Eilen oli pikkuisen perhosia vatsassa, kun pakkasin heti aamusta hirvikiväärin autoon ja hurautin ampumaradalle. En ole ampunut tänä kesänä kertaakaan hirvikiväärillä ja silti lähdin yrittämään hirvimerkkiä.

Nainen ja ase on ilmeisesti edelleenkin outo yhdistelmä, sillä jo Carlsonin pihalla utelias naapuriruutuun parkannut mies tuli ihmettelemään, että ampumaanko se on tyttö menossa. Olin ostanut juuri kolme laatikkoa panoksia – varauduin siihen, ettei merkki irtoa kovin helposti – ja laittelin niitä takakonttiin, josta mies bongasi asepussin.

Ampumaradalla joka ukko kävi erikseen kyselemässä, kuka minä olen, mistä tulen ja onko tämä eka kerta, kun hirvimerkkiä yritän. Ainoa, joka ei pitänyt ihmeenä poninhäntää ja naisellisia muotoja, oli Velmu-niminen kolmikuukautinen norjanharmaahirvikoira. Sille kelpasi tytönkin rapsutukset.

Harjoittelematta hyvä

Sanoin kyselijöille, etten ole harjoitellut, ja siitäkös sedät innostuivat. Pitäähän sitä nyt ainakin 100 laakia kesässä laukaista ennen kuin tulee ampumakokeeseen! Ehkä olen hieman tavallista säästäväisempi, lue nuuka, tai sitten vaan laiska, mutta ei ole vain yksinkertaisesti tullut ammuttua. Muutaman kerran ehdimme käydä haulikkoradalla ennen kuin Ilkka nyrjäytti nilkkansa, mutta siinä se.

Myönnän kyllä, että olisi pitänyt harjoitella. Viikolla käytiin ostamassa jopa hirvitauluja, joten minulla oli vakaa aikomus harjoitteluun. Koska tässä kuitenkin hirvenmetsästys jo painaa päälle, päätin kokeilla merkkiä harjoittelematta.

Neuvojia piisasi

Ensimmäiset ampujat saivat merkkinsä ekalla yrityksellä, mutta muutama joutui toiselle kierrokselle. Yksi vanhempi mies ampui neljä kertaa eikä sittenkään saanut merkkiä. Hänet passitettiin kohdistamaan kiikaria, josko vika olisi siinä.

Minä päästin muut edelle ja jäin viimeiseksi. Odotusaikana juttukavereita riitti, kun jokainen kävi vähän neuvomassa tyttöä.

Piti kuulemma hieroa aseenperä hiekkasäkkiin ja laittaa piippu hahloon. Ihan kuin en sitä muuten ymmärtäisi. Sitten ei tarvinnut kuulemma pitää aseesta edes kiinni. Joopa joo, olisi ukot saaneet hyvät naurut, kun olisin hieronut perän säkkiin ja laittanut piipun hahloon ja sitten vetänyt liipaisimesta. Joku paikkahan siinä olisi verta vuotanut, kun pyssy olisi potkaissut naamaan tai vähintään olkapäähän.

Ampumakoppiin saattelijan kera

Savonlinnan Riistanhoitoyhdistyksen miehet olivat tosi mukavia ja avuliaita. Ampumakopin läheisyyteen ei päästetty muita kuin ampuja yksin, mutta silti minulla tuli kutsumaton saattelija mukaan. Joku heppu käveli opastamaan ihan koppiin asti perän hieromista hiekkasäkkiin.

Ammuttaja oli asiallinen ja järjesti minulle korkeamman tuolin. Kehotti ampumaan rauhassa ja totesi, että ihan omaan tahtiin voi ampua – ampuupa sitten yhden tai useamman sarjan.

Aluksi minun oli hankala löytää asentoa, mutta kun se lopulta löytyi, asento oli tosi vakaa. Ei yhtään pelottanut, että ase heiluisi. Ainoastaan mietitytti kiikarin kohdistus ja pulttilukko. Aiemmin olin ampunut merkin isän puoliautomaatilla, ja silloin ei tarvinnut miettiä latausta.

Pam, pam, pam, pam – merkki käteen

Kun ensimmäinen laukaus lähti, olinkin jo ampunut lippaan tyhjäksi. En tajunnut ollenkaan, että ammuin lopulta ihan kelpo tahtiin neljän laukauksen sarjan. Kuulin vaimeasti jo radiosta, että 32 sekuntia, neljä osumaa, mutta kun Riistanhoitoyhdistyksen mies kuulutti kaikille saman asian, oli setien naamassa taas nauramista.

Ei tarvittu toista kierrosta, eikä nopeampia ampujiakaan ollut kuin muutama. Ei silti, että mikään salama-ammunta olisi ollut. Ammuin ihan perustahtiin ja pulttilukkoa jännittäen. En voi sille mitään, että minusta on niin himputin kiva pärjätä miesten pelikentällä! En haluakaan tulla niin hyväksi ampujaksi, että jokainen pitäisi varmana osumista. Silloinhan minä menettäisin yllätysedun, jonka epävarma olemukseni minulle suo.

Vihreä merkki takataskussa on helppo hymyillä, mutta hirvitaulut eivät silti jää käyttämättä. Harjoitella pitää, jotta joku kaunis päivä uskaltaisin laukaista hirveä kohti. Näin vähällä ampumisella sellainen päivä on vielä kaukana edessä.  Kiikari sentään taitaa olla oikein kohdistettu, jos mitään eilisestä ammunnasta voi oppia.