On taas ruokapostauksen aika. Olen yrittänyt maistella tällä reissulla kanadalaisia ja novascotialaisia makuja. Ylivoimainen suosikkini tähän mennessä on ollut hummeri.

Ramintan vuokraemäntä oli suositellut ostamaan yhden noin 1,5 paunaisen (680 g) hummerin mieheen ja pyytämään, että kypsentävät hummerit kaupassa. Näin tehtiin. Kalatiskin poika oli kolmatta päivää töissä eikä osannut sanoa, mikä oli naaras- ja mikä koirashummeri. Olisin ottanut naaraan, koska oletin, että pulleampi pyrstö on paremman makuinen.

Olin väärässä. Pienimmät lihapalaset maistuivat ylivertaisesti paremmalle kuin esimerkiksi isompi pyrstöosa. Sakset olivat kyllä ihan ok. Harmittaa, kun Vesijärvestä ei nyt saa jokirapuja, sillä Ramintan vuokraemännän kehotuksesta söimme hummerin dippaamalla lihapalan sulaan voihin. Oli makoisaa ja dippaus sopisi varmasti myös kotimaiselle ravulle.

Hintaa yhdelle kypsennetylle hummerille tuli noin 12 euroa, mikä on puolet täkäläisistä ravintolahinnoista. Jälleen kerran sain kiitellä Ilkkaa opastuksesta ravunsyönnin saloihin, sillä periaatteessa hummeri palasteltiin ihan samalla tavalla kuin rapu. Saksissa vain piti käyttää pähkinänsärkijän näköistä työkalua.

Kalatiskistä olisi löytynyt muutakin eksoottista, mutta jätimme sammakonkoivet toiseen kertaan.

Poutinea poskeen

Toiseen makumaailman äärilaitaan sijoittaisin poutinen. Poutine on käytännössä ranskalaisia, juustonpalasia ja jotakin kummallista ruskeaa kastiketta sekaisin. Kai sitä voi tällaistakin syödä, jos jääkaapista ei mitään muuta löydy.

Tässä annoksessa on loraus ketsuppia nurkassa. Sen lisäsin, koska muuten olisi jäänyt syömättä koko pöperö.

Pakko oli kuitenkin testata, koska eväs tuntui olevan niin tärkeä kanadalaisille. Ilmeisesti se on peräisin Quebecin provinssista.

Herkkuja

Näppäsin tämän alla olevan kuvan salaa kaupassa samalla hummeriostosreissulla. En ole kakkuja maistellut, mutta komeilta ne näyttävät.

Raminta tarjosi poikansa syntymäpäivillä kuppikakun, joka sekin oli tosi kaunis, mutta maku oli aika tunkkainen. Ne ostettiin konditoriasta suoraan, mutta silti maistuivat kummalliselle. Täällä kaikki tuntuu maistuvan vähän keinotekoiselle, sillä esimerkiksi asuntolan aamiaisella päätin yhtenä päivänä herkutella pannukakuilla. Harvinaista kyllä, edes minä en saattanut syödä niitä loppuun.

Mutta suosikkikahvini Tim Hortonin tummapaahto sai herkutteluhetkeen kaverinsa tästä uljaasta kanelikierteestä, jossa on noin tsiljoona kaloria. Lievittää vähän koti-ikävää. Kynä on kuvassa korostamassa keskivertokupillisen kokoa. Minä sentään otan vain medium-kokoisen kahvin, kun muut näyttävät juovan puolen litran lekan joka kerta. Tämä setti muuten maksaa sellaiset 2,40 euroa (ilman kynää)…

Jäätelöä harmillisen vähän

Suomessa on paistateltu melkein koko reissuni ajan auringossa ja syöty tietenkin litroittain jäätelöä. Minäkin olen yrittänyt monta kertaa ehtiä jäätelölle Public Gardeniin, mutta aina se on ollut joko kiinni tai siellä on ollut kilometrin mittainen jono.

Siispä tyydyin kertaalleen maistelemaan Farmers’ Marketissa Pavia Coffee -jäätelöä. Pavia lienee jonkinlainen halifaxilainen kahvilaketju, koska olen nähnyt Pavia-kahviloita taidemuseossa ja kirjastossa.

Odotukset olivat kovat, koska ennakkoon olin kuullut ihasteluja kanadalaisesta jäätelöstä. Ei se nyt niin hyvää ollut. Kaiholla muistelen italialaisia jäätelöitä…

Juomat haltuun

Halifax kutsuu itseään Kanadan olutpääkaupungiksi, mutta oluiden maistelu on jäänyt kovin vähäiseksi. Tämän mustikka-alen otin Wolfvillessä, kun pysähdyimme syömään paikalliseen Rosie’s Restaurantiin. Oli yllättävän hyvää ja lasissa oli oikeita mustikoita, joten B-vitamiinin lisäksi sain tukun C-vitamiinia.

Olutasiantuntijat voivat sanoa, ettei se mitään alea ollut. En minä noista tiedä enkä enää muista, vaikka yhden vain otinkin. Tarjoilija kyllä varmisti vielä toiseenkin kertaan, että otanko ison tuopin. Olisi varmaan ollut korrektia ottaa vain puoli tuopillista niin kuin naisväki yleensä täällä päin.

Tuon oluen lisäksi olen maistanut vain yhtä muuta ja se maistui ihan Koffille, joten siitä ei sen enempää. Ja kävinhän minä kerran ostamassa paikallisesta Alkosta itselleni karpalosiiderin, joka osoittautui karpalo-olueksi, kun oikein otin silmän käteen ja luin. Kaadoin viemäriin. Olisi sopinut varmasti hyvin poutinen kaveriksi.

Kävimme Ramintan kanssa testaamassa myös viinejä Domaine de Grand Pren tilalla. Valkoviini oli ihan juotavaa, mutta punaviinit eivät olleet kummoisia. Siitä reissusta ei tullut otettua kuvia, koska paikka oli menossa kiinni.

Kuvat jäivät myös ottamatta, kun Ramintan miehen kanssa kävimme rommitislaamossa Lunenbergissä. Ironworks-tislaamossa kannatti kyllä käydä jo pelkästään tuoksun takia, vaikka rommeista en mitään ymmärtänyt.

Ramintaa saa syyttää siitä, että olen sortunut alkoholijuomiin, sillä yksin en ole niihin tällä reissullani koskenut. Hänen kanssaan tilasimme myös puokkiin paikallisen Ceasar Drink -cocktailin ruokia odotellessa.

Juoma maistui aikalailla samanlaiselle kuin Bloody Mary, mutta tomaattimehun sijaan siinä on clamato-mehua eli (clam+tomato) simpukka-tomaatti-mehua. Ei saatu juotua edes yhdessä tuota lasillista, vaikka Ramintan mieskin yritti auttaa.

Vaahterasiirapin vallankumous

Jokunen sana pitää sanoa myös vaahterasiirapista. Aamiaisella täällä on sellainen vohvelinpaistohärveli, jossa automaatti lorauttaa sopivan määrän taikinaa kauhaan ja sitten itse pitää vohvelinsa paistaa. Minä säikähdin vähän pannukakkujen kummaa makua, enkä ole härveliä vielä kokeillut.

Vaahterasiirappia löytyy kyllä muualtakin kuin vohvelin tai pannukakun päältä. Nimittäin ihan joka paikasta. Eksoottisin yhdistelmä tähänastisella makumatkallani on ehkä ollut tämä vaaterasiirappilohi.

Ajattelin, että saan vähän vaihtelua salaattiin, kun länttään siihen pari viipaletta kylmäsavulohta. Vaihtelua sain, siitä en voi valittaa.

Lohi oli niin makeaa, ettei sitä voi kuvailla. Siirapissa uitettu. Kuvassa oikealla porkkana. Ei lohi. Ja lusikka.