Toisena matkapäivänä ehdimme tutustua Wienin nähtävyyksiin. Aamiaisen jälkeen hypättiin kiertoajelubussiin ja ehdittiin kiertää tärkeimmät kohteet jo ennen huoneiden luovutusta. Vaikka sää oli tosi kaunis, ei Wienissä vielä toukokuun alussa ollut erityisen lämmin – iltapäivällä alkoi jo sitten hikilaikut ilmestyä kainaloihin.
Näin vilahdukselta Espanjalaisen ratsastuskoulun, mutta siellä käynti jää seuraavaan Wienin visiittiin. Kaupunki oli niin mukava, että siellä voisi ihan hyvin vierailla toistamiseenkin. Ilkan kanssa ehdittiin onneksi pistää jalalla koreasti Stadtparkin portin luona.
Lomalla rennosti
Koko meidän reissun ajan otettiin tosi rennosti eikä hötkyilty. Wienissäkin pysähdyttiin pitkäksi aikaa ihmettelemään Stadtparkin lähiruokatapahtumaa. Maisteltiin sellaisia viinejä, joita ei ikinä kuunaan päivänä löydy Alkon valikoimasta. Tilatakaan ei oikein osaa, kun eivät jääneet nimet mieleen. Ulla söi lähiruokasalaattia, jossa oli enemmän lihaa kuin vihreitä höttöjä – salaattia miesten makuun!
Muitakin ihmeitä nähtiin. Joku oli kehitellyt tosi rennon aurinkotuolin ja keinun yhdistelmän, ja sellaisia voisi joku nikkari ruveta Suomessakin rakentelemaan. Minä ottaisin yhden, kiitos.
Aurinkokiikku ei jäänyt päivän ainoaksi ihmeeksi, sillä Ilkka löysi sattumalta hiekkarannan keskeltä kaupunkia. Sand in the City oli vielä kiinni, kun me kävelimme siitä ohi, mutta onpa hyvä idea. Aidatulle alueelle oli kärrätty hiekkaa, ja kansa pääsi nautiskelemaan virvoitusjuomia tai pelaamaan beach volleytä keskelle urbaania hiekkarantaa. Vain vesi puuttui.
Ensimmäiset ulkomaiset geokätköt
Pitihän sitä vähän geokätköilläkin. iPad 2 osoittautui hyväksi geovälineeksi ulkomailla. Hotellihuoneessa ladatut kartat talteen ja sitten suunnistusta niiden mukaan kätköille. Korkeat rakennukset tietenkin aiheuttivat pientä häiriötä satelliitteihin ja koordinaatteihin, mutta ei se mitään. Ullakin meinasi ihan innostua kätköilystä, ja vain auringon uuvuttamana saimme hänet vartoomaan Bratislavan paattia matkapakaasien kera sillä aikaa, kun me Ilkan kanssa juoksimme nopsaan vielä pari muuta kätköä.
Geokätköily on tosi jännä tapa tutustua erilaisiin paikkoihin ulkomailla, mutta reissun paras kätkö löytyi kyllä Slovakian puolelta. Siitä lisää seuraavassa postauksessa.
Tonava kaunoinen
Wien ja Bratislava ovat ainakin Euroopan lähekkäimmin sijaitsevat pääkaupungit. Etäisyyttä on vain kuutisenkymmentä kilometriä. Matkavaihtoehtoja oli useita, mutta me valitsimme ehkä kaikkein kauneimman eli Tonavan risteilyn. Matka Wienistä Bratislavaan kesti 70 minuuttia ja maksoi vain 22 euroa.
Oli niin kaunis ilma, että olisi harmittanut istua junassa, mutta laivalla oli tunnelmaa. Näimme todella erikoisia kalastushärveleitä pikkuruisten mökkien edessä, ja niitä mökkejä piisasi ihan mielettömästi varsinkin Itävallan puolella. Ainoa pieni miinus oli se, että olimme Suomi-Saksa -ottelun aikaan tekstaritilannepäivitysten varassa. Niitä tupsahteli Suomesta tasaiseen tahtiin ja loppua kohti tahti vain kiihtyi. Välillä meille hiipi pelko takapuoleen, että noinkohan Saksa voittaa Suomen, mutta pojat vain pistivät pelin jännäksi.
Wienissä Twin City Linerin satama oli keskellä kaupunkia Schwedenplatzilla, mutta Bratislavan päätepysäkillä jouduimme vähän etsimään pirssiä. Taas iPadista katselimme Bratislavan karttaa, ja minä ohjasin porukkaa oikeahkoon suuntaan. Sieltäpä löytyi mielenkiintoisen näköinen ja kuntoinen taksi. Kuski lupasi viedä meidät hotelliin kymmenellä eurolla, ja niin hypättiin Skodan rotteloon. Iskareita pirssissä ei tainnut olla ollenkaan, ja kytkin oli nähnyt parhaat päivänsä.
Jos Hotel am Konzerthaus Wienissä oli loistovalinta, oli Austria Trend Hotel Bratislava vieläkin parempi. Se oli tosi hieno ulkoapäin ja ehkä vieläkin parempi sisältä. Tosi trendikäs hotelli. Olin valkannut huoneet sillä perusteella, ettei ainakaan meidän huoneessa ollut sviittien lasiseinää vessan ja makuuhuoneen välissä. Silti seinästä pieni kaistale oli lasia. WC-kammoiselle lasiseinä pöntön vieressä on painajainen.
Ratikalla peliin
Hotellissa ei ehditty pahemmin odotella, kun jo hyppäsimme hotellin edestä ratikkaan ja kurautimme pelipaikalle. Otteluvouchereissa luki, että ne pitäisi lunastaa fanialueelta. Liityimme lauman mukaan, ja kävelimme jäähallin ohi paikkaan, jossa uskoimme fanikylän portin sijaitsevan. Kyynärpäätaktiikalla ohitimme melkoisen joukkion, kunnes juutuimme täydelliseen sumppuun. Ilkalla loppui usko, ja minulla meinasi tulla jo iso itku, ettei me ehkä ikinä ehdittäisi peliin.
Liput ja kaikki ne muutamat englannintaitoiset, joilta asiaa kysyimme, olivat väärässä. Fanialueella ei ollut minkäänlaista lippupistettä, joten takaisin hallin pääovelle. Siellä väki jonotti jo halliin, mutta edelleenkään lippupistettä ei löytynyt.
Minä lähdin kyselemään asiaa työntekijältä toiselle, kunnes vihdoin ja viimein VIP-jonon luota löysin sellaisen henkilön, joka osasi auttaa. Meidän pitikin mennä ilman lippuja sisälle halliin ja sitten heti hallin ala-aulassa oli lippupiste. Erikoista, mutta toimivaa.
Naamat kameralle
Jonossa Ulla oli aika ekstaasissa, kun edellä, meidän tavallisten kuolevaisten joukossa, vuoroaan odotteli Raimo ’Raipe’ Helminen. Raipeen törmättiin reissulla uudelleen jo seuraavana päivänä keskustassa, ja taas Ullaa nauratti kuin pikkutyttöä. Taisi olla vähän rakastunut.
Saimme vaihdettua liput, vaikka lippupisteen tyttö ei pitänyt turhaa kiirettä. Hetken jo ehdin pelätä, etteivät liput edes olleet viralliset. Joku suomalainen oli fanikylän jonossa kertonut, että alueella oli vilissyt hirveästi laillisia lippuja, ja hekin olivat maksaneet oikeista lipuista moninkertaisia summia meidän lippuihin nähden. Minä olin ostanut liput Bratislavan lippupalvelun nettikaupasta, ja maksoin niistä 55 euroa kipaleelta. Suomalaiset olivat pulittaneet jopa nelinkertaisia summia.
Liput kourassa kiipesimme yläkertaan, ja siellä oli tosi tuiman näköiset vartijat vastassa. Jokaisesta sisäänpyrkijästä otettiin valokuva, mutta Ilkka ihmetteli, mitä niillä kuvilla tekee, joissa naama on maalattu tunnistamattomaksi ja päällä on joku lehmäpuku. Olisivatko keränneet kuvakollaasia omituisista jääkiekkofaneista?
Loistopaikat katsomossa
Aikaa oli juuri sopivasti ahmaista sämpylä ja tuopponen olutta. Puoli litraa hyvää lageria maksoi vaivaiset 1,80 euroa, ja oltiin sentään seinän takana jääkiekon MM-kisa-areenasta.
Etukäteen jännitin, jäädäänkö me jonkun pylvään taakse, mutta lopulta paikat osoittautuivat tosi hyviksi. Varsinkin Slovakia-Tsekki -pelin istumapaikat olivat tosi, tosi hyvät. Olimme ihan kulmassa kameramiesten takana. Siitä näki hyvin Slovakian puolustuspään.
Heti ottelun alussa kisojen maskotti Gooly tulla tupsahti ihan meidän viereen, ja yhtäkkiä otti minut tiukkaan halailuun. Gooly tuli paikalle niin nopeasti, ettei Ilkka ehtinyt ottaa edes valokuvaa, mutta onneksi Ulla otti. Gooly oli tosi söpö. Paljon söpömpi kuin Raipe. Se, siis Gooly, tanssahteli ja hyppeli iloisesti, ja oli aivan valloittava tyyppi.
Korvissa soi ja tärykalvot paukkuu
Tsekit ja slovakit taitavat olla niin kuin ruotsalaiset ja suomalaiset – rakkaita vihollisia ainakin kaukalossa. Halli oli karkeasti sanottuna puolillaan tsekkejä ja puolillaan slovakeja, Kun yhden maan kiljuivat ilosta, toiset vislasivat kiukusta. Varsinkin ensimmäisessä erässä viheltäminen oli niin rajua, että piti pitää vaivihkaa korvista kiinni.
Tunnelmaa on vähän hankala kuvata, sillä se olisi pitänyt itse kokea. Ulla huomasi kesken ottelun, että seuraavana päivänä Slovakia pelaisi jälleen samassa päässä, joten me näkisimme kaksi erää Suomen hyökkäyspeliä paraatipaikalta.
Jos elämä lätkäkisojen aikaan oli Suomessa rytmittynyt 20 ja 15 minuutin pätkiin, niin vielä rajumpi tämä rytmitys oli paikanpäällä. Kun erä loppui, piti nopsaan juosta vessaan tai nautintoaineiden pariin, ja kohta taas kipittää takaisin otteluun.
Suomalaiset katukuvassa
Ottelun jälkeen lähdimme takaisin keskustaan samalla ratikalla. Pentti Matikainen hyppäsi samaan ratikkaan ja suuntasi vieläpä meidän hotelliin. Jäi vähän epäselväksi, oliko Suomen joukkue samassa hotellissa, mutta ainakin molempina aamuina aamiaisen jälkeen joukkueen johto pyöri paikalla.
Me suuntasimme suoraan kaupungille. Tarkoitus oli syödä jotain, mutta vaikka Bratislavan yöelämä oli vilkasta aamuun saakka, ruokaravintolat olivat hakusessa. Lopulta löytyi yksi M-kirjaimella alkava.
Sen verran ehdimme nähdä yötä, että suomalaisilla miehillä näytti piisaavaan menoa ja meininkiä. Saksa oli kaatunut alkuillasta rankkareilla, ja sitä juhlittiin halvan kaljan voimin. Me olimme niin poikki, että suuntasimme pian hotellia kohti. Hotellilla otettiin sentään yhdet, ja minä löysin miehille suunnatun Bratislavan matkaesitteen. Tarjolla oli esimerkiksi ammuntaa AK47:lla niin, etteivät patit ja juomat lopu heti kesken. Strippariklubeja löytyisi moneen makuun, ja polttariporukoille oli omaa ohjelmaa, josta naisväen ei olisi syytä tietää mitään.
Kuviahan on tietenkin enemmänkin. Äiti voi katsoa ne slideshow’na ja Ullalle tarjolla myös tiedostoina.
