin ohjeen mukainen pari desiä, jos sitäkään.

    En suurustanut soosia jauho-rasvaseoksella vaan sulatin ruokakermaan sulatejuustoa ehkä noin 50 grammaa. Sen, mitä nyt oli jääkaappiin jäänyt. Vaikka kyseessä oli maustamaton tuorejuusto ja vielä kevytversio, en muista lisänneeni lainkaan suolaa. Valkopippuria ja meiramia laitoin ehkä molempia noin puoli teelusikkaa. Ihan lopuksi lisäsin vielä reilun teelusikan vaaleaa maizenaa suurusteeksi, mutta ei sitä varmaan olisi tarvittu lainkaan.

    Kun soosi pulpahti, kaadoin sen kukkakaalinuppujen päälle. Ihan päällimmäiseksi lisäsin vähän juustoraastetta – yllättäen kevyttä sekin! Sitten työnsin kulhon uuniin 225 asteeseen ylälämmölle ja menin pihalle lumitöihin. Gratiini ehti olla ehkä sellaiset 12 minuuttia uunissa, kun sen pinta oli mukavan ruskehtava ja piha oli kolattu.

    Yllättävä makunautinto

    En tiedä yhtään, miten onnistuin saamaan gratiinista niin hyvää, mutta me söimme Ilkan kanssa koko kipollisen siltä istumalta. Hirvipaistikin joutui kakkosrooliin ja perunakippo jäi melkein koskematta.

    Tuleekohan minusta nyt kukkakaalinpurija? Sanoisinpa melkein, että kokeilkaa ihmeessä Mimmin reseptiä. Sitä voi näköjään varioida omaan makuun ja jääkaapin sisältöön nähden ilman, että maku kärsii.

    Kuva suoraan Mimmin blogista.

  • Sushia suuhun

    Halusin kerran  yllättää Ilkan sushilla ja ostin sitä Akselinpojasta. Se on paikallinen pikkuputiikki, jossa myydään herkkusia lihasta ja kalasta. Eivät olleet Akselin sushit syömäkelpoisia.

    Kaupassa bongasin sushi-ateriapaketin, ja ajattelin, ettei omatekoinen voi ainakaan pahempaa olla. Otin siitä särpimeksi kylmäsavulohta, rucolaa, katkarapuja ja tuorekurkkua. Eihän lohesta voi huono tulla?

    Hirveä siivo keittiöön

    Riisit kattilaan ja katkaravut sulamaan. Olisi tietenkin pitänyt olla jotain jättikatkaravunpyrstöjä tai mitä ne nyt olivatkaan, mutta meillä mentiin ihan Pirkka-linjalla.

    Jäähdytin riisin tuttuun tapaan pihalla, mutta naapurin Milla-koira ei tälläkään kertaa ehtinyt saada vainua. Vähän jänskätti, Ensimmäiseen versioon laitoin riisiä, lohta ja kurkkua, ja sitten vaan kääretorttutyyliin kietaisin koko komeuden merilevään.

    Toiseen laitoin rucolaa, katkarapuja ja ihan pikkuisen majoneesia sekä tietenkin taas riisiä ja merilevää ympärille. Sitten tein virheen, kun aloin pyöritellä riisistä palleroita käsissäni. Koko keittiö oli täynnä riisiä, kun taiteilin lohesta ja riisistä palleroita.

    Onhan niillä rullilla ja palleroilla jotkut hienot jaappanilaiset nimetkin, mutta en niitä tähän hätään muista. Joka tapauksessa sain aikaiseksi kohtalaisen monta erilaista sushi-palleroa – ja eikun syömään!

    Aina kotona tehty kaupan ruuat voittaa

    Tulihan niistä. Merilevä maistui tosi voimakkaalle, joten ne, jotka pyörittelin keittiön siivon kustannuksella, olivat lopulta parhaita. Ihan hyvin toimi kylmäsavulohi aasialaisessa ruuassa, ja syötäviä olivat katkaversiotkin.

    Mutta ei sushista tule meidän kummankaan lempiruokaa. Ilkkakin totesi, että mieluummin syö lohen reilun suomalaisen ruisleivän päällä kuin hienostellen merilevään käärittynä.

    Tulipahan kokeiltua. Tänään syötiinkin sitten ihan tavallista hirvipaistia ja perunamuusia. Paljon parempaa on pottumuusi suomalaisen suuhun.

  • Arvioita ja kokemuksia

    Meillä katsotaan paljon elokuvia. Aika usein käy niin, että minä nukahdan ja Ilkka ainakin sanoo katsovansa leffat loppuun. Ajattelin kerran, että olisi kiva kirjoittaa arvioita  leffoista ja härpäkkeistä ihan tavallisen ihmisen silmin tarkasteltuna. Nytpä tartun härkää sarvista, ja tällään tänne blogiin uuden kategorian eli arviot. Sinne tulee arvioita ja käyttökokemuksia kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan väliltä. Ensin kuitenkin leffoja.

    Marmaduke nakratti ajoittain

    [xrr rating=2.5/5]

    Marmaduke – tuo hömelöistä koirista hömelöin – kertoo oivasti allekirjoittaneen leffamausta. Ei haittaa, vaikka kohderyhmänä olisivat enimmäkseen lapset, eikä haittaa, jos kyseessä olisi piirretty (nyt ei ole). Puhuvat koirat vähän haittaavat.

    Vaikka meidän Heta osaa puhua – ja kaikki muutkin koirat – ei Hetan suu liiku sanojen tahtiin. Hetan puheet ovat enimmäkseen ääneen ajatteluja kuin puhetta. Marmadukessa koirien suut liikkuivat sanojen tahtiin, mutta muuten hölmö tanskandogin ja mastiffin sekoitus oli hassunhauska hurtta.

    Melkein eniten nauratti se kohtaus, jossa Marmaduke istui pikkuruisessa minissä niin, että pää oli kattoluukusta ulkona. Toki muotitietoisella hurtalla oli aurinkolasit päässä.

    Outin asteikolla, jossa maailman huonoin elokuva Frozen edustaa nollan tähden ja yksi parhaista, Se7en viiden tähden elokuvaa, Marmaduke sijoittuu huumorimielessä neloseen ja juonellisesti kahteen ja puoleen tähteen.

    Ei kovin neropatti

    [xrr rating=1.5/5]

    Neropatin päiväkirja, Diary of a wimpy kid oli nolaamiselokuva. Elokuvan pääesittäjä joutui, raukkaparka, jatkuvasti noloihin tilanteisiin. Milloin ärsyttävä lettipää antoi köniin, milloin herttainen lyllerö pyysi isojen poikien kuullen leikkimään ja muutenkin homma karkasi jotenkin käsistä.

    Jos amerikkalainen koulu on todella niin julma paikka ihmislapselle kuin se tässä leffassa näyttäytyy, niin ei ihme, että amerikkalaiset ovat yleisesti ottaen kaksinaismoraalista kansaa. Anteeksi tyhmä yleistys.

    Outin asteikolla puolitoista tähteä. Sopii lauantai-iltapäivän perhe-elokuvaksi.

    Kivenharmaata

    [xrr rating=2/5]

    Ja sitten katsottiin oikein tähtinäyttelijöiden miehittämä Stone. Robert De Niro oli jonkinsortin psykologi, Edward Norton vapaudesta haavaileva vanki ja Milla Jovovich hänen vamppimuijansa. Kun psykologi seisoo vangin vapauden tiellä ja vangilla on siviilissä kaunis vaimo, voi leffan juonen arvata aika helposti.

    Tämä leffa ei ollut edes mielenkiintoinen tai ajatuksia herättävä. Oikeastaan päällimmäinen ajatus oli se, että Jovovich muistuttaa häiritsevästi Jenni Vartiaista, mikä ei tässä tapauksessa suinkaan ole hyvä asia. Tuollaisten naisten vuoksi, siis leffan Lucettan kaltaisten naisten, hameväki on tuomittu olemaan kakkoskastia hamaan tulevaisuuteen.

    Surkeastihan siinä lopulta kävi, mutta niin oli arvattavissakin. Kaksi tähteä ikävän yksitoikkoisesta elokuvasta, johon oli tehty tekotaiteellinen juoni.

    80-luvun kuteet

    [xrr rating=3/5]

    Ja sitten katsottiin vielä huumoria. Kauhean kankkusen (The hangover) jälkeen Kasarikankkuselle eli Hot tub time machinelle asetettiin jo etukäteen hirveät paineet, mutta leffa ei päässyt ihan samaan fiilikseen. Olihan se ihan hauska. Kaikki mahdolliset pojat on poikia -huumorin vivahteet oli käytössä, mutta ehkä hauskinta oli ihmetellä 80-luvun nuorison vaatteita.

    On se vaan hyvä,  ettei tarvitse enää samanlaisiin makkarankuoripukuihin sonnustautua luikertelurinteessä. Ei sillä, että minä olisin luikertelua viime aikoina harrastanut, mutta jos harrastaisin, niin mieluummin seuraisin snoukkaväen muotia kuin kultaista 80-lukua. Lökäpöksyihin mahtuu paljon paremmin lämpimät villahousutkin!

    Aikamatkustus muuttaa tietenkin maailmaa ja  Googlekin oli lopulta Lougle. Siitä ja parista muusta hauskasta yksityiskohdasta kolme tähteä. Sopii hetkeen, jolloin elämä ahdistaa ja on muutenkin ankeaa.

    Tätä parempia hassutteluja viimeaikaisista leffoista ovat esimerkiksi Kick-Ass, Little Fockers (Pienin painajainen perheessä) ja parhaillaan leffassa pyörivä The Green Hornet, jonka kävimme Ilkan kanssa katsomassa 3D:nä viikko sitten. Ja se 3D: Aivan yliarvostettua tohotusta.