Kirjan jälkeen

Avainsana: metsästys

  • Hirvimerkki ekalla!

    Eilen oli pikkuisen perhosia vatsassa, kun pakkasin heti aamusta hirvikiväärin autoon ja hurautin ampumaradalle. En ole ampunut tänä kesänä kertaakaan hirvikiväärillä ja silti lähdin yrittämään hirvimerkkiä.

    Nainen ja ase on ilmeisesti edelleenkin outo yhdistelmä, sillä jo Carlsonin pihalla utelias naapuriruutuun parkannut mies tuli ihmettelemään, että ampumaanko se on tyttö menossa. Olin ostanut juuri kolme laatikkoa panoksia – varauduin siihen, ettei merkki irtoa kovin helposti – ja laittelin niitä takakonttiin, josta mies bongasi asepussin.

    Ampumaradalla joka ukko kävi erikseen kyselemässä, kuka minä olen, mistä tulen ja onko tämä eka kerta, kun hirvimerkkiä yritän. Ainoa, joka ei pitänyt ihmeenä poninhäntää ja naisellisia muotoja, oli Velmu-niminen kolmikuukautinen norjanharmaahirvikoira. Sille kelpasi tytönkin rapsutukset.

    Harjoittelematta hyvä

    Sanoin kyselijöille, etten ole harjoitellut, ja siitäkös sedät innostuivat. Pitäähän sitä nyt ainakin 100 laakia kesässä laukaista ennen kuin tulee ampumakokeeseen! Ehkä olen hieman tavallista säästäväisempi, lue nuuka, tai sitten vaan laiska, mutta ei ole vain yksinkertaisesti tullut ammuttua. Muutaman kerran ehdimme käydä haulikkoradalla ennen kuin Ilkka nyrjäytti nilkkansa, mutta siinä se.

    Myönnän kyllä, että olisi pitänyt harjoitella. Viikolla käytiin ostamassa jopa hirvitauluja, joten minulla oli vakaa aikomus harjoitteluun. Koska tässä kuitenkin hirvenmetsästys jo painaa päälle, päätin kokeilla merkkiä harjoittelematta.

    Neuvojia piisasi

    Ensimmäiset ampujat saivat merkkinsä ekalla yrityksellä, mutta muutama joutui toiselle kierrokselle. Yksi vanhempi mies ampui neljä kertaa eikä sittenkään saanut merkkiä. Hänet passitettiin kohdistamaan kiikaria, josko vika olisi siinä.

    Minä päästin muut edelle ja jäin viimeiseksi. Odotusaikana juttukavereita riitti, kun jokainen kävi vähän neuvomassa tyttöä.

    Piti kuulemma hieroa aseenperä hiekkasäkkiin ja laittaa piippu hahloon. Ihan kuin en sitä muuten ymmärtäisi. Sitten ei tarvinnut kuulemma pitää aseesta edes kiinni. Joopa joo, olisi ukot saaneet hyvät naurut, kun olisin hieronut perän säkkiin ja laittanut piipun hahloon ja sitten vetänyt liipaisimesta. Joku paikkahan siinä olisi verta vuotanut, kun pyssy olisi potkaissut naamaan tai vähintään olkapäähän.

    Ampumakoppiin saattelijan kera

    Savonlinnan Riistanhoitoyhdistyksen miehet olivat tosi mukavia ja avuliaita. Ampumakopin läheisyyteen ei päästetty muita kuin ampuja yksin, mutta silti minulla tuli kutsumaton saattelija mukaan. Joku heppu käveli opastamaan ihan koppiin asti perän hieromista hiekkasäkkiin.

    Ammuttaja oli asiallinen ja järjesti minulle korkeamman tuolin. Kehotti ampumaan rauhassa ja totesi, että ihan omaan tahtiin voi ampua – ampuupa sitten yhden tai useamman sarjan.

    Aluksi minun oli hankala löytää asentoa, mutta kun se lopulta löytyi, asento oli tosi vakaa. Ei yhtään pelottanut, että ase heiluisi. Ainoastaan mietitytti kiikarin kohdistus ja pulttilukko. Aiemmin olin ampunut merkin isän puoliautomaatilla, ja silloin ei tarvinnut miettiä latausta.

    Pam, pam, pam, pam – merkki käteen

    Kun ensimmäinen laukaus lähti, olinkin jo ampunut lippaan tyhjäksi. En tajunnut ollenkaan, että ammuin lopulta ihan kelpo tahtiin neljän laukauksen sarjan. Kuulin vaimeasti jo radiosta, että 32 sekuntia, neljä osumaa, mutta kun Riistanhoitoyhdistyksen mies kuulutti kaikille saman asian, oli setien naamassa taas nauramista.

    Ei tarvittu toista kierrosta, eikä nopeampia ampujiakaan ollut kuin muutama. Ei silti, että mikään salama-ammunta olisi ollut. Ammuin ihan perustahtiin ja pulttilukkoa jännittäen. En voi sille mitään, että minusta on niin himputin kiva pärjätä miesten pelikentällä! En haluakaan tulla niin hyväksi ampujaksi, että jokainen pitäisi varmana osumista. Silloinhan minä menettäisin yllätysedun, jonka epävarma olemukseni minulle suo.

    Vihreä merkki takataskussa on helppo hymyillä, mutta hirvitaulut eivät silti jää käyttämättä. Harjoitella pitää, jotta joku kaunis päivä uskaltaisin laukaista hirveä kohti. Näin vähällä ampumisella sellainen päivä on vielä kaukana edessä.  Kiikari sentään taitaa olla oikein kohdistettu, jos mitään eilisestä ammunnasta voi oppia.

  • Suvenperän Wiki

    Huomenna Utajärven kotiini muuttaa uusi uljas hirvenhaukkuja Wiki! Wiki saattaa olla tämä terävähampainen yksilö.

    IMG_0390

    Tai ehkä se on tämä karkumatkaa suunnitteleva yksilö.
    IMG_0395

    Näistä vintiöistä minulla on videokin, mutta se on  tosi pimeä, koska kuvaushetkellä oli jo hämärä.

    Kuvissa pennut ovat reilun viiden viikon ikäisiä. Huomenna pennut täyttävät kahdeksan viikkoa, sillä ne syntyivät jouluaattona. Saattaa olla, etten malta tänä talvena kelkailemaan, kun pitää hyysätä Utajärven reissulla Wikiä…

  • Hiihtoputkessa

    Vuoden 2009 kuntoprojekti on alkanut lupaavasti. Yhtään sählyä tai ratsastusta en ole jättänyt väliin ja tämä viikonloppu on kulunut hiihtoladulla. Oltiin eilen lähdössä Ilkan kanssa hiihtämään, kun hän huomasi, ettei omistakaan suksisauvoja.

    Sauvaostoksilta Ilkan mukaan tarttui sitten koko hiihtosetti sukista pipoon asti – vain vanhat sukset ja monot saivat kelvata. Hiihdeltiin eilen harjoittelulenkkinä sellainen viisi ja puoli kilometriä ja tänään meni jo enemmän. Ilkka hiihti varmaan 15 kilsaa ja minä reippaan kahdeksan.

    Syy epätasapainoiseen yhteislenkkiin löytyy siitä, että töhmerölumi takertui minun suksenpohjiini jäävuoriksi. Kaikki käpyä pienempi roska tarttui samaan könttiin. Ei auttanut muu kuin kääntyä kotiinpäin ennen aikojaan.

    Yksi mummeli ihmetteli ladulla, miten minulla pitää niin hyvin. Näytin suksenpohjia ja sanoin, että ehkä pitääkin, mutta niin pitää myös alamäessä. Meinasin pariin otteeseen ihan tuiskahtaa nenälleni, kun suksi tökkäsi.

    Tulipahan kuitenkin ulkoiltua ja hieno juttu, että Ilkkakin näytti innostuvan hiihtämisestä oikein tosissaan. Vähän vaikeaahan se on taivaltaa matkaa samaan tahtiin, kun minä heikompana etenisin muutenkin hitaammin ja sitten vielä hiihdän pertsaa. Ilkka sujuttelee vapaata.

    Riistaveikkojen tilit

    Sain vihdoin tänään laadittua Riistaveikkojen tilinpäätöksen. Yksi 15 euron jäsenmaksu on kummitellut tileissä. Tänään Äiti avusti  minua Utajärveltä käsin ja luetteli jäsenmaksuja. Olin vain kirjannut yhden maksun väärin, mutta sen takia piti kiukutella monta päivää.

    Riistaveikkojen sihteerintyöt alkavat minun kohdaltani vedellä viimeisiään. On täysin mahdotonta hoitaa sihteerintehtäviä Savonlinnasta käsin. Oikeastaanhan metsästäjien pitäisi lähettää esimerkiksi ketunkorvia todistusaineistoksi tapporahoista tänne asti. Mitähän postipoika sanoisi, jos lähetyksestä pilkottaisi verinen korva?

  • Vihreän silmän metsästäjä

    Tuntuu, että tällä hetkellä tapahtuu paljon asioita, mutta niistä ei ole mitään blogattavaa. Kirjoittaminen kuulemma onnistuu, jos yrittää sitkeästi. Jospa kokeilisin tässä perinteistä kronologista etenemisjärjestystä ja kertoilisin, mitä sen jälkeen on tapahtunut, kun viimeksi bloggasin. Eli siis ajatukset ensin Utajärvelle.

    … ja pois sieltä. Jaiku-viesteistä ehkä välittyy sellainen kuva, että kotimatka Utajärveltä Savonlinnaan oli varsin värikäs. Kaikki sujui niin kuin piti, mutta haulikko matkatavarana herätti kanssamatkustajissa hieman kummastusta. Tuli vähän samanlainen tunne kuin silloin, kun minulla oli pitkä rastatukka. Ihmiset tuijottivat – kuka avoimesti, kuka vaivihkaa luimistellen – ja supattivat, mikä peikkotyttö tuokin luulee olevansa. Jo Utajärven asemalla kuulin, kuinka muorit ihmettelivät, onko tytöllä jokin soitin matkassaan vai liekö ihan pyssy. Ravintolavaunun kokemuksia en enää viitsi edes kerrata.

    Vaihdoin Pieksämäellä junan linja-autoon ja oikeastaan vasta linja-autokuski osasi suhtautua asepussiin rennon letkeästi. Hän kysyi heti, olinko menossa karhujahtiin vai sorsajahtiin. Hän varmaankin tunnisti tytön ulkokuoren alta hengenheimolaisensa, metsästäjän, joka on vain kiskaistu luonnollisesta ympäristöstään kaupungin sykkeeseen. Vielä lähtiessäni hän huikkasi hyvät metsästysonnet syksyn koitoksiin.

    —

    Kotimatkalla tein tehokkaasti hommia. Koodasin koko matkan ajan tutkimusaineistoa analyysiystävälliseen muotoon. Se oli tosi hyvä, sillä perjantai ja koko viikonloppu menikin sitten työn näkökulmasta ihan harakoille.

    Lähdin viemään Ilkan perjantaiaamuna töihin, koska satoi vettä ja iltapäivällä oli sähly, johon minun piti päästä autolla. Kotimatkalla päätin pysähtyä Intersportin alennusmyynteihin. Itselle löysin vain 15 euron uikkarit. Siksipä kipaisin tien yli Sokkarille ja oli tarkoitus ostaa työkengät. Mitähän ihmeen klopoja siellä on hyllyt täynnä? Vaikka katselin yli satasen kenkiä, ne lonksuivat joka askeleella tai sitten vaihtoehtoisesti puristivat varpaat suppuun eikä minulla edes ole kovin leveä jalkaterä. Omituista. Luulin, että täydellinen vaihtoehtojen puute koskettaa kohdallani vain vaatepuolta, mutta nyt se on näköjään levinnyt kenkiinkin. Läski on ikuista, sitä sanotaan, vai olivatko ne timantit? Kai läski on timanttia!

    Kun olin ajelemassa kotiin, Ilkka jo soitteli ja kyseli lounasseuraa. Siinäpä se sitten päivä vierähti – kaupungilla – ja sählyn jälkeen olinkin jo kypsää kauraa. Uni tuli sohvalla.

    —

    Lauantai oli ihan älytöntä hursakkaa. Siivottiin aamupäivällä ja yhdeltä tavattiin Savonlinnan seudun ekonomien kanssa Punkaharjulla. En ole koskaan aiemmin ollut mukana ekonomitapaamisessa tai ehkä Kuopiossa yksi naisten pukeutumisilta oli ekonomien järjestämä. Siitä jäi traumoja. Noh, lauantaina ei puututtu vaatetukseen vaan ihmeteltiin Kesämaan härveleitä, nuuskittiin luksusmökkien sisustusta ja kahviteltiin Retretissä keihäsfinaalin tahtiin.

    Kyllä oli komia mökki. Hintakin oli komia. Mökki ei vaihda omistajaa alle puolen miljoonan. Mutta mitkä ovatkaan mökin kriteerit? En tarkoita sitä, mikä erottaa mökin asunnosta vaan sitä, mitä mökissä ainakin pitää olla, jos sellaisen hankkii. Oma ranta mielellään järven tai lammen sellainen, jokikin käy paremman puutteessa, rento, mukava fiilis, löhösohva tai – tuoli kirjan lukemista ja torkkumista varten, mukava keinu tai muu väline kirjan lukemiseen ulkona jne. Ennen kaikkea mökillä pitää olla kunnon sauna ja siitä ei tingitä.

    Mitä olikaan Punkaharjun luksusmökissä? Pikkuruinen saunapahanen, jonne pitää olla ketteräkinttuinen, korkeintaan normaalipainoinen ja mielellään pienen kengännumeron omaava ihmisyksilö, jos meinaa sutjakasti hyödyntää koko laudekapasiteetin. Puolen miljoonan euron talossa on saunakompromissi! On poreammetta ja on aurinkoterassia, on Hackmannia ja Iittalaa, on Vallila Interioria ja Tulikiveä ja sitten on pikkuruinen sauna.

    Toimitusjohtaja myönsi itsekin suunnitteluvirheen, joka on korjattu muihin mökkeihin, ja mitäpä sitä tekee sisäsaunalla, jos rakenteilla on rantasauna. Paha vaan, kun 42 kaavoitetusta mökkitontista vain 13 yltää vesirajaan asti. Mökillä on oltava oma ranta piste.

    —

    Syöksyimme ekonomi-tapaamisesta kotiin katsomaan keihään viimeistä heittokierrosta. Harmistus kirkkaimpien mitalien karkaamisesta muuttui pian tulenpalavaksi hopuksi. Ilkan kaksi Kuopion kaveria tulivat meille kylään ja molemmat nälkäisinä. Minä olin vielä siivoamassa, kun piti tarttua patoihin ja kattiloihin. En ollut varautunut moiseen lainkaan, mutta keittelin miehille riisit ja paistoin kananrintapalat. Eipä tullut kummoista, mutta kelpasi kuitenkin. Kimmo tosin lähti katsomaan tyttökaverinsa tikkakisaa ennen kuin ruoka ehti pöytään asti.

    Jälkkärikahvin jälkeen Maisa ja Teemu tulivat poikien kanssa ensivisiitille. Ei muuta kuin lisää murua koneeseen ja uutta kahvia pöytään. Ehdin onneksi kipaista mutkan kaupassa, mutta enpä muistanut ostaa kahvimaitoa. Kun vielä Kimmo pölähti paikalle tyttönsä kanssa, oli kahvimaitopula valmis. Kimmon tyttö onnistui kaikessa härdellissä hukkaamaan oman kuppinsa ja joi jonkun muun sokerikahvit. Nälkäänsä valitteli kovasti tyttö. Mistä minä olisin vielä hänelle taikonut apetta, kun emme ehtineet Ilkan kanssa kauppaan ekonomi-tapaamisen jälkeen ja pakastinkin on melkein tyhjä sulatuksen jäljiltä? Joi tyttö kahvinsa sokerilla ja pisteli hyvällä omalla tunnolla poskeensa savunautasiivuja paljaaltaan.

    Harmitti vähän, ettei oikein ehtinyt tutustua Leoon ja Noeliin. Ihminen on syntyessään ahkera, reipas ja täysin vailla velttoilutaipumusta. Niin voisi päätellä ainakin Noelin portaittein nousun aktiivisuudesta. Teemu sai hiki hatussa taluttaa poikaansa, kun tämä harppoi portaita ylös ja alas. Harppominen on oikea sana tähän paikkaan, vai miten muuten voisi kuvata etenemistä, jossa ihmislapsi askeltaa itseään vyötärölle yltäviä rappusia. Otapa itse sata askelta työpöydälle ilman väliportaita. Ei onnistu edes työtuolille, arvaan.

    —

    Leo innostui Ilkan autopeleistä melkein enemmän kuin isäntä itse. Käsittämätöntä, miten helppoa lapselle on omaksua oikeat nappulat ja käyttöliittymän hienoudet. Minä painelen joskus nappuloita silmät ihmetyksestä ymmyrkäisenä ja lopulta joudun aloittamaan kaiken alusta, kun vehje tuntuu menevän solmuun. Täytyy sanoa, etten ihan uskaltaisi Leolle, 6 vee, antaa ajokorttia, sen verran ahkerasti hän ajoi virtuaaliautollaan seinään. Seinään ajoa ja ukkelin – tässä tapauksessa virtuaali-Outin uloslentämistä – seurasi aina lapsen iloinen nauru. Mitäpä siinä voi itse tehdä? Nauraa hohottaa aikuisen naurua mukana. Aikuinen ei vaan osaa iloita pelien mahdollisuuksista samoin kuin lapsi. Kun me ajamme autopeliä Ilkan kanssa, yritän aina ajaa mahdollisimman oikein. Sehän on ihan tylsää normien mukaista käyttäytymistä. Taidankin tehdä ensi kerralla Leot ja ajaa suoraan seinään – joka kerta. Hihittelen sitten makeasti.

    🙂

    —

    Sunnuntaina piipahdettiin Merjan luona katsomassa heidän asuntoaan. Se oli vikatikki. Asunto on kerrassaan upea. Merjalla on sisustussilmää ja hän on valinnut asuntoon vain ja ainoastaan sellaisia materiaaleja ja värejä, joista itse tykkää. Talo oli kaikin puolin unelmatalo, mutta ehkä sijainti ei ole meille paras mahdollinen. Pelottaisi integroitua Ritalan yhteisöön. Miten sitä maalaistyttö osaisi käyttäytyä kaupunginjohtajan ja muiden silmäätekevien keskuudessa? Ai niin. Ajaisin seinään ja nauraisin makeasti!

    Merjan asunto olisi meille sopivan kokoinen, ei liian iso eikä liian pieni. Ilkka ihastui taloon ehkä enemmän kuin minä, mutta minä olenkin meistä se, joka aina hannaa vastaan. Kun talossa ei ole autotallia, siellä ei ole autotallia, ja mitä pitää olla omakotitalossa tai ainakin yli 200 000 euron talossa? Oikeasti osaisin kyllä elää ilman autotallia – eihän isänkään talliin koskaan mahdu autoa – mutta jotenkin autotallin puute ja seitsemän kilometrin matka keskustaan ovat minusta hyviä perusteita luopua ritaloitumisesta. En haluaisi maksaa turhasta ja minusta poreamme WC:ssä ja tuplasuihku kylpyhuoneessa ovat aika lähellä sitä turhaa.

    Eilen kävimme tutustumassa kolmeen muuhun taloon. Täsmälleen samalla rahalla saisi Miekkoniemestä älyttömän ison viiden makuuhuoneen talon, jossa olisi tupla-autotalli. Siinä alkaa neliöhinta olla kohdallaan, mutta ongelmaksi tulisi huoneitten lukumäärä. Meitähän on edelleen kaksi ihmistä tässä pikku perheessä enkä ihan heti lämmennyt Ilkan eiliselle adoptiosuunnitelmalle. Maisa ehdotti aupairia, joka voisi hoidella viiden huoneen siivouspuolen. Se oli kannatettavampi idea.

    Neljän tutustumiskäynnin jälkeen väitän, että ihmisillä on epärealistinen käsitys oman talonsa kunnosta ja arvosta. Miekkoniemen kohde oli supersiisti, hyvin huollettu ja viimeistelty tavallinen ison perheen asunto huonolla paikalla tien varressa kävelymatkan päässä keskustasta. Kellarpellon kohde oli hinnoiteltu fiilispohjalta 50 000 euroa yläkanttiin. Viimeistely oli tekemättä, työn jälki huono, avaruus tarkoitti samaa kuin kaikuminen ja hulppea piha yhtä kuin ”huonokuntoiset ja heikkopäiset älkööt vaivautuko”. Järvinäkymä oli – talojen välistä monen sadan metrin päässä ja lämmitykseen tarvittiin oma voimalaitos. Ritalan kohde, ei Merjan vaan se toinen, oli halvalla tehty, keittiön tasot naarmuilla ja vaihtamista vailla jo muutaman vuoden asumisen jälkeen, ylimääräinen tila parvella käy kyllä tanssistudiota haluavalle, mutta lapsettoman perheen on aika vaikea keksiä sille mitään käyttöä. Huoneet olivat neliöihin nähden melko pieniä, kaapistoista puuttui rivat ja keittiö oli pikkuruinen. Edelleen autotallittomuus, sijainti ja hinta olivat miinusta.

    Löytyyköhän meille koskaan kivaa, valoisaa, enemmän modernia kuin perinteistä, toimivaa ja kodikasta kotia, jossa viihtyisivät niin isäntä ja emäntä kuin kaikki moottorikäyttöiset härvelit? Rannasta on pakko tinkiä, koskapa rantaviiva tuntuu olevan täällä niin kovin kallista, vaikka Savonlinnassa siitä ei ainakaan puutetta ole.

    —

    Eilen kävin meikissä. Juu, juu, onhan se outoa, myönnetään. Olin ostamassa perjantaisella ostosreissullani meikkivoidetta – ensimmäistä kertaa sitten Virpin väitöksen. Tulin sitten kysyneeksi, minkä värisellä luomivärillä sitä voisi keltaiset silmänsä voidella, mutta eipä osannut myyjä vastata. Hän ehdotti minulle meikkikonsultaatiota maanantaille ja minä olen niin pöljä, että suostuin. Jätin meikkivoiteenkin ostamatta.

    Eilen istuskelin tunteroisen Sokkarin tuolissa kaikkien töllisteltävänä. Kiva tyttö, Outi nimeltään, opasti minua sinnikkäästi meikkaamisen saloihin. Hän piirteli minulle toiseen silmään vihreän silmän ja toiseen ruskean silmän. Kiinteistövälittäjät varmaan ajattelivat, että omituinen lienee tuo nainen, kun sekavärisenä kulkee.

    Enhän minä oikein mitään ymmärtänyt. Pitää häivyttää ja tupsutella. Kunnon siveltimet on oltava ja työkalupakki. Tässä puhuu poikatyttö, joka piutpaut välittää ulkonäköasioista.

    Mutta oikeasti se oli tosi kivaa. Hauska kun näki, miten omat vähäiset parhaat puolet nousevat poskivärin myötä esiin ja miten kiiltävä naama saa pienin ponnistuksin mattapintaisen kuoren. Ei minusta prinsessaa tullut ja vähän vaikutti siltä, että Ilkkakin odotti lopputulokselta enemmän. Sanoin meikkaajalle, etten kovin paljon meikkaa ja siksi hän teki aika luonnollisen ehdotuksen silmämeikiksi. On kai parempi edetä pienin askelin kuin, että paklaisi naamaansa sotameikin heti ensimmäisellä yrityksellä.

    Meikkaaja-Outi ehdotti minulle vihreää luomiväriä. Olin vähän epäileväinen, mutta niin se vaan on, että ammattilaiseen on syytä luottaa. Vihreä oli kivan pirteä verrattuna luonnonläheiseen ruskeaan. Siksipä jätin ruskeat värit Sokoksen hyllyyn ja ostaa paukaisin vihreän luomiväripaletin. Eniten ihastuin poskipunaan, ja kyllä, ostin senkin. Pelottaa hurjasti, että tulen maalanneeksi itselleni punaiset nuken pyöryläposket joku aamu. Meikkaaja opasti, että meikkaamista pitää harjoitella esimerkiksi joka päivä juuri ennen suihkua. Vain meikkaamalla oppii meikkaamaan ja niinhän se lienee. Minä vaan varon erottumasta joukosta kaikin keinoin. Olen hipsinyt elämäni tähänkin saakka seinäruusuna – hurjia teinivuosien maalauksia ja koristuksia lukuunottamatta – niin miten uskaltaisin nyt ehostaa itseni näkyviin? Se minua pelottaa eniten, että joku huomaa. Että joku huomaa minun edes yrittäneen laittautua. Mutta kyllä se oli kivaa. Tykkäsin paljon enemmän siitä melkein nätistä Outista kuin tästä Outista, joka taas tänä aamuna minua peilistä katseli.

  • Hetan päivä

    Kannatti panostaa sorsanmetsästykseen (kosmetologi, pedikyyri, hieronta, you know). Tällä kertaa – ensimmäistä kertaa varmaankin vuosikymmeneen – sain saalista.

    Lähdettiin Hetan kanssa Utajärveltä jo hyvissä ajoin kohti Sanginjärveä. Tarkoitus oli käydä ostamassa ensin sorsaluvat Valkeiselta ja käväistä sitten papan luona aamukahvilla. Pappa ajeli kuitenkin vastaan Kemilänkylässä, joten suunnitelma meni myttyyn heti aamusta. Eipä siinä mitään. Mentäisiin Hetan kanssa passiin vähän aiemmin.

    Olisi mentykin, mutta isä antoi väärän avaimen eikä saatu mökkitien porttia auki. Piti palata takaisin hakemaan avain tädiltä. Ryyppäsin sitten ne aamukahvit tädin luona Sangilla.

    Uusi yritys ja päästiin vihdoin rantaan. En katsonut kelloa, kun lähdimme Hetan kanssa saapastelemaan passipaikalle. Älyttömän märkä kesä oli kasvattanut pienistäkin ojapahasista pieniä jokia, joten jouduimme hakemaan tovin ylityspaikkoja. Meinasin mennä vähän eri paikkaan sorsanmetsästyksen alkuun, mutta katselin aluksi hyvän kannonnokan, jossa söisimme vähän evästä ja maistelisimme kuumaa teetä.

    Heta oli ihan kiltisti. Mitä nyt vähän pusikko rytisi, kun Heta kurotteli metsäntuoksuja niin pitkälle kuin hihna antoi myöten. Suo tuoksui raikkaalta sateen jälkeen eikä hyttysistäkään ollut liiemmin haittaa, kun laittoi hupun tiukasti korville.

    Siinä teetä särpiessä kuulin, kun sorsa laskeutui läheiseen poukamaan. En uskaltanut aluksi kurkistaa, mihin se tai ne menivät, mutta pikku hiljaa heinäsorsapariskunta lipui näköpiiriinii. Olin siis edelleen taukopaikallani enkä siinä, mihin olin suunnitellut meneväni lähempänä puoltapäivää.

    Alkoi vähän jännittää. Vilkaisin hiljaa kännykän kelloa ja se oli vasta 25 vaille kaksitoista. Olin ihan varma, että sorsat ehtivät häipyä ennen kuin niitä saa edes yrittää saalistaa. Yritin pitää Hetaa hiljaa paikallaan enkä uskaltanut itsekään hiippailla parempaan ampumapaikkaan. Minuutit matelivat hiljalleen ja kymmentä vaille kahdentoista totesin, että on pakko vaihtaa Hetalta nahkainen edustuspanta pois.

    Viittä vaille nakkasin kännykän repun päälle ja aloin laskea minuutteja mielessäni. Oli pakko yrittää hivuttautua lähemmäs ja pitää samalla Heta pois vedestä. Joko sorsat olivat kuuroja tai sitten kostea metsä peitti pienen rapinan, mutta vain toinen sorsista ojenteli kaulaansa minua kohti. Hetakin ihan tärisi jännityksestä. Sydän hakkasi ja tunsin, kuinka tärinä hiipi minuunkin.

    Uskalsin viimein irrottaa otteeni Hetan hihnasta ja napsauttaa varmistimen pois. Ensimmäinen sorsa jyvälle ja pam. Heta syöksyi veteen punainen hihna perässään. Minä rysäytin toisen kerran – nyt toiseen lintuun. Se lähti vaivalloisesti lentoon ja Heta ui perässä, minkä ehti. Hoksasin, että ensimmäinenkään ei kuollut laukauksesta ja yllättävän rauhallisesti laitoin uudet patit piippuun.

    Tähtäsin huolella ja ammuin vedessä räpiköivää sorsaa suoraan kohti. Haulit levisivät nätisti sen ympärille ja Heta lähti uimaan saalista kohti. Olin varma, että osuin toisella kuolettavasti, mutta niin vaan nyky haulit kimpoilevat sorsan lihasta pois eikä niillä saa millään saalista hengiltä. Heta oli kuitenkin jo niin lähellä, että mieluummin luovuttaisin saaliin kuin ampuisin vielä kerran.

    Hetapa ei pienistä räpistelyistä välittänyt. Urhoollisesti pieni flatti-tyttö ui heinäsorsan luo, otti sen nätisti suuhunsa ja lähti tulemaan rantaa kohti. Minulle tuli kiire palata repulle, ottaa kamera esiin ja räpsiä pari valokuvaa. Olin tosi ylpeä Hetasta. Viime syksynä olin sorsajahdin aikaan Hollannissa teknologiajohtamisen kesäkoulussa ja sitä edellisenä vuonna Heta oli hölmö yksivuotias hulmuaja. Nyt koira alkaa olla parhaassa metsästysiässä.

    Aristokraattisen ylpeä ilme kuonollaan Heta nousi höttöisen rantaheinikon yli, asteli arvokkaasti luokseni ja antoi saaliin tyynesti käteeni. Minä olin ihan täpinöissäni. Taputin koiraa, puhua pulputin isoon ääneen kiitoksia niin, ettei varmasti enää yhtään vesilintua jäänyt koko järvelle ja samalla ihmettelin, mitä saaliilla teen. Onneksi olin edellisenä iltana kysynyt isältä, mistä kohtaa sorsaan tehtiinkään viilto suolistusta varten. Siitä on tosiaan ainakin kymmenen vuotta, kun viimeksi sain saalista.

    Olen huono ampuja, mutta ehkä suurin syy saaliittomuuteen on se, etten ammu ennen kuin olen ihan varma osumasta. Tämänsyksyinen sorsanmetsästyksen aloitus sai minut entistäkin varovaisemmaksi. Sain kaksi mahdollisuutta tähdätä rauhassa lintuun ja näin, kun haulit levisivät nätisti kohteen ympärille, mutta siitä huolimatta jouduin katkaisemaan tältäkin heinurilta niskat rannalla.

    Annoin Hetalle kiitospalaksi puolikkaan makkaravoileivän, mutta makkara ei ollut sillä hetkellä prioriteetti ykkönen koiran mielessä. Kovasti kuono tuhisten Heta seurasi, kun minä kiskoin sorsalta sisuskaluja rannalle. Samassa kuulin, kuinka isä kutsui Hetaa. Isä oli sittenkin ehtinyt töistä kotiin ja sopivasti aloitukseen rannalle. Hyvin ylpeänä Heta laukkasi isän luo ja vähintäänkin yhtä ylpeänä minä heiluttelin saalista ilmassa.

    Ei muuta kuin sorsa sanomalehteen ja reppuun ja uutta saalista jahtaamaan, mutta vaikka kuinka juostiin suossa – minä rähmällänikin – ja sestottiin veneellä kaislikossa, nähtiin enää vain yksi heinäsorsa ja sekin kaukaa.

    Nyt olen ihan poikki, tai kuten melojamitalistit sanoisivat, reidet huutaa hoosiannaa. On tosi raskasta seistä tai olla vähintäänkin polviseisonnassa keikkuvassa veneessä ase tanassa ja aina valmiina ampumaan. Eikä urakkaa auttanut yhtään se, että olin jo ehtinyt ottaa kunnon kestävyystreenin suojuoksulla. Noh, metsästyspäivä päättyi siihen, kun soudin järven yli takaisin mökille. Päätettiin lähteä kotimatkalle, kun oltiin jo saatu saalista ja ekstra-paistien saaminen näytti niin kovin epävarmalta. Tulipa hyvä mieli koiralle, tytölle ja varmasti isällekin.