Kirjan jälkeen

Avainsana: tutkimus

  • Esityksestä draivia tulevaan!

    Oma esitys sujui aika hyvin. Laiminlöin valmistautumisen aika pahasti, mutta silti en oikein osannut jännittää. En muistanut jännittää edes englannin kieltä. Muutamassa kohtaa hyppäsin yli sen, mitä olin ajatellut kertoa, mutta paikkasin unohdukseni lopussa. Siinä paikatessa huomasin sitten kiertäväni kehää, kun en oikein osannutkaan pukea sanoiksi sitä, mitä aioin kertoa. Jälleen kerran tajusin, että pitäisi muistaa suunnitella myös esityksen loppu. Jatkossa sen pitää tulla jämäkästi eikä, että tässä nyt oli ihan jotain vaan, että olisiko tähän jotain kommentoitavaa. En nyt ihan noin huonosti päättänyt työtä.

    Jukka Hallikas Lappeenrannasta avasi keskustelun ja kiitti aluksi hyvästä esityksestä. Sain esityksestäni kiitosta jo ANZMACissa. Jukka kannatti kovasti softan käyttöä aineiston analyysissä. Itsekin olen sitä mieltä, että aineiston analyysi kaipaa kipeästi jämäkämpiä toimia kuin pelkkää omasta päästä lähtevää tulkintaa. Jos nyt aloittaisin väikkärin teon, tekisin taatusti määrällisen tutkimuksen. Sen kanssa olisi paljon helpompi elää. Julkaisuja saisi ihan eri tavalla aikaan ja aineiston analyysi olisi uskottavampaa. Taas pitää miettiä esityksen loppua. Yksi tykkäsi kovasti esityksestäni ja sanoi AtlasTI:n tuovan siihen lisää tavaraa.

    Tommi kysyi, miten push- ja pull-teoriat muuttaisivat tutkimustani ja pitäisikö minun hankkia lisää aineistoa, jos muutan tutkimuskysymystäni. Minun mielestäni aineisto riittää, vaikka sitä tarkastelisi uuden teorian kautta. Tutkimukseni on joka tapauksessa laadullinen eikä tutkimusongelmankaan välttämättä tarvitse olla kiveen hakattu. Tommi sanoi olevansa enemmän kvanttimiehiä!

    Session puheenjohtaja Heikki Karjaluoto Jyväskylän yliopistosta kysyi, miten akateeminen tutkimustieto eroaa tutkimustiedosta yleensä. Minusta erot ilmenevät toisenlaisena kulttuurina ja käytänteinä. Kun akateemiset tutkijat haluavat julkaista ensin tuotoksensa akateemisissa julkaisuissa, yrityksessä tutkija huolehtii ensin tekeleensä suojaamisesta. Tämä on vain pieni murunen tutkimuskentässä, mutta hyvä esimerkki erilaisesta toimintakulttuurista.

    Toisaalta kulttuuri on nyt muuttumassa. Yliopistot eivät ole enää niitä norsunluutorneja, jotka voisivat olla itsenäisiä ja itsepäisesti tutkia, mitä haluavat. Viimeistään nyt yliopistoissakin on huomattu, että kannattaa tehdä sellaista tutkimusta, jolle on todellista kysyntää.

    Olavi Uusitalo Tampereen teknillisestä yliopistosta kertoi esimerkin Levittiltä, jossa insinöörit katsoivat peiliin ihaillen, kun pitäisikin katsoa ulos. Pahimmassa tapauksessa yliopistotutkijatkin ovat itsestään ylpeitä ja kulkevat silmälaput päässään maailmassa. Vain oma tutkimus nähdään sädekehän ympäröimänä.

    Keskustelu jää aina kesken, eikä tämäkään kerta ollut poikkeus. Piti edetä aikataulussa eteenpäin. Minulle jäi tosi, tosi hyvä mieli esityksen ja keskustelun jälkeen. Sain mielenkiintoisia huomioita ja aion paneutua jatkossa ainakin Heikin esittämän kysymyksen ratkaisuun. Myös Jukan kommentti potkii minua taas eteenpäin. Huomasin ilokseni, että vaikka kaikki kommentoijat taisivat olla suomalaisia, minulla oli myös useampia ulkomaisia kuulijoita. Noh, kaikki kommentoijat olivat sentään professoreja!

  • Ikäihmiset arvostavat ravintolapalveluita

    Tommi mietiskeli alkuun, miten hänen esittelemänsä tutkimus liittyy konferenssin teemaan, mutta hoksasi, että muutoksestahan se on kyse silloinkin, kun väestö ikääntyy. Toisaalta turismi on suurin työnantaja koko maailmassa. Tommi puhuu kuin pappi: hitaasti ja huolellisesti artikuloiden. Hän kertoilee tutkimuksen lähtökohdista, jotka taitavat todellisuudessa syntyneet kauan datan keräämisen jälkeen. He kiinnostuivat selvittämään iäkkäämpien turistien kriteereitä, kun nämä valikoivat mieleistään majoitusta Lapin hiihtokeskuksissa.

    Aineisto on ilmeisesti Raijan keräämää. Dataa on huimasti, peräti 1626 vastausta! Silti jotain jäi minusta puuttumaan. Analyysi oli aloitettu faktorianalyysillä, mikä ei minusta tiivistänyt dataa lainkaan. Mukana olivat kaikki 13 muuttujaa ja olisin osannut tehdä saadut faktorit itse ihan vain kynällä ja paperilla. Tommi kuitenkin vastasi ihmettelyyni, että faktorianalyysillä saatiin ainakin todennettua, että väittämät taatusti kuuluvat samaan tekijään. Tekijöitä oli ravintolapalvelut, laatu, sijainti ja hinta.

    Ei se mitään, että faktorianalyysiä oli käytetty, mutta myös muut olivat ihmetelleet, miksi faktoreita ei kuitenkaan käytetty jatkossa. Faktoreista oli selvitetty vain se, että laatu on kaikille ikäryhmille tärkein valintakriteeri. Seuraavat analyysit tehtiinkin sitten väittämä kerrallaan, vaikka minusta luonnollisinta olisi ollut käyttää faktoreita.

    Tulokset ovat ihan mielenkiintoisia. Vanhemmat turistit arvostavat nuoria enemmän sitä, että aamiainen kuuluu hintaan, ravintolapalvelut ovat laadukkaita ja Lapin herkkuja on saatavilla. Lisäksi vanhemmille on tärkeää, että säännölliset asiakkaat saavat kanta-asiakasetuja. Nuoret sen sijaan arvostivat sitä, että majoitus oli lähellä kauppaa, tanssipaikkaa ja ravintolaa.

    Näistä tiedoista saisi rakennettua hyvän segmenttikohtaisen markkinointisuunnitelman. Aika helposti voisi rakentaa kanta-asiakasjärjestelmän ja tarjota lappilaisia herkkuja ravintolassa. Nämä Tommikin toi esiin omassa esityksessään.

    Olin jo etukäteen kirjannut ylös kysymyksen siitä, verrattiinko kyselyn tuloksia todelliseen tarjontaan. Kysely kuitenkin tehtiin viidessä eri hiihtokeskuksessa, joten olisi mielenkiintoista selvittää, onko jokin näistä erityisesti ikäihmisten suosiossa ja jos on, löytyvätkö sieltä todella ikäihmisten arvostamat ravintolapalvelut ja kanta-asiakkuudet. Voihan olla, ettei näin edes ole, mutta mikä silloin onkaan kriteeri, jonka perusteella asiakkaat ovat todellisuudessa valinneet kyseisen kohteen?

    Dataa on tosi paljon, joten se antaa hyvät mahdollisuudet jatkotutkimuksille. Pitää vaan osata kysyä oikeita kysymyksiä.

  • Konferenssin mielenkiintoisin esitys

    Seuraavaksi vuorossa oli Jane McKay-Nesbitin, Malcom Smithin ja Marjorie Delbaeren esitys, jossa he käsittelivät uuden tiedon syntymistä noviisien ja eksperttien yhteisössä. Tutkimusta ei ole vielä testattu empiirisesti, mutta Janen atribuutioteoria on tosi mielenkiintoinen tiedon syntymiseen. Hän olettaa, että jos noviisit kokevat, että eksperttien osaaminen on vain kyky, he eivät hyväksy sitä ja ovat jopa kateellisia. Silloin ei synny uutta tietoa. Jos noviisit kokevat, että eksperttien osaaminen onkin toimintoihin liittyvää, heidän on helpompi hyväksyä se.

    Kyseenalaistin paperin peruslähtökohdan siitä, että tiedon siirtäminen on yksisuuntaista. Esittäjät itsekin käyttivät sanoja, kuten sosiaalinen prosessi, tiedon jakaminen (sharing), joten ehkä uutta tietoa syntyy vain, kun myös noviisit kokevat antavansa jotakin eksperteille.

    Jane oli huomannut saman ongelman paperissaan ja Malcolm lisäsi, ettei uutta tietoa todellakaan synny, jos noviisit vain omivat eksperttien vanhan tiedon. Vain yhdessä keskustelemalla syntyy todella uutta tietoa.

    Näinhän se on, mutta ihmetyttää, miten kolme tohtoria eivät osaa kirjoittaa sitä paperiinsa. Joka tapauksessa Janen, Malcolmin ja Marjorien paperi oli yksi konferenssin mielenkiintoisimmista. Olisin halunnut keskustella asiasta enemmänkin, mutta aika loppui taas kesken ja Jane ja Malcolm olivat tiiviisti oman seurueensa – ilmeisesti molemmilla oli avecit mukanaan – kanssa, ettei sopivaa tilaisuutta jutusteluun tullut.

  • Kumpi oli ensin, data vai malli?

    Aija Tapaninen, Marko Seppänen ja Heini Järvenpää Tampereen teknillisestä yliopistosta tutkivat innovaatioiden adaptaatiota. Heidän esimerkkinsä tulee pelletin käyttöönotosta lämmitysmuotona. Järvenpää esittää ja aloittaa kertomalla puupelletin teknologiasta. Melkoisen huonot kalvot ovat rakentaneet. Teksti on pientä tihrua ja tavaraa on paljon yhdellä kalvolla. Järvenpään esityksestä paistaa läpi, ettei hän oikein tiedä asiasta, sillä paperi on kirjoitettu Tapanisen väitöskirjatutkimuksesta.

    Käyttöönottoteorian taustoista tässä tutkimuksessa keskitytään vain aiempaan toimintaan ja todettuihin tarpeisiin. Innovatiivisuus ja sosiaaliset normit jätettiin pois, koska niiden mittaamiseen ei keksitty ratkaisua.

    Data oli kerätty Hämeenlinnan asuntomessuilta, mutta datan keräämiseen liittyi ongelma, joka täytyi ottaa tuloksissa huomioon. Datan kerääjä seisoi asuntomessuilla pellettilämmitystä esitelleellä kojulla ja kysely tehtiin vain niiden kävijöiden kesken, jotka kojulle tupsahtivat. Siksi jo data itsessään on vino.

    Tutkimuksessa on aika suuria ongelmia. Jäi epäselväksi, millaisia taustatietoja oli kysytty, mikä oli varsinainen innovaatio, kumpi tuli ensin, ongelma, johon pelletti oli vastaus vai vaihtoehto, jonka pelletti avasi, jne.

    Stuart MacDonald teilasi tutkimuksen täysin. Minusta ihan aiheellisesti hän kyseenalaisti datan koon (en muista enää aineiston kokoa) ja erityisesti datan ja testatun mallin yhteyden. Olen ihan samaa mieltä siinä, ettei ainakaan esityksessä annettu vastausta, oliko ensin ollut malli, jota haluttiin koetella tällä tutkimuksella, vai hankittiinko ensin aineisto ja sitten väkivalloin ympättiin se yhteen malliin.

    Yllättävin tulos oli kuitenkin minusta se, että nekin, jotka eivät ole kohdanneet ongelmia nykyisen lämmitysjärjestelmänsä kanssa, kertoivat harkitsevansa pellettiin siirtymistä. Olisiko tässä näkyvissä väestön huoli ilmastonmuutoksesta ja halu käyttää ekologisempia lämmitysvaihtoehtoja vai ihan raadollisesti siitä, että muut lämmitysmuodot kuten öljy ja sähkö ovat kallistuneet? Nämä olivat omia ajatuksiani esityksen kuluessa.

  • Tiedustelu tutkii sosiaalista mediaa

    Jukka Heikkilä Jyväskylän yliopistosta kertoi, että seuraavana vuonna Jyväskylässä keskitytään ekoasioihin. Siitäpä ei sen enempää. Eivät taida vielä itsekään tietää, mitä se tarkoittaa.

    Mielenkiintoista, että kommondori Georgij Alafuzoff Suomen Puolustusvoimien tiedustelupalvelusta nosti esiin wikit ja blogit yhtenä mielenkiintoisimmista ja tätä aikaa kuvaavista ilmiöistä, joiden kautta voidaan päästä niin sanottuun business intelligenceen. Jännä huomata, että myös Puolustusvoimissa ollaan kiinnostuneita sosiaalisesta mediasta. Puolustusvoimissakin nähdään tärkeänä, että opitaan jatkuvasti, mukaudutaan tämän päivän vaatimuksiin ja reagoidaan nopeasti.

    Kommondori Georgij Alafuzoffin mukaan täytyy olla tietoinen itseorganisoituvista yhteisöistä blogosfäärissä. Siitä, mitä siellä puhutaan ja siitä, kuka puhuu. Tiedustelijoiden tehtävänä on seurata aktiivisesti keskustelua, tehdä havaintoja ja ennakoida niiden perusteella tulevaisuuden riskitekijöitä. Kommondori puhuu tulevaisuuden visiosta, jossa sosiaaliset yhteisöt jakavat tietoa avoimesti, tieto on kaikkien ulottuvilla, mutta suojattua ja turvallista. Kuitenkin hän esitti myös huolenaiheen, miten voisimme olla edes jollakin tasolla varma tiedon oikeellisuudesta.

    Käyttäjille on suotava mahdollisuus vaikuttaa sosiaalisen median keinoin. Siksi pitää kehittää teknologiaa, käytänteitä ja tarjota mahdollisuuksia. Teknologia on vain osa tätä vallankumousta, sillä suurin osa muutoksesta on kulttuurista. Tarvitaan uutta kulttuuria, uusia näkemyksiä ja lähestymistapoja myös tiedusteluun.

    Kommondori Georgij Alafuzoff nostaa esiin myös ilmastonmuutoksen. Se on kuitenkin suurempi uhka kuin esimerkiksi terrorismi. Ilmastonmuutos yhdistää kansalliset tiedustelupalvelut, vaikka näkökulma siihen voi vaihdella.

    Eelko pyytää kommondorilta esimerkkejä, joissa blogeja on käytetty datalähteinä. Kommondori itsekin seuraa noin tusinaa blogia ja niin tekevät muutkin tiedustelun työntekijät. Hän ei kuitenkaan halua kertoa puolustusvoimien salaisuuksia.

    Keskustelussa huomaa helposti, miten eri tavoin kaksi läsnä olevaa sukupolvea ymmärtävät sosiaalisen median. Kun se tuntuu olevan vanhemmalle ikäpolvelle, myös kommondorille itselleen, väline tai työkalu, nuoremmille se näyttäytyy kokonaisvaltaisena mahdollisuutena. Jäin miettimään, osaavatko meitä seuraavat sukupolvet enää toteuttaakaan itseään muutoin kuin sosiaalisen median kautta.

    Kommondorin puheenvuoro aiheutti muutamia kommentteja, mutta minä en lähtenyt kommentoimaan esitystä. Kommondori kyllä puhui ihan hyvin englantia esityksessään, mutta hermostui silminnähden kommenteista, kun joutuikin vastaamaan niihin spontaanisti. En halunnut kiusata, kun mies oli kuitenkin hyvällä asialla. Se vaan, ettei ainakaan kommondorin puheenvuoro vakuuttanut siitä, että tiedustelupalvelussa olisi ymmärretty sosiaalisen median laajuus ja syvyys. Puheessakin nimettiin vain blogit ja wikit ja oikeastaan wikeistäkin vain wikipedia. Joku nuori nainen taisi kysyä jotain YouTubesta, mutta ei saanut kysymykseensä vastausta.

  • Lingon berry

    Lounas oli kehno. Ihan kuin Amican keittiössä. Löysäksi paistettuja paprikoita, lihapullia, kanansiipiä ja lopuksi ihan kelpo puolukkapiirakkaa. Pihkura, kun ei heti tullut mieleen, mikä puolukka on englanniksi. Tarjoilijaa piti pyytää apuun, jotta voin selittää portugalilaiselle puolukkapiirakan saloja.

    Samassa lounaspöydässä istuivat Tommi Joensuusta, Pedro Portugalista ja Olli ja Harri Lappeenrannasta. Konferenssiväki oli täynnä nuoria naisia ja minä sain seurakseni neljä nuorta miestä!

    Sovittiin Tommin kanssa jo satamassa, että Tommi kuittaa 48 tuntia 160 tunnin konsultoinnistaan tällä risteilyllä. Ehkei sentään kahta vuorokautta putkeen.

  • EBRF – here I come

    Olen junamatkalla kohti Helsinkiä ja EBRF-konferenssia. Vaikka esitys piti lähettää järjestäjille jo kymmenes syyskuuta, jäi suusanallisen esityksen valmistelu junamatkaan. Kerrankin siitä on hyötyä, ettei ole edistynyt kovin hurjaa tahtia. Voi hyvillä mielin kopsata palasia vanhoista esityksistä. Ilmeisesti vain Tommi on samaa yleisöä kuin viime esityksessäni.

    Tommi taitaa olla aina paikalla, kun minä esitän, tai siltä se ainakin tuntuu. Tommi ainakin pitää omiensa puolta niin, että jokaiseen esitykseen tulee edes yksi ihminen yleisöksi. Ainahan noita on riittänyt, vaikka näköjään minun harmillinen tehtäväni on aina esiintyä koko seminaarin tai konferenssin viimeisessä sessiossa. EBRF ei tee poikkeusta. Minun esitykseni on tiistaina iltapäivän viimeisessä sessiossa, mutta kuitenkin neljästä esityksestä ensimmäisenä.

    Heräsin yllättävän virkeänä puoli viiden aikaan aamulla. En laittautunut ihmeemmin junamatkaa varten. Join vain kupin kahvia ja pesin naamataulun. Ilkka heitti minut asemalle, jossa kylmä syysilma virkisti sen verran, ettei uni tullut ennen kuin Parikkalassa vaihdoin Helsingin junaan.

    Nukahdin reilut puoli tuntia, kunnes vastapäiseen tuoliin istahti niin äänekäs nainen, että heräsin. Ei nainen mitään puhunut, mutta kolisutteli tavaroitaan äänekkäästi. Käväisin toistamiseen tälle aamulle aamukahvilla ja aloin muokata esitystäni.

    Varmaan ensimmäistä kertaa sitten monen vuoden takaisen saksan esitykseni kirjoitin melko paljon sanottavaani paperille. Tosin paperihan on vain täällä koneessa, joten joko otan koneen mukaan esitykseen tai sitten opettelen asiat ulkoa.

    Ilkka on houkutellut minua tallentamaan luentoni ja esitykseni nettiin. Ehkä sitä varten tässä yritin rakentaa vähän täsmällisempää esitystä. Oman konferenssiesitykseni voisinkin tallentaa ja julkaista. Sehän tulee muutenkin kalvojen muodossa EBRF:n sivuille. Voisin vaikka tehdä parannetun version omaan blogiini.

    Nyt tullaan Helsinkiin ja pitää kipaista puuteroimaan nenä ennen kuin suuntaan terminaaliin.

  • Kruisailua ruskassa

    Aamulla ikkunoista pyrki sisään upea syysilma. Vaikka alkuun piti tehdä vähän työhommia, se olin peräti minä, joka ehdotin Ilkalle, josko lähdettäisiin kruisailemaan moottoripyörillä. Ilkkaa ei tarvinnut houkutella. Oli jo tamineissaan ja hoputti minuakin laittautumaan valmiiksi.

    Pikkuisen jänskätti, vieläkö kruisailu taittuu, mutta niin vaan vanhat opit palautuivat mieleen nopeasti. Viimeisestä pitkästä pyöräreissusta taitaa olla jo puolitoista kuukautta ja tässä välissäkin olen käynyt vain pari lyhyempää lenkkiä.

    En ole lyhyen motoristiurani aikana vielä päässytkään nauttimaan niin hyvästä ajosäästä kuin tänään. Aurinko paistoi melkein pilvettömältä taivaalta ja syksyn tuoksut tunkeutuivat kypärän alle nenään. Aivan hurjan hienoa oli kiemurrella mutkateillä nyt, kun syksyn väriloisto alkaa pikku hiljaa näyttäytyä. Tälle syksylle emme taida saada upeista upeinta ruskaa, mutta kyllä tämänpäiväinen näky oli mahtava. Aurinko valaisi tosi taidokkaasti nekin vähäiset punaisena ja keltaisena loistavat lehdet, jotka uhmasivat ennusteita surkeasta, ruskeasta ruskasta.

    Käytiin Oravissa syömässä ja täydelliseen päivään kuului tietenkin se, että ruoka oli maittavaa. Popsittiin kanaa ja jatkettiin matkaa. Savonlinnassa oltiin jo kolmen jälkeen, joten ehdimme tehdä mukavasti kotihommia ja käydä vielä lenkillä Casinon saarilla ennen auringonlaskua. Hurjan hyvän päivän kruunasi sauna ja tieto siitä, että voin kevein mielin lähteä huomisaamuna kohti Helsinkiä ja EBRF-konferenssia. Nyt kello on kymmenen ja on aika mennä nukkumaan. Uni tulee takuulla heti, kun painan pääni tyynyyn.

  • Vihreän silmän metsästäjä

    Tuntuu, että tällä hetkellä tapahtuu paljon asioita, mutta niistä ei ole mitään blogattavaa. Kirjoittaminen kuulemma onnistuu, jos yrittää sitkeästi. Jospa kokeilisin tässä perinteistä kronologista etenemisjärjestystä ja kertoilisin, mitä sen jälkeen on tapahtunut, kun viimeksi bloggasin. Eli siis ajatukset ensin Utajärvelle.

    … ja pois sieltä. Jaiku-viesteistä ehkä välittyy sellainen kuva, että kotimatka Utajärveltä Savonlinnaan oli varsin värikäs. Kaikki sujui niin kuin piti, mutta haulikko matkatavarana herätti kanssamatkustajissa hieman kummastusta. Tuli vähän samanlainen tunne kuin silloin, kun minulla oli pitkä rastatukka. Ihmiset tuijottivat – kuka avoimesti, kuka vaivihkaa luimistellen – ja supattivat, mikä peikkotyttö tuokin luulee olevansa. Jo Utajärven asemalla kuulin, kuinka muorit ihmettelivät, onko tytöllä jokin soitin matkassaan vai liekö ihan pyssy. Ravintolavaunun kokemuksia en enää viitsi edes kerrata.

    Vaihdoin Pieksämäellä junan linja-autoon ja oikeastaan vasta linja-autokuski osasi suhtautua asepussiin rennon letkeästi. Hän kysyi heti, olinko menossa karhujahtiin vai sorsajahtiin. Hän varmaankin tunnisti tytön ulkokuoren alta hengenheimolaisensa, metsästäjän, joka on vain kiskaistu luonnollisesta ympäristöstään kaupungin sykkeeseen. Vielä lähtiessäni hän huikkasi hyvät metsästysonnet syksyn koitoksiin.

    —

    Kotimatkalla tein tehokkaasti hommia. Koodasin koko matkan ajan tutkimusaineistoa analyysiystävälliseen muotoon. Se oli tosi hyvä, sillä perjantai ja koko viikonloppu menikin sitten työn näkökulmasta ihan harakoille.

    Lähdin viemään Ilkan perjantaiaamuna töihin, koska satoi vettä ja iltapäivällä oli sähly, johon minun piti päästä autolla. Kotimatkalla päätin pysähtyä Intersportin alennusmyynteihin. Itselle löysin vain 15 euron uikkarit. Siksipä kipaisin tien yli Sokkarille ja oli tarkoitus ostaa työkengät. Mitähän ihmeen klopoja siellä on hyllyt täynnä? Vaikka katselin yli satasen kenkiä, ne lonksuivat joka askeleella tai sitten vaihtoehtoisesti puristivat varpaat suppuun eikä minulla edes ole kovin leveä jalkaterä. Omituista. Luulin, että täydellinen vaihtoehtojen puute koskettaa kohdallani vain vaatepuolta, mutta nyt se on näköjään levinnyt kenkiinkin. Läski on ikuista, sitä sanotaan, vai olivatko ne timantit? Kai läski on timanttia!

    Kun olin ajelemassa kotiin, Ilkka jo soitteli ja kyseli lounasseuraa. Siinäpä se sitten päivä vierähti – kaupungilla – ja sählyn jälkeen olinkin jo kypsää kauraa. Uni tuli sohvalla.

    —

    Lauantai oli ihan älytöntä hursakkaa. Siivottiin aamupäivällä ja yhdeltä tavattiin Savonlinnan seudun ekonomien kanssa Punkaharjulla. En ole koskaan aiemmin ollut mukana ekonomitapaamisessa tai ehkä Kuopiossa yksi naisten pukeutumisilta oli ekonomien järjestämä. Siitä jäi traumoja. Noh, lauantaina ei puututtu vaatetukseen vaan ihmeteltiin Kesämaan härveleitä, nuuskittiin luksusmökkien sisustusta ja kahviteltiin Retretissä keihäsfinaalin tahtiin.

    Kyllä oli komia mökki. Hintakin oli komia. Mökki ei vaihda omistajaa alle puolen miljoonan. Mutta mitkä ovatkaan mökin kriteerit? En tarkoita sitä, mikä erottaa mökin asunnosta vaan sitä, mitä mökissä ainakin pitää olla, jos sellaisen hankkii. Oma ranta mielellään järven tai lammen sellainen, jokikin käy paremman puutteessa, rento, mukava fiilis, löhösohva tai – tuoli kirjan lukemista ja torkkumista varten, mukava keinu tai muu väline kirjan lukemiseen ulkona jne. Ennen kaikkea mökillä pitää olla kunnon sauna ja siitä ei tingitä.

    Mitä olikaan Punkaharjun luksusmökissä? Pikkuruinen saunapahanen, jonne pitää olla ketteräkinttuinen, korkeintaan normaalipainoinen ja mielellään pienen kengännumeron omaava ihmisyksilö, jos meinaa sutjakasti hyödyntää koko laudekapasiteetin. Puolen miljoonan euron talossa on saunakompromissi! On poreammetta ja on aurinkoterassia, on Hackmannia ja Iittalaa, on Vallila Interioria ja Tulikiveä ja sitten on pikkuruinen sauna.

    Toimitusjohtaja myönsi itsekin suunnitteluvirheen, joka on korjattu muihin mökkeihin, ja mitäpä sitä tekee sisäsaunalla, jos rakenteilla on rantasauna. Paha vaan, kun 42 kaavoitetusta mökkitontista vain 13 yltää vesirajaan asti. Mökillä on oltava oma ranta piste.

    —

    Syöksyimme ekonomi-tapaamisesta kotiin katsomaan keihään viimeistä heittokierrosta. Harmistus kirkkaimpien mitalien karkaamisesta muuttui pian tulenpalavaksi hopuksi. Ilkan kaksi Kuopion kaveria tulivat meille kylään ja molemmat nälkäisinä. Minä olin vielä siivoamassa, kun piti tarttua patoihin ja kattiloihin. En ollut varautunut moiseen lainkaan, mutta keittelin miehille riisit ja paistoin kananrintapalat. Eipä tullut kummoista, mutta kelpasi kuitenkin. Kimmo tosin lähti katsomaan tyttökaverinsa tikkakisaa ennen kuin ruoka ehti pöytään asti.

    Jälkkärikahvin jälkeen Maisa ja Teemu tulivat poikien kanssa ensivisiitille. Ei muuta kuin lisää murua koneeseen ja uutta kahvia pöytään. Ehdin onneksi kipaista mutkan kaupassa, mutta enpä muistanut ostaa kahvimaitoa. Kun vielä Kimmo pölähti paikalle tyttönsä kanssa, oli kahvimaitopula valmis. Kimmon tyttö onnistui kaikessa härdellissä hukkaamaan oman kuppinsa ja joi jonkun muun sokerikahvit. Nälkäänsä valitteli kovasti tyttö. Mistä minä olisin vielä hänelle taikonut apetta, kun emme ehtineet Ilkan kanssa kauppaan ekonomi-tapaamisen jälkeen ja pakastinkin on melkein tyhjä sulatuksen jäljiltä? Joi tyttö kahvinsa sokerilla ja pisteli hyvällä omalla tunnolla poskeensa savunautasiivuja paljaaltaan.

    Harmitti vähän, ettei oikein ehtinyt tutustua Leoon ja Noeliin. Ihminen on syntyessään ahkera, reipas ja täysin vailla velttoilutaipumusta. Niin voisi päätellä ainakin Noelin portaittein nousun aktiivisuudesta. Teemu sai hiki hatussa taluttaa poikaansa, kun tämä harppoi portaita ylös ja alas. Harppominen on oikea sana tähän paikkaan, vai miten muuten voisi kuvata etenemistä, jossa ihmislapsi askeltaa itseään vyötärölle yltäviä rappusia. Otapa itse sata askelta työpöydälle ilman väliportaita. Ei onnistu edes työtuolille, arvaan.

    —

    Leo innostui Ilkan autopeleistä melkein enemmän kuin isäntä itse. Käsittämätöntä, miten helppoa lapselle on omaksua oikeat nappulat ja käyttöliittymän hienoudet. Minä painelen joskus nappuloita silmät ihmetyksestä ymmyrkäisenä ja lopulta joudun aloittamaan kaiken alusta, kun vehje tuntuu menevän solmuun. Täytyy sanoa, etten ihan uskaltaisi Leolle, 6 vee, antaa ajokorttia, sen verran ahkerasti hän ajoi virtuaaliautollaan seinään. Seinään ajoa ja ukkelin – tässä tapauksessa virtuaali-Outin uloslentämistä – seurasi aina lapsen iloinen nauru. Mitäpä siinä voi itse tehdä? Nauraa hohottaa aikuisen naurua mukana. Aikuinen ei vaan osaa iloita pelien mahdollisuuksista samoin kuin lapsi. Kun me ajamme autopeliä Ilkan kanssa, yritän aina ajaa mahdollisimman oikein. Sehän on ihan tylsää normien mukaista käyttäytymistä. Taidankin tehdä ensi kerralla Leot ja ajaa suoraan seinään – joka kerta. Hihittelen sitten makeasti.

    🙂

    —

    Sunnuntaina piipahdettiin Merjan luona katsomassa heidän asuntoaan. Se oli vikatikki. Asunto on kerrassaan upea. Merjalla on sisustussilmää ja hän on valinnut asuntoon vain ja ainoastaan sellaisia materiaaleja ja värejä, joista itse tykkää. Talo oli kaikin puolin unelmatalo, mutta ehkä sijainti ei ole meille paras mahdollinen. Pelottaisi integroitua Ritalan yhteisöön. Miten sitä maalaistyttö osaisi käyttäytyä kaupunginjohtajan ja muiden silmäätekevien keskuudessa? Ai niin. Ajaisin seinään ja nauraisin makeasti!

    Merjan asunto olisi meille sopivan kokoinen, ei liian iso eikä liian pieni. Ilkka ihastui taloon ehkä enemmän kuin minä, mutta minä olenkin meistä se, joka aina hannaa vastaan. Kun talossa ei ole autotallia, siellä ei ole autotallia, ja mitä pitää olla omakotitalossa tai ainakin yli 200 000 euron talossa? Oikeasti osaisin kyllä elää ilman autotallia – eihän isänkään talliin koskaan mahdu autoa – mutta jotenkin autotallin puute ja seitsemän kilometrin matka keskustaan ovat minusta hyviä perusteita luopua ritaloitumisesta. En haluaisi maksaa turhasta ja minusta poreamme WC:ssä ja tuplasuihku kylpyhuoneessa ovat aika lähellä sitä turhaa.

    Eilen kävimme tutustumassa kolmeen muuhun taloon. Täsmälleen samalla rahalla saisi Miekkoniemestä älyttömän ison viiden makuuhuoneen talon, jossa olisi tupla-autotalli. Siinä alkaa neliöhinta olla kohdallaan, mutta ongelmaksi tulisi huoneitten lukumäärä. Meitähän on edelleen kaksi ihmistä tässä pikku perheessä enkä ihan heti lämmennyt Ilkan eiliselle adoptiosuunnitelmalle. Maisa ehdotti aupairia, joka voisi hoidella viiden huoneen siivouspuolen. Se oli kannatettavampi idea.

    Neljän tutustumiskäynnin jälkeen väitän, että ihmisillä on epärealistinen käsitys oman talonsa kunnosta ja arvosta. Miekkoniemen kohde oli supersiisti, hyvin huollettu ja viimeistelty tavallinen ison perheen asunto huonolla paikalla tien varressa kävelymatkan päässä keskustasta. Kellarpellon kohde oli hinnoiteltu fiilispohjalta 50 000 euroa yläkanttiin. Viimeistely oli tekemättä, työn jälki huono, avaruus tarkoitti samaa kuin kaikuminen ja hulppea piha yhtä kuin ”huonokuntoiset ja heikkopäiset älkööt vaivautuko”. Järvinäkymä oli – talojen välistä monen sadan metrin päässä ja lämmitykseen tarvittiin oma voimalaitos. Ritalan kohde, ei Merjan vaan se toinen, oli halvalla tehty, keittiön tasot naarmuilla ja vaihtamista vailla jo muutaman vuoden asumisen jälkeen, ylimääräinen tila parvella käy kyllä tanssistudiota haluavalle, mutta lapsettoman perheen on aika vaikea keksiä sille mitään käyttöä. Huoneet olivat neliöihin nähden melko pieniä, kaapistoista puuttui rivat ja keittiö oli pikkuruinen. Edelleen autotallittomuus, sijainti ja hinta olivat miinusta.

    Löytyyköhän meille koskaan kivaa, valoisaa, enemmän modernia kuin perinteistä, toimivaa ja kodikasta kotia, jossa viihtyisivät niin isäntä ja emäntä kuin kaikki moottorikäyttöiset härvelit? Rannasta on pakko tinkiä, koskapa rantaviiva tuntuu olevan täällä niin kovin kallista, vaikka Savonlinnassa siitä ei ainakaan puutetta ole.

    —

    Eilen kävin meikissä. Juu, juu, onhan se outoa, myönnetään. Olin ostamassa perjantaisella ostosreissullani meikkivoidetta – ensimmäistä kertaa sitten Virpin väitöksen. Tulin sitten kysyneeksi, minkä värisellä luomivärillä sitä voisi keltaiset silmänsä voidella, mutta eipä osannut myyjä vastata. Hän ehdotti minulle meikkikonsultaatiota maanantaille ja minä olen niin pöljä, että suostuin. Jätin meikkivoiteenkin ostamatta.

    Eilen istuskelin tunteroisen Sokkarin tuolissa kaikkien töllisteltävänä. Kiva tyttö, Outi nimeltään, opasti minua sinnikkäästi meikkaamisen saloihin. Hän piirteli minulle toiseen silmään vihreän silmän ja toiseen ruskean silmän. Kiinteistövälittäjät varmaan ajattelivat, että omituinen lienee tuo nainen, kun sekavärisenä kulkee.

    Enhän minä oikein mitään ymmärtänyt. Pitää häivyttää ja tupsutella. Kunnon siveltimet on oltava ja työkalupakki. Tässä puhuu poikatyttö, joka piutpaut välittää ulkonäköasioista.

    Mutta oikeasti se oli tosi kivaa. Hauska kun näki, miten omat vähäiset parhaat puolet nousevat poskivärin myötä esiin ja miten kiiltävä naama saa pienin ponnistuksin mattapintaisen kuoren. Ei minusta prinsessaa tullut ja vähän vaikutti siltä, että Ilkkakin odotti lopputulokselta enemmän. Sanoin meikkaajalle, etten kovin paljon meikkaa ja siksi hän teki aika luonnollisen ehdotuksen silmämeikiksi. On kai parempi edetä pienin askelin kuin, että paklaisi naamaansa sotameikin heti ensimmäisellä yrityksellä.

    Meikkaaja-Outi ehdotti minulle vihreää luomiväriä. Olin vähän epäileväinen, mutta niin se vaan on, että ammattilaiseen on syytä luottaa. Vihreä oli kivan pirteä verrattuna luonnonläheiseen ruskeaan. Siksipä jätin ruskeat värit Sokoksen hyllyyn ja ostaa paukaisin vihreän luomiväripaletin. Eniten ihastuin poskipunaan, ja kyllä, ostin senkin. Pelottaa hurjasti, että tulen maalanneeksi itselleni punaiset nuken pyöryläposket joku aamu. Meikkaaja opasti, että meikkaamista pitää harjoitella esimerkiksi joka päivä juuri ennen suihkua. Vain meikkaamalla oppii meikkaamaan ja niinhän se lienee. Minä vaan varon erottumasta joukosta kaikin keinoin. Olen hipsinyt elämäni tähänkin saakka seinäruusuna – hurjia teinivuosien maalauksia ja koristuksia lukuunottamatta – niin miten uskaltaisin nyt ehostaa itseni näkyviin? Se minua pelottaa eniten, että joku huomaa. Että joku huomaa minun edes yrittäneen laittautua. Mutta kyllä se oli kivaa. Tykkäsin paljon enemmän siitä melkein nätistä Outista kuin tästä Outista, joka taas tänä aamuna minua peilistä katseli.

  • Minä = #T5?

    Väikkäri on nyt siinä vaiheessa, että aineisto on koossa ja analyysiä vailla ja nyt tarkoitan tietenkin sellaista kunnon analyysirytistystä. Laadullista aineistoa analysoi jatkuvasti osittain tietämättäänkin. Tekee tulkintoja eikä niiden ohjaavaa vaikutusta aineistonkeruussa voi oikein välttää. Pitää vaan koittaa olla tietoinen moisesta.

    Nyt olen mietiskellyt oikein tosi mielellä, mikä olisi paras analysointimetodi. Jostakin kumman syystä olen taipumassa analysointiohjelman puoleen. Aloittelin eilen johtoryhmän kokousten muistiinpanojen koodausta ja olen jatkanut sitä tänään. En tee vielä mitään tageja vaan yritän häivyttää ensin henkilöllisyydet anonyymeiksi numerosarjoiksi ja muokata aineiston ohjelmayhteensopivaan muotoon. Minusta meinasi tulla #T5, mutta totesin, että ei ehkä kannata häivyttää itse itseään omassa tutkimuksessaan taka-alalle. Sen tekevät sitten aikanaan esitarkastajat.

    Koodaus on aika hidasta puuhaa, ja jos olisin ollut fiksu, olisin jo alun alkaen kirjoittanut muistiinpanot niin, ettei tätä tarvitsisi nyt tehdä. Mutta ihan kivaa silti, että jotain tapahtuu. Onpahan tullut luettua aineistoa läpi intensiivisesti ja nyt alkaa vähän hahmottua, mitä siinä puhuttiinkaan. Ehkä jotain järkevää nousee esiin ennen pitkää.