Blogin julkaisutahti hiipuu sitä mukaa, kun päivät vähenee ja kiire kasvaa. Neljä viikkoa – yli neljä viikkoa – tuntuivat tänne tullessa iäisyydeltä, jonka aikana pystyisi helposti kirjoittamaan kolme artikkelin runkoa, analysoimaan kevään mittaan kerätyn aineiston, lukemaan metrin pinon kirjoja ja toisen artikkeleita, tapaamaan ihan kaikki tärkeät tyypit täällä Halifaxissa ja naapurikaupungeissa ja siinä sivussa vielä tutustumaan nähtävyyksiin.
Ei onnistu ei. Professori Albert Mills, joka on siis syy, miksi olen juuri Saint Mary’sissä, kutsui minut osallistumaan lähinnä ensimmäisen vuoden jatko-opiskelijoiden kursseille kahtena päivänä viikossa. Tällä viikolla istuin tunneilla keskiviikkona ja perjantaina, ja siellä tajusin, etten millään ehdi kaikkea, mitä ajattelin.
Tiiviit kaksi kuukautta
Täällä jatko-opinnot on toteutettu viimeisen 20 vuoden ajan (pieni varaus täsmällisessä ajassa, mutta tosi kauan kuitenkin) niin, että johtamisen jatko-opiskelijat osallistuvat lähiopetukseen touko-kesäkuun ajan ja tekevät sitten itsenäisesti kirjallisia töitä muina aikoina. Myös ainakin yksi isompi monivalintatehtävä kuuluu jokaiseen itseopiskelujaksoon.
Opiskelijat olivat saaneet etukäteen kirja- ja artikkelilistan, johon kaksi kirjaa oli merkitty pakollisiksi ja muut suositelluiksi. Lista oli 21 sivua pitkä encyclopedia johtamisteorioihin.
Saattaisi suomalaiselta opiskelijalta jäädä jatko-opinnot tekemättä, jos saisi niin pitkän lukulistan. Ja kyseessä oli siis vain YKSI kurssi. Tekevät kolme kurssia lukuvuodessa ja tutkimusseminaari siihen vielä päälle.
Laajaa keskustelua paradigmoista
Kuuntelin keskiviikkona todella nöyrin mielin, kun opiskelijat keskustelivat johtamisen paradigmoista kiinnittyen erityisesti managerialismiin. Heidän tietovarastonsa oli käsittämätön!
Vaikka Albert auttoi opiskelijoita kiinnittämään managerialismin pääkohtia ja avainhenkilöitä historialliseen kontekstiin, heidän tietämyksensä niin maailman sodista ja taloudellisista nousu- ja laskukausista, filosofisista liikkeistä ja yksittäisten yritysten kehityskuluista oli aivan mieletön.
Kirjaimellisesti kuuntelin suu auki enkä osannut sanoa yhtään mitään.
Tauolla Albert rohkaisi ottamaan osaa keskusteluun, mutta tunnustin, etten olisi pystynyt tuomaan siihen mitään lisää. Yritin nolona perustella sillä, että olen suorittanut suurimman osan opinnoistani markkinoinnin puolella.
Ahdistus ja alakulo
Keskiviikon reality checkin jälkeen olin tosi maassa. Tajusin, että olen kauppatieteiden tohtori vain sattuman oikusta enkä todellakaan ansaitsisi kuulua edes opintojensa alussa olevien joukkoon.
Suomessakin olen epäillyt, pääsisinkö enää edes opiskelemaan kauppatieteitä saatika tekemään siihen liittyviä jatko-opintoja. Täällä todellisuus räpsähti vieläkin rajumpana vasten kasvoja.
Ilkka yritti valaa uskoa Suomesta käsin ja sinä iltana taisin lähteä ensimmäistä kertaa läheiseen Point Pleasant Parkiin kävelylle. Se vähän helpotti tuskaa ja ahdistusta.
Kakkua poskeen
Perjantaita vasten yöllä nukuin huonosti, koska jännitin etukäteen, miten selviäisin seuraavan aamun seminaarissa. Seminaari oli ykkös- ja kakkosvuosikurssien (siis jatko-opiskelijoiden vuosikohorttien niin kuin täällä sanovat) yhteinen.
Onneksi professori Jean Helms Mills oli leiponut seminaariin italialaista sitruunakakkua Suomessa saamansa reseptin mukaan, jota vieläpä leikkasi Fiskarsin veitsellä. Mukaan oli tullut myös vieraileva professori Liettuasta. Kakku helpotti vähän niin kuin aina.
Kakun mutustelun lomassa aiheutin pienimuotoisia wau-huudahduksia, kun sanoin väitelleeni tänä vuonna ja käyttäneeni väikkärissä kriittistä merkityksenrakentamisen viitekehystä. Kakkosille sillä näytti olevan iso merkitys. Varmaan tuskailevat jo omien tutkimustensa kanssa niin tiiviisti, että se, jos joku on saanut kirjansa tehtyä, on waunsa ansainnut.
Onneksi meidän väitöskirjamme eivät ole ihan näin järkälemäisiä… Nuo paksuimmat opukset ovat saman tekijän, mutta en tarkistanut, onko siinä kaksi osaa vai sama teos kahtena kappaleena.
Tutummilla vesillä
Perjantaina opiskelijat olivat kaivaneet tietoja top5-johtamisen journaleista, ja hämmästyksekseni avasin suuni useammankin kerran aamupäivän aikana. Kommentoin esimerkiksi Academy of Management Journalin näennäistä laadullisen tutkimuksen hyväksymistä, suomalaista julkaisufoorumia, jonka opiskelijat muuten olivat nostaneet esiin tietämättä minusta, ja kyselin kanadalaisten suhtautumisesta open access -julkaisemiseen.
Vaikka ykköset tuntuivat loistavan laajalla tietämyksellään, kakkosista olin tunnistavinani samanlaisen ahdistuksen kuin UEFin jatko-opiskelijoilla. Niin paljon pitäisi tietää, mutta mitä enemmän lukee ja opiskelee, sitä tyhmemmäksi tuntuu tulevan.
Ehkä sittenkin selviän
Aloin jo perjantain seminaarissa ajatella tiistaina tapaamaani tutkijaa, joka hänkin oli väitellyt vastikään toisesta yliopistosta, mutta oli nyt Albertin johdolla tekemässä uutta tutkimusta. Kun kuuntelin hänen kertomustaan ja keskustelimme hänen työstään, hänellä oli ihan samanlaisia ongelmia kuin minullakin.
Miten rajata aineistoa, miten laatia tutkimuskysymys, kuinka pysyä valitussa näkökulmassa, kuinka perustella näkökulmansa ja niin edelleen, ja niin edelleen. Ihan samoja juttuja.
Tajusin, että vaikka managerialismi meni markkinoinnin puolella jatko-opintonsa aloittaneelta ihan yli hilseen, jollain tutummalla alueella minäkin voin selvitä.
Nöyränä pitää olla
Mutta kyllä nämä vajaat pari viikkoa ovat opettaneet sen, että suomalaisen kauppatieteilijän pitää olla nöyrä, mutta äärimmäisen tuottelias, jos tavoittelee akateemista uraa. Koko ajan pitää lukea ja pysyä kärryillä uusimmista tutkimuksista ja toisaalta pyrkiä yhä paremmin ymmärtämään myös uusien näkökulmien teoreettisia juuria.
Kun ulkomailla opetustehtäviä on vain murto-osa ja käytännössä työ yliopistossa painottuu tutkimustyöhön, Suomessa opetus valtaa tuotteliaimmat kuukaudet. Opetustaakan jälkeen moni joutuu lataamaan akkuja silloin, kun pitäisi panostaa tutkimukseen.
Alan pikku hiljaa oivaltaa, mitä eräs suomalainen, paljon ulkomailla reissannut professori tarkoitti, kun totesi joskus, ettei opetukseen kannata panostaa yhtään enempää kuin on pakko. Siitä ei makseta mitään, eikä opetuksen kehittämisellä ole akateemisen uran kannalta merkitystä.
Publish or perish.
Siitäpä tulikin mieleen, että jatkan hommia, jos vaikka saisin edes yhden kolmesta suunnitellusta käsikirjoituksesta valmiiksi. Työtä helpottaa, että kävin äsken vartijan suosiollisella avustuksella ryöstämässä PhD Reading Roomin kirjaston. Kirjastoon minulla oli oma avain, mutta näin lauantaisin käytävän ovet olivat lukossa.
Meidänkin pitäisi saada oma reading room. Sitä en ymmärrä, miksi olen ottanut ainokaisen kuvan tältä pahvilaatikkoseinältä.
