Kirjan jälkeen

Avainsana: laihduttaminen

  • Must’ on tullu, urheiluhullu

    Punttisalin hämärään toisten lähdettyä jään ja huokaan.

    Kuinka kummia ajatuksia päähäni tuokaan

    tuo toiveeni ainoa, että olla saan

    nuorempi ja laihempi ja lihaksikkaampi

    Vaikken sitä julkista, katson lätkää ja harrastan CrossFittiä!

    Mukaillen Eppu Normaali – Urheiluhullu

    Totta se on. Yritin yllyttää Ilkkaa CrossFitin on-ramp -kurssille, mutta päädyinkin sinne itse. Kai sitä on vähän hullu, kun lähtee sillä tavalla yllättäen rehkimään. Vastahan tässä reipas vuosi takaperin pyöräytin pojan maailmaan.

    Noh, muut äitit ovat jo kuntoutuneet ja palanneet entisen vaatevaraston äärelle, mutta minä se vaan olen tähän saakka porskuttanut Ilkan verkkareissa tai äitiysvaatteissa. Paino on jopa noussut sitten viime syksyn, kun Onni oli kolmen kuukauden ikäinen.

    Jotenkin sitä vielä haluaa taistella sitä totuutta vastaan, että läski olisi ikuista, vaikka kaikki hyvät yritykset kuntoilusta ovat kaatuneet aikataulupulaan. Keväällä kävin pari kertaa sählyssä, mutta sitten lähdettiinkin Espanjaan, ja kuntoilut loppuivat siihen. Sitten äiti osti vasta 35-vuotiaalle lapselleen kunnon lenkkarit, ja niillä tallasin pari viikkoa lenkkipolkuja, kunnes lähdettiin Vesannolle ja taas jäivät lenkit sikseen. Nyt yritän kolmatta nousua, ja tällä kertaa pitää hakea apua 150 euron kuukausimaksusta. Jos ei tuohon rahaan ala jotakin tapahtua motivaatiolle niin olkooon sitten läskit taakkana lopun ikää – joka tosin ei ehkä ole niin pitkä ajanjakso ottaen huomioon, että läski on löytänyt tiensä myös verisuonten seinämiin ja sisäelinten ympärille.

    Ehkei nyt vielä voi puhua ihan CrossFitin harrastamisesta, kun yhtäkään varsinaista harjoituskertaa ei ole ollut on rampin jälkeen. Mutta iso askel on jo otettu, sillä tänään harmitti vietävästi, kun illan WOD-tunti olikin jo täynnä eikä päässyt tositoimiin. Melkein siis olen jo ihailtu ja vihattu CrossFittaaja uusissa Roguen kamoissani (joita en ole ostanut).

    Eka metcon otti luulot pois

    Vielä pitää sananen kirjoittaa ensimmäisestä on rampin tunnista ja erityisesti ensimmäisestä harjoituksesta, metconista. Siinä rimpuiltiin viisi kertaa rengassoutua, kymmenen punnerrusta ja 15 kyykkyä ja niitä peräjälkeen kymmenen minuutin ajan niin monta kierrosta kuin ikinä vaan jaksoi. Ilkka toppuutteli kotona lähtiessä, että kannattaa varmaan ottaa aluksi hissukseen, ettei heti saa paikkoja jumiin. Pöljä kun olen, en uskonut.

    Revin itsestäni niin paljon irti, että makasin lopussa mahallani maassa ja vaikka kuinka yritin käsiä käskeä, en noussut enää yhteenkään punnerrukseen. Sain tulokseksi muistaakseni 7 kierrosta ja 11 toistoa. Punnerrukset olivat tiukin paikka, vaikka teinkin ne akkapunnerruksina.

    Seuraavana päivänä olin ihan täydellisessä jumissa. Etureisiin sattui kamalasti, kun yritin kökkiä alakertaan vaipanvaihtoon. Kädetkin huusivat tuskasta ja ainoa paikka, joka oli suurin piirtein kunnossa, olivat pohkeet.

    Jotain kehitystä sitten vissiin kuitenkin vajaassa kolmessa viikossa tapahtui, sillä kun sama metcon toistettiin, sain ihan suht helposti kasaan 11 kierrosta ja vielä muutamia toistoja sen päälle. Punnerruksetkin pitää seuraavalla kerralla tehdä jo reilusti miesmallisina. Ainoa, mikä vähän rasitti tulosta, oli sitkeä flunssa, johon sairastuin kurssin puolivälissä. Enkä tullut edes kovin hirveän kipeäksi!

     

  • Mieli virkistyy, keho kevenee

    Tätä vuotta on kulunut pian kuusi viikkoa. Pieni perheemme on ottanut niskalenkin huonoista elintavoista, ja karistanut yhteensä palttiarallaa kuusi kiloa turhaa fläsää taivaantuuliin. Hiphei!

    Sitä ei voi kuin ihmetellä, miten paljon askel kevenee, kun pudottaa pari, kolme kiloa ylimääräistä kuonaa. Kun aiemmin luulin vastaantulijoiden ajattelevan, että mitähän tuokin läskimakkara täällä lenkkipolulla pyörii haitolla, nyt potkaisen itse mielessäni puuskuttavaa lyllertäjää vauhtiin.

    Nyt kaikki lenkille ja puuskuttamaan! Se on kivaa ja siinä saa niiiiin hyvän mielen! Minä ja muut kuntoilijat kiritämme teidät kaikki vauhtiin!

    Parempaa ruokaa, enemmän unta

    Käytännössä kilojen karistaminen on vaatinut satsausta ruuanlaittoon. Meillä syödään nyt enemmän keittoja ja useammin ruokaisia salaatteja. Itse asiassa meillä syödään nyt paljon parempaa ruokaa kuin ennen.

    Silti runebergintorttu poikineen hulahti suusta alas, ja Ilkalle on maistunut muutama karkki. Kun kuntoilee, ja tekee järkeviä valintoja, voi joskus vähän herkutellakin.

    Minä olen ihan äärimmäisen tyytyväinen, että tämä elintapojen muutos onnistui taas samoilla opeilla kuin silloin kerran aiemminkin, kun maratonia varten treenasin. Kuka väittää, että paremman kunnon löytäminen ja ylimääräisten vyötäröpalluroiden pudottaminen on vaikeaa? Syöt vaan, ei vähemmän, vaan laadukkaammin, ja liikut enemmän. Piste. Helppoa kuin heinänteko.

    Ja sitten saa ja pitääkin nukkua enemmän, ja se on parasta mitä tiedän!

    Vesijuoksu-uimarit

    Kävin taas aamulla pikapulahduksella järvessä ja menin sitten vesijuoksemaan. Olen edelleenkin virallinen uimaradantukko vesijuoksijoiden keskellä. Mummot uivat koiraa vesijuoksuvyö korville nousseena, ja katselevat pahasti 40 vuotta itseään nuorempaa, joka ei tunnu etenevän mihinkään. Yksikin pappa vie  altaasta tilaa 3 x 2 metriä, kun sauvoo menemään vesisauvoilla makuuasennossa.

    En minä valita. Kaikki mahtuu polskimaan, ja hyvähän se on, että iäkkäämmätkin liikkuvat. Minä vaan ihmettelen sitä, miksi nämä mummot ja papat eivät mene suosiolla uimaan. Osalla ei edes ole vesijuoksuvyötä niin eikö silloin pystyasennossa juoksentelu vesisoikossa ole jokseenkin mahdotonta?

    Lieneekö sittten vesijuoksun ansiota, mutta alan saada niskalenkin myös selkäkivuista. Ylösnoustessa kävelen edelleenkin ensimmäiset askeleet könttyräasennossa, mutta sellaisia vihlovia kipuja ei enää ole. Olen huomannut, että kaikkein parasta liikuntaa selälle on moottorikelkkailu. Siinä tulee huomaamattaan tehtyä satoja kyykkyjä, taivutuksia ja ojenteluja, jotka kaikki laittavat selkänikamat liikkeeseen. Usko tai älä.

  • 100 grammaa kerrallaan

    Tänään maratonkoulussa katseltiin juoksuvideoita, eikä mitä tahansa videoita vaan ihan omia tepsutuksia. Ihmeellistä kyllä, oma juoksuni näytti ihan kelpo menolta. Vähän on raskas askel, mutta se johtuu siitä, että huttua on puputettu ja takapuoli levinnyt.

    Pitää kiinnittää jatkossa huomiota vartalonkiertoon. Monet kiertyivät paljon pahemmin, mutta minullekin tekisi hyvää, jos pystyisin juoksemaan rauhallisemmin ja suoraviivaisemmin. Jalat menevät kuitenkin mukavasti suoraa viivaa, enkä edes pomppinut pahasti. Askelluksessa pitää vielä kiinnittää huomiota siihen, etten tulisi ihan niin kantapäilleni alas.

    Juoksemisen mallia Terwamaratonilta Oulusta toukokuussa 2007. Sisäkautta ohi!

    Eka kymppi takana

    Sunnuntain tuulisella kelillä kipaisin ekan kympin sitten vuoden 2007. Olen näköjään äärimmäisyyksien nainen, koskapa hipsuttelin samalla melkein kolme kilometriä ylimääräistä! Naama oli jäässä ja takapuoli myös, mutta niin minä vaan juosta kopsutin.

    Olen tosi tyytyväinen. Aikaa siihen tietysti kului 90 minuuttia, mutta mitäpä siitä. Olen kuitenkin edellä tavoitettani, sillä suunnittelin juoksevani vasta joululomalla kokonaisen kympin.

    Tavoitetta metsästämässä

    Pari viikkoa sitten kävin Tanhuvaarassa mattotestissä. Ei tarvinnut painia. Riitti, kun juosta hölkötteli kolme minuuttia kerrallaan ja luovutti tilkan verta välissä. Joka kerta matto tietenkin rullasi vähän edellistä kolmeminuuttista nopsemmin.

    Aerobinen kynnysvauhti oli tipahtanut luvattoman paljon sitten vuoden 2007 ensimmäisen testin, mutta anaerobinen oli vain 20 sekunnin päässä vanhasta aloituksesta. Sykkeet olivat juuri samat eli 153 aerobinen ja 176 anaerobinen, jos muistan oikein.

    Läskiä oli tullut. Minussa on melkein 44 voipaketillista rasvaa, jos pihtimittaus pitää paikkaansa. Herttinen sentään! Ja kuinka paljon rasvaa on niissä, joiden jalka ei nouse juoksuaskeliin? Onneksi sillä sunnuntain 13-kilometrisellä paloi yli 800 kilokaloria, joten rasvaa on nyt 100 grammaa vähemmän. Jiihaa!

    Pitää repiä iloa pienistä asioista, kun suuria ei ole näköpiirissä. Maratonhan se mielessä väijyy, mutta vielä ei uskalla luvata.

  • Rahatonna nöyrin mielin

    Sitä tuntee olonsa niin kovin epäonnistuneeksi, kun vahtimestari naulakolla epäilee ojentaneensa väärän takin. Messukeskuksen narikassa vaksi, kysyi, aionko todella pärjätä takillani.

    Helsingissä on muutama aste pakkasta ja päämäärässäni Savonlinnassa oli aamulla 28. Samalla takilla olen pärjännyt tuulet ja tuiskut nyt keväästä saakka. Villakangastakki odottaa hoikempia talvia hengarissa.

    Mikä minusta teki näin ruman ja huonosti pukeutuvan?Rahalla voisi tietenkin ostaa pukeutumisneuvontaa, mutta sitä ei ole liikaa. Tekisikö vinkeillä enää mitään siinä vaiheessa, kun on pistänyt viimeisen roponsa neuvontaan?

    Ulkoasukysymys on nostanut päätään viime aikoina monessa yhteydessä. Läski on ikuista, ja vaikka sitä jokin aika sitten oli hetkellisesti vähemmän, olen taas lyönyt aiemman painoennätykseni. Nyt entiset vaatteet eivät mahdu päälle, ja joku piru estää ostamasta uusia. Ilkkuu olkapäältä, että pudota kymmenen kiloa niin voit käyttää entisiä ja säästyy rahaa.

    Ja taas tultiin rahaan. Sitä ei kai ole koskaan tarpeeksi.

    Tukkakin repsottaa niin kuin maatalouslomittajalla talikon varressa. Takana ovat ne ajat, kun malli ja väri muuttui monta kertaa vuodessa. 2006 kävin kampaajalla ja sen jälkeen kerran 2008. Tilastollisesti tämä vuosi olisi taas se vuosi, jolloin sakset suihkii ja tukka lyhenee.

    Pitäisi alkaa pitämään itsestään parempaa huolta, mutta itsestä on kaikkein helpoin tinkiä. Kai sitä kymmenen vuoden päästä surkuttelee, kun antoi itsensä rupsahtaa kolmikymppisenä juuri silloin, kun ulkoisella olemuksella olisi ollut eniten merkitystä. Silloin kun ei ole vielä iän tuomaa varmuutta ja kokemuksen tuomaa asiantuntemusta, mutta jolloin ei enää ole vain tulevaisuuden lupaus tai pirteä poikkeus kankeissa tutkimuspiireissä.

    Ihmiset tuppaavat laittamaan elämäntapansa remonttiin tasavuosien tuntumassa. Minäkin luulin remonttini jo alkaneen, kun paransin tapani 28- vuotiaana. Sen tien kuljin jo loppuun saman vuoden syksyllä, mutta jälkikäteen ajateltuna remonttiaika oli elämäni parasta aikaa.

    Oli ihana huomata, kuinka jaksoin tehdä pitkää päivää, iloita aamuauringosta ja kuulla kehuja olemuksestani. Vähintään yhtä hienoa oli todeta vaatekoon kutistuvan muutamassa kuukaudessa pari numeroa ja se, että tulee tietämättään noudattaneeksi naistenlehtien ihanne ruokavaliota. Kaikkein ihaninta oli varmasti päättää pitkään jatkunut yksinäisyys ja yksin eläminen vailla mitään merkityksellistä päämäärää.

    Ihmisen pitäisi ensin menettää saavutetut edut ja saada sitten uusi mahdollisuus. Nyt jos pääsisin uudelleen samaan, en murehtisi paksuja pohkeita ja pieniä rintoja vaan pää pystyssä vetäisin ylleni näpäkän mekon ja slimmin paitapuseron.

    Nämä ovat elämän pieniä murheita, jotka pitäisi osata sivuuttaa suurempien tieltä, mutta minä en ole niin vahva. Minua koskettavat murheet ovat minulle kaikkein suurimpia eikä niiden taakka kevene jakamalla. En minä niin tyhmä ole, että laittaisin ulkonäön samalle viivalle sairauden ja nälänhädän kanssa, mutta antakaa minulle mahdollisuus käpertyä aika ajoin itsesääliin niin joskus ehkä osaan iloita muiden iloista muiden kanssa.

    — Post From My iPhone