Avainsana: taapero

  • Ilopilleri puolitoista vuotta

    Onnista on kehkeytynyt iloinen pieni poika. Hän osaa ajaa autoilla lattialla niin, että tuuppaa autoa hellästi pienellä kädellään eteenpäin – ei mitenkään rumasti rymäytä vaan tosi sievästi. Hän osaa värittää värityskirjasta hepan kuvia äitin kanssa. Osaa rakentaa palikkatorneja ja vielä paremmin kaataa niitä. Osaa koota lasten palapelejä ja Brion junaradan. Tunnistaa kirjasta eläimet tapiirista seepiaan, mikä saattaisi monelta aikuiseltakin jäädä tekemättä.

    Ja nyt tuo pieni poika on kasvanut jo niin isoksi, että osaa kertoa, ottaako vai eikö ota jotakin tai sen, lähdetäänkö potalle vai ei. Onnin oma kieli on vielä ihan omaa – äitikään ei sitä yleensä ymmärrä – mutta muu kommunikointi korvaa sanat. Kun poika ottaa hihasta kiinni ja retuuttaa omaan huoneeseen, ei kukaan voi olla ymmärtämättä, että leikkikaveriahan siinä kaivataan.

    Kauhukohtausten yöt

    Onni on nyt ollut kolmisen viikkoa päivähoidossa kuusi tuntia päivässä. Toissa viikolla jätimme tutin pois ja perjantaina neuvolassa todettiin korvatulehdus. Ehkä joku näistä tai kaikki yhdessä ovat laukaisseet parina yönä kauhukohtauksia. Joskus Savonlinnan aikaankin meillä oli vähän samanlaisia, mutta paljon nykyistä lievempiä kauhisteluja.

    Nyt poika huutoitkee ja viuhtoo käsillä. Osoittelee sormella sinne tänne ja työntää isän ja äidin pois, jos yritämme ottaa pienen syliin. Sylissä sitten rimpuilee niin hirveästi, että pelottaa, että tenava kopsahtaa lattialle.

    On vaan niin kauheaa katsoa vierestä, kun toisella näyttää olevan todellinen hätä. Silmät ovat niin auki, että sitä luulee väkisinkin lapsen olevan hereillä, vaikka hän kuulemma onkin sikeässä unessa. Lääkäri totesi neuvolassa, että kauhukohtauksia voi tosiaan tulla jo Onnin ikäiselle, joten tässä täytyy vaan kovettaa itsensä ja varmistaa vierestä, ettei mitään satu.

    Kymmenen kiloa rikki

    Korvatulehdusta lukuun ottamatta neuvolasta saatiin taas iloinen lausunto. Poika kasvaa ja voi hyvin. Syö kuin hevonen, mutta ei liho. Paino menee reippaasti käyrien alapuolella ja pituuskin pikkuisen, mutta mitä muuta voisi odottaakaan, kun äiti on tällainen pätkä eikä isäkään mikään hujoppi ole. Nyt sentään napsahti maaginen kymmenen kilon raja rikki!

    Tuo korvatulehdus ei tullut meille ihan yllärinä, vaikka minä uumoilin enemmän keuhkoputkentulehdusta tai jotain muuta sellaista. Onni sai nuhan päikkäristä jo heti ensimmäisellä viikolla, ja on vähän yskinyt öisin sen jälkeen. Kun kuumetta tai mitään ylimääräistä kiukutteluakaan ei ollut ja toisaalta tiesin tuon neuvola-ajan olevan niin lähellä, en lähtenyt kiikuttamaan poikaa lääkäriin. Tuskinpa se tulehdus ehti kauan korvassa jyllätä, kun toinen korva ei olisi tarvinnut antibiootteja ollenkaan eikä toinenkaan kovin paha ollut.

    Neuvolassa muutenkin meni hienosti. Neljä palikkaa rakentui torniksi muutamassa sekunnissa ja kirjan kuvat olivat tuttuakin tutumpia. Lääkärikin epäili, että seuraavalla kerralla pääsevät Onnin kanssa juttusille, kun äänteet ovat niin hyvin hanskassa. Ehkäpä ne pahimmat puhumishalut ovat menneet, kun suuhun on pitänyt hankkia niin hyvä purukalusto: kaikki paitsi takimmaiset poskihampaat ovat jo totta.

    Pulkkamäkeä ja mönkijäajelua

    Onneksi pakkaskausi vähän hellitti ja pääsimme tänä viikonloppuna Onnin kanssa pulkkamäkeen. Sininen pulkka vaan vilahteli, kun poika viiletti Puijon mäkeä ylös alas. Iskä ja äiti vuorottelivat hiihtohissinä. Onni laittoi oikein hartiat kyyryyn ja viiletti kauheaa vauhtia alas. Vähän näytti harmittavan, kun yksi mäki päättyi kumolleen ja naamaan pölähti lunta.

    Pulkkamäen jälkeen käväistiin autolla saaressa. Paluumatka taisi olla Onnista kivoin juttu. Hän pääsi iskän syliin ajamaan ihan oikeaa autoa! Ja mitä tenava tekikään ihan ensimmäiseksi? Laittoi musan soimaan. Oikein tanakasti tökkäsi autoradion päälle, ja jatkoi ajelua hymyssä suin.

    Kotona sitten taas ajellaan mönkijällä. Muka ovat laittaneet ikärajaksi jonkun kolme vuotta. Ihan hyvin pystyy yksivuotiaskin ajamaan mönkijällä. Onni osaa jo jonkun verran sillä jopa peruuttaa. Tällä hetkellä kaikkein kivoin onkin se nappi, josta kulkusuunta vaihtuu.

    Maahan pötkölleen kun kiukuttaa

    Joskus Onnia kiukuttaa, l. joka päivä ja monta kertaa. On tylsää jättää leikki kesken ja lähteä syömään. Yhtä pöhköä on pukea ulkovaatteet. Ja voi että äiti on tyhmä, kun kieltää jotakin. Silloin Onni pistää pötkölleen lattialle ja itkee surkeasti.

    Yhtenä aamuna jouduin kieltämään Onnia aamiaispöydässä. En enää edes muista mistä asiasta, mutta sen muistan, miten pojan leuka alkoi väpättää ja suu mutrusi perusilmeen ja myttynaaman välillä. Ihan kuin ei olisi osannut päättää, pitäisikö nyt taas vähän itkeä tirauttaa, vai totella äitiä.

    Onnittelin itseäni, kun juuri sekunnin sadasosaa ennen kuin itku olisi voittanut, kysyin Onnilta, pyytääkö hän äitiltä anteeksi. Poika sanoi heti: ”Ai”, ja sitten oltiin taas kavereita.

    On se kyllä ihan ai koko poika. En möisi enää vähemmistön edustajille enkä muillekaan.

  • Pulahdus mustikkaan

    ”Taaperoiden värikylpy: mikä ihana tekosyy sotkea”, tuumasi Onni ja antoi palaa!

    Täällä Savonlinnassa järjestettiin tänä syksynä parina aamuna vauvojen ja taaperoiden värikylpy ja Onni kirjaimellisesti kroolasi mustikoissa ja mangososeissa kuin  vanha tekijä.

    Kaikkihan alkoi niin, että ohjaaja oli jemmannut sinisen verhokankaan alle sinisiä pikku esineitä, joita sai etsiä ja vaikka maistella. Onni ampaisi kangasläjän kimppuun ja löysi sieltä auton. Tytöt näyttivät tykkäävän enemmän palloista. Seuraavaksi ohjaaja toi sinisen vadillisen vettä, johon Onni ei paljon sormiaan kastanut. Tytöt kuitenkin huolehtivat siitä, että kaikki muutkin kastuivat – äidit mukaan lukien.

    Ohjaajalta oli todella liukas veto, että seuraavaksi hän puhalteli märälle, lattiaa pahemmilta sotkuilta suojaavalle muoville saippuakuplia. Yksi tenavahan siinä tietenkin jo ehti mätkähtää nurin ennen kuin isoimmat lätäköt saatiin siivottua.

    Sinistä väriä poskeen

    Ja sitten päästiin asiaan eli mustikoihin. Onni veteli väreiksi tarkoitettuja marjoja kaksin käsin naamariin ja siinä sivussa lätösteli muutaman marjan paperillekin. Ohjaaja kaatoi teoksille seuraavaksi perunajauhoja, joka tietenkin peitti mustikat. Onni hyvin hämmentyneenä suttasi jauhoja sivuun ja etsi edelleen mustikoita. Hämmennys oli vielä suurempi, kun seuraavaksi tuli suihkepullosta vettä ja jauho-vesi -seos muuttui liisteriksi. ”Kuka nyt hyviä muttikoita sotkee?” Tarkoituksena oli kiinnittää mustikkamaalaus perunajauhoilla paperiin ja kuivattaa paperi korpuksi.

    Lisää kostuketta saatiin kiisselistä. Se oli täydellinen katastrofi. Kiisseli jo valmiiksi märällä muovilla teki lattiasta luistinradan, jossa yksivuotiaat tekivät kilpaa piruetteja. Arvaahan sen, miten siinä kävi. Yksi tyttö hujautti kolmoisslutsin suorin vartaloin selälleen lattialle ja alkoi vollottaa hysteerisesti. Tavallisesti Onni alkaa aika herkästi itkeä, jos joku muu itkee, mutta nyt itkua aiheutti lähinnä se, kun tyhmä äiti ei antanut lähteä liukastelemaan muiden kanssa muoviselle jäätanssiareenalle.

    Joku muu siivoaa

    Tuli ihan kauhea sotku. Onni änkesi välillä syliin, joten minäkin olin ihan pottujauhokiisselissä. Meillä oli vain yksi pieni pyyhe ja sillä me koitettiin Onnin kanssa siistiytyä markkinakuntoon torille. Seuraavalla kerralla sentään älyttiin ottaa vaihtovaatteet äitillekin.

    Mutta ah, mikä ihanuus olikaan jättää kaikki se kiisselin ja mustikoiden sotku jollekin toiselle siivottavaksi! Se mielessä jaksaa puurtaa taas yhden päivän yksivuotiaan vauhdissa.