Kirjan jälkeen

Avainsana: ulkoasu

  • Tukka säkkärällä

    Meillä täällä Savonlinnassa on tällä viikolla oikein lehteenkin asti päässyt parturi Tanen parturi-kampaamo. Tanen parturi-kampaamo on takavuosina mainostanut ”joka 10. kerta ilmaiseksi” ilman aikarajoitusta. Ilkka on kiltisti käynyt silloin tällöin leikkauttamassa tukkaansa Tanella hintaan 23 euroa, vaikka se muualla maksaisi paljon vähemmän.

    Kymmenes kerta tuli vastikään täyteen ja Ilkka siitä innoissaan, että halvaksi tulee. Maksoi tasan saman kuin ennenkin, 23 euroa, mutta käteen lykättiin ”ilmainen tuote”. Muuten hyvä, mutta tämä ilmaistuote oli pikkuruinen matkashampoo värjätylle tukalle. Eihän Ilkan tukka edes ole värjätty! Noita tuollaisia purtiloita saa joka paikasta ilmaiseksi ilman, että täytyy maksaa ylihintaa kymmenen kertaa parturista. Nyt Tanella tosin annetaan tuotelahja joka viidennestä kerrasta.

    Tyhmästä päästä kärsii koko tukka

    Ilkan episodista olisi pitänyt oppia jotain, mutta kun pää on puusta, oppi ei kerralla puuhun poraudu. Niinpä tässä ennen kelkkalomaa Nurmeksessa päätin mennä leikkauttamaan pahannäköiseksi menneen kuontaloni edustuskelpoiseksi. Viime kerralla kävin Barakissa ja olin vähän pettynyt leikkaukseen. Siksi päätin mennä Tanelle, koska sinne pääsee kuulemani mukaan nopeasti.

    Niin pääsi. Heti samana päivänä istuin tuolissa. Tyttö katseli tukkaani ja totesi, ettei päässä ole paljon väriä, mutta että värinpoisto pitäisi kuitenkin tehdä ennen värjäystä. Värinpoistotököttiä tuli alkuun liian vähän ja niin tuli lopulta oikeaa väriäkin. Värinvalinnassa Barak oli kyllä ihan eri tasoa kuin Tane. Itse piti päättää ja mistä tällainen maalaistyttö mitään osaisi päättää?

    Siinä vaiheessa alkoi vähän epäilyttää, kun tyttö laittoi paksuja vaaleita raitoja eteen. Tuntui, että saattaapa tulla vähän teinitukka, mutta olkoon menneeksi. Väristä tuli lopulta ihan siedettävä, mutta leikkauksesta voi olla kahta mieltä.

    Tyttö kysyi, onko minulle leikattu aiemmin tasapitkä tukka. On leikattu, joten tyttö hapsi kysymättä mitään pari senttiä latvoista noin viidessä minuutissa ja siinä se. Luotin parturiin ja oletin, että kuivia latvoja ei tosiaan ollut enempää.

    Kuivauksen aikana tuntui, että tukka lähtee päästä, kun tyttö sitä niin voimallisesti kampasi. Ainahan se värjäyksen jälkeen on vähän karheaa. Nyt karheutta on jatkunut yli viikon enkä joka päivä edes yritä harjata tukkaa suoraksi.

    Pää näyttää ihan tasaväriseltä, mutta tukasta tuli kauheaa hamppua. Ehkä kestäisin hampputukankin, mutta laskussa oli sulattelemista. Minä olisin voinut tuhota tukkani muutamalla eurolla kaupan väripurtilolla, mutta nyt sain maksaa siitä hyvästä 167 euroa. Kuka olisi laittanut tonnin mummonmarkkoja jonoon parturissa? Sillä hetkellä, kun tyttö sanoi hinnan, muistin, miksi en taas ollut käynyt parturissa yli vuoteen. Saa taas odotellakin ainakin sen vuoden verran ennen kuin uskallan mennä uudestaan. Seuraavalla kerralla pitää pyytää tarjous ennen kuin asettaa takapuolensa parturin tuoliin. Tokkopa me Ilkan kanssa ainakaan Tanen tuoleja jatkossa kulutetaan.

  • Rahat on ja ylpeänä

    Istun taas junassa matkalla Helsingistä kotiin – ihan samoin kuin viimeksi blogatessani. Tilanne on muuttunut edellisestä tekstistä radikaalisti. Minulla on uusi takki eikä maksanut paljon. Olihan minulla aiemminkin musta pitkä takki, mutta se on nyt käynyt liikakilojen myötä naftiksi. En kehtaa kulkea kadulla peläten, että nappi pulpahtaa pyöreän massun päältä ja osuu vastaantulijaa silmään. Mieluummin kuljin vaikka takissa, jota vahtimestari sai moittia narikassa.

    Nyt ei tarvitse enää moittia. Tuliterä takki maksoi kokonaiset kolmekymmentä euroa. Kannatti käydä viime viikolla Tekesin tutkijoiden verkostoitumisseminaarissa Mikkelissä. Yliopisto maksoi matkat ja minä maksoin pelkän takin. Yliopistosta en tiedä, mutta minä olin kovin tyytyväinen.

    Takki ei ole vielä mitään

    Parasta on kuitenkin se, että minulle on siunaantunut lähes virheetön valkoinen hymy! Kärsin ensin kolmena iltana valkaisumuoteista ja sitten minulle laitettiin Savonlinnan Wiisaudenhampaassa laminaatit neljään etuhampaaseen.

    Etuhampaat olivat lapsuuden onnettomuuden jälkeen sökönä, eikä niitä olisi saatu valkoiseksi muuta kuin maalilla. Tälläkin kertaa niitä piti ensin maalata, ettei tummuus paista läpi paperinohuista laminaateista.

    Olen huomannut, että vaikka ikenet ovat vielä vähän hassun näköiset, hymy irtoaa nykyään paljon herkemmin. Ainakin eilinen HelmiSummit sai minut hymyilemään koko hammasrivistiöllä. Harmi, kun eivät ottaneet minusta hymykuvaa.

    Nälkä kasvaa syödessä

    Nyt olen miettinyt, pitäisikö alahampaatkin korjata kuntoon. Yksi hammas vinksottaa väärään suuntaan. Ja sitten pitäisi laittaa tukka. Nyt tukka on sekalaisen värinen. En halua siitä enää entisenlaista tummaa ja Ilkka on parhaansa mukaan värjännyt sitä asteittain vaaleammaksi.

    Tukanvärjäys vaan on tosi ikävää puuhaa. Haisee pahalle ja on jotenkin vaivalloista. Kampaamossa se taas on liian kallista. Nyt kun hampaat olivat satasen halvemmat – laminaatit alle 1 500 euroa – pitäisikö sijoittaa säästyneet rahat kampaamoon? Ai, mutta kasvoja pitäisi puunata. On näppylää näpyn vieressä. Ja hierontalaskukin on maksamatta… ja vyöhyketerapia.

    Edessä loistava tulevaisuus

    Ei vaan oikeasti. Sen jälkeen kun viimeksi bloggasin ja tilitin pahaa oloani, moni asia on muuttunut parempaan – siitäkin huolimatta, että sairastin välissä kunnon nuhan. Takki, hampaat, hieronta, vyöhyketerapia ja moni muu pikkuasia on taas osoittanut, että ehkä minäkin pystyn pitämään itsestäni huolta.

    Minusta tulee ihana!

  • Rahatonna nöyrin mielin

    Sitä tuntee olonsa niin kovin epäonnistuneeksi, kun vahtimestari naulakolla epäilee ojentaneensa väärän takin. Messukeskuksen narikassa vaksi, kysyi, aionko todella pärjätä takillani.

    Helsingissä on muutama aste pakkasta ja päämäärässäni Savonlinnassa oli aamulla 28. Samalla takilla olen pärjännyt tuulet ja tuiskut nyt keväästä saakka. Villakangastakki odottaa hoikempia talvia hengarissa.

    Mikä minusta teki näin ruman ja huonosti pukeutuvan?Rahalla voisi tietenkin ostaa pukeutumisneuvontaa, mutta sitä ei ole liikaa. Tekisikö vinkeillä enää mitään siinä vaiheessa, kun on pistänyt viimeisen roponsa neuvontaan?

    Ulkoasukysymys on nostanut päätään viime aikoina monessa yhteydessä. Läski on ikuista, ja vaikka sitä jokin aika sitten oli hetkellisesti vähemmän, olen taas lyönyt aiemman painoennätykseni. Nyt entiset vaatteet eivät mahdu päälle, ja joku piru estää ostamasta uusia. Ilkkuu olkapäältä, että pudota kymmenen kiloa niin voit käyttää entisiä ja säästyy rahaa.

    Ja taas tultiin rahaan. Sitä ei kai ole koskaan tarpeeksi.

    Tukkakin repsottaa niin kuin maatalouslomittajalla talikon varressa. Takana ovat ne ajat, kun malli ja väri muuttui monta kertaa vuodessa. 2006 kävin kampaajalla ja sen jälkeen kerran 2008. Tilastollisesti tämä vuosi olisi taas se vuosi, jolloin sakset suihkii ja tukka lyhenee.

    Pitäisi alkaa pitämään itsestään parempaa huolta, mutta itsestä on kaikkein helpoin tinkiä. Kai sitä kymmenen vuoden päästä surkuttelee, kun antoi itsensä rupsahtaa kolmikymppisenä juuri silloin, kun ulkoisella olemuksella olisi ollut eniten merkitystä. Silloin kun ei ole vielä iän tuomaa varmuutta ja kokemuksen tuomaa asiantuntemusta, mutta jolloin ei enää ole vain tulevaisuuden lupaus tai pirteä poikkeus kankeissa tutkimuspiireissä.

    Ihmiset tuppaavat laittamaan elämäntapansa remonttiin tasavuosien tuntumassa. Minäkin luulin remonttini jo alkaneen, kun paransin tapani 28- vuotiaana. Sen tien kuljin jo loppuun saman vuoden syksyllä, mutta jälkikäteen ajateltuna remonttiaika oli elämäni parasta aikaa.

    Oli ihana huomata, kuinka jaksoin tehdä pitkää päivää, iloita aamuauringosta ja kuulla kehuja olemuksestani. Vähintään yhtä hienoa oli todeta vaatekoon kutistuvan muutamassa kuukaudessa pari numeroa ja se, että tulee tietämättään noudattaneeksi naistenlehtien ihanne ruokavaliota. Kaikkein ihaninta oli varmasti päättää pitkään jatkunut yksinäisyys ja yksin eläminen vailla mitään merkityksellistä päämäärää.

    Ihmisen pitäisi ensin menettää saavutetut edut ja saada sitten uusi mahdollisuus. Nyt jos pääsisin uudelleen samaan, en murehtisi paksuja pohkeita ja pieniä rintoja vaan pää pystyssä vetäisin ylleni näpäkän mekon ja slimmin paitapuseron.

    Nämä ovat elämän pieniä murheita, jotka pitäisi osata sivuuttaa suurempien tieltä, mutta minä en ole niin vahva. Minua koskettavat murheet ovat minulle kaikkein suurimpia eikä niiden taakka kevene jakamalla. En minä niin tyhmä ole, että laittaisin ulkonäön samalle viivalle sairauden ja nälänhädän kanssa, mutta antakaa minulle mahdollisuus käpertyä aika ajoin itsesääliin niin joskus ehkä osaan iloita muiden iloista muiden kanssa.

    — Post From My iPhone