Kirjan jälkeen

Avainsana: ammunta

  • Peijaat päättää jahtikauden

    Nyt on metsästyskausi virallisesti vihelletty päättyneeksi. Tänään vietettiin hirvipeijaisia. Yleensä peijaiset avaa ja väen toivottaa tervetulleeksi joko metsästysseuran puheenjohtaja tai hirviporukan puheenjohtaja. Koskaan avauspuhetta ei ole pitänyt nainen.

    Nyt piti. Minä puhuin ex tempore metsästysharrastuksesta. Muistin mainita koiramiehen velvollisuuden huolehtia karvaisesta metsästyskaveristaan ympäri vuoden. Sanoin, ettei metsästys ole vain saaliin katselua tähtäimen läpi vaan myös riistanhoitotyötä, ja että elämyksiä karttuu luonnon ihmeitä ihmettelemällä ja kokeneiden metsästäjien juttuja erätulilla kuuntelemalla. Sain samaan kokeneelta aloittelijalle -teemaan liitettyä myös Vehkaperän Eeron muistamisen.

    Puhe meni ihan jees. Joku ihmetteli puhujanlahjojani, mutta siihen Karppisen Valto totesi, että isäänsä on tullut. Mitäpä siihen sitten muuta sanomaan

    Outo juttu koko so called puheen saama huomio. Minusta tärkeintä oli tuoda esiin, että jokainen kyläläinen tai perheenjäsen voi tulla kokeilemaan metsästystä ja saada siitä itselleen mukavan harrastuksen.

    Sangin Riistaveikoilta onnistuu hyvin myös soppakauhanvarressa taiturointi. Suunnittelimme jopa oman catering-palvelun perustamista, sillä niin jouhevasti saatiin koko 120-päinen yleisö ruokittua. Minä tosin onnistuin kaatamaan kotikaljat liinalle, mutta se ei ollut vain minun vikani. Mitä toivat minulle talon isoimman ja painavimman kiulun käsiteltäväksi. Ehkä näytin niin voimakkaalta.

    Metsästysmuistelot vähissä

    Latvakosken Heikin kanssa siivoiltiin lopuksi salin lattia, ja Heikki kertoi lukeeneensa joskus tätä blogia. Heti alkoi harmittaa, etten tänä syksynä ole kirjoitellut paljon metsästyksestä.

    Nythän minulla olisi ollut jotain kerrottavaakin, vaikka vielä neljän hirvestysvuoden jälkeenkään en ole yhtään hirveä kaatanut.
    Koirat ovat kuitenkin hoksanneet tänä syksynä, mistä on kyse. Awa rupesi kolmisvuotissyntymäpäivänsä kunniaksi haukkumaan komeasti, ja jopa kymmenkuukautinen Wiki kävi muutaman pidemmän hakureissun.
    Wiki oli hirven perässä parhaimmillaan reilun kilometrin päässä.

    Harmittaa, ettei kummallekaan koiralle ammuttu saalista tänä syksynä. Ensi syksyä varten minulla on nyt varusteet kunnossa, kun sain vielä kesken jahtikauden hirvikivääriini vaimentimen.

    Ampuminen sujuu

    Ammuin hirvimerkin syksyllä harjoittelematta, mutta sen jälkeen olen paukuttanut tauluun laukauksen toisensa perään. Saalis ei ole enää ainakaan ampumisesta kiinni. Osun ihan hyvin – ajoittain jopa niin hyvin, että itsekin sitä ihmettelen.

    Toisaalta se saaliin saaminen ei ole minusta se ykkösjuttu, eikä se ole vain juhlapuhetta. Paljon mielekkäämpää on katsella, kun pieni koira nuuhkii ensin varovaisesti raikasta syysilmaa, tulee joka päivä uteliaammaksi ja lopulta uskaltautuu ihan itse kirsunpäätä kutitteleville hirvenhajuille. Nyt, jahtikauden päätteeksi, sillä pienellä koiralla alkoi elämänsä ensimmäinen juoksuaika!

    Riistanhoitotyö kunniaan

    Metsästysharrastuksen myötä minäkin olen havainnoinut luontoa ihan eri tavoin kuin ennen. Pikkutyttönä kyllä samoilin mummolan lähimaastoissa itsekseni, mutta en silloin osannut olla niin ymmälläni luonnonmahdin edessä niin kuin nyt. Joskus tuntuu kuin pää kaipaisi tuuletusta, ja pyssy olalla metsässä kävellessä aivot saavat levätä. Mikä oisikaan mukavampaa kuin tulla oikeasti väsyneenä kotiin, syödä mahansa täyteen ja kellahtaa saunan jälkeen ansaituille yöunille?

    Ehkä ensi vuonna uniin tulee myös onnistunut kaato ja sen tuoma jännitys. Tämän vuoden nukun kuitenkin rauhassa ilman turhia sydämentykytyksiä.

  • Viikonlopun vilinöitä

    Viikonloput ovat ihan liian lyhyitä. Lauantaina huhkittiin Ilkan kanssa hurjasti, että saatiin makuuhuone siivottua lattiasta kattoon ja muutkin paikat suurin piirtein siistiksi. Sitten livahdettiin ampumaradalle, jossa Ilkka treenasi erilaisia sarjoja ja kohdisti asettaan. Minulta jäi ampuminen yhteen haulikonlaukaukseen.

    Treenin jälkeen hurautettiin tallille kuuraamaan autoa. Kun painepesuri alkoi vuotaa, oltiin lopulta märkiä molemmat, ja ovella jo melkein oli vieraat. Maisa ja Teemu tulivat poikien kanssa iltakaffelle, vaikka Leoa taisi kiinnostaa enemmän pelit kuin kahvit.

    Lauantai oli taas niin työntäyteinen, että nukahdettin telkkarin ääreen. Onneksi tänä aamuna sai nukkua tavallista pidempään. Nyt on sitten otettu menetettyä laiskottelua vähän takaisin. Ilkka on katsonut pari elokuvaa ja minä yhden elokuvan alun. Nukahdin taas.

    Tossua toisen eteen

    Parin tunnin pikku päikkäreiden jälkeen lähdinkin sitten pitkästä aikaa lenkille. Ihmeen hyvin juoksu maistui. Köpöttelin tosi rauhalliseen tahtiin reippaan tunnin, josta tosin kävelin neljäsosan. En vielä uskalla juosta pitkiä matkoja, kun jalat huutaa hoosiannaa jo parin kilometrin kohdalla.

    Ei se mitään. Syksyisin on niin mukavan raikas ilma, että lenkin jälkeen tuntui ajatuskin kulkevan ihan eri tahtiin. Ihmiskehossa taitaa vallita sopiva tasapainotila. Kun keho on rättiväsynyt liikunnasta, aivot tikittävät tyytyväisenä reippaaseen tahtiin.

    Vielä pirautus papalle Suvituuleen ja hirvimakaronilaatikkoa masuun, ja sitten voikin aika tyytyväisenä köllähtää puhtaaseen makuuhuoneeseen uusien lakanoiden väliin oman kullan kainaloon.

  • Hirvimerkki ekalla!

    Eilen oli pikkuisen perhosia vatsassa, kun pakkasin heti aamusta hirvikiväärin autoon ja hurautin ampumaradalle. En ole ampunut tänä kesänä kertaakaan hirvikiväärillä ja silti lähdin yrittämään hirvimerkkiä.

    Nainen ja ase on ilmeisesti edelleenkin outo yhdistelmä, sillä jo Carlsonin pihalla utelias naapuriruutuun parkannut mies tuli ihmettelemään, että ampumaanko se on tyttö menossa. Olin ostanut juuri kolme laatikkoa panoksia – varauduin siihen, ettei merkki irtoa kovin helposti – ja laittelin niitä takakonttiin, josta mies bongasi asepussin.

    Ampumaradalla joka ukko kävi erikseen kyselemässä, kuka minä olen, mistä tulen ja onko tämä eka kerta, kun hirvimerkkiä yritän. Ainoa, joka ei pitänyt ihmeenä poninhäntää ja naisellisia muotoja, oli Velmu-niminen kolmikuukautinen norjanharmaahirvikoira. Sille kelpasi tytönkin rapsutukset.

    Harjoittelematta hyvä

    Sanoin kyselijöille, etten ole harjoitellut, ja siitäkös sedät innostuivat. Pitäähän sitä nyt ainakin 100 laakia kesässä laukaista ennen kuin tulee ampumakokeeseen! Ehkä olen hieman tavallista säästäväisempi, lue nuuka, tai sitten vaan laiska, mutta ei ole vain yksinkertaisesti tullut ammuttua. Muutaman kerran ehdimme käydä haulikkoradalla ennen kuin Ilkka nyrjäytti nilkkansa, mutta siinä se.

    Myönnän kyllä, että olisi pitänyt harjoitella. Viikolla käytiin ostamassa jopa hirvitauluja, joten minulla oli vakaa aikomus harjoitteluun. Koska tässä kuitenkin hirvenmetsästys jo painaa päälle, päätin kokeilla merkkiä harjoittelematta.

    Neuvojia piisasi

    Ensimmäiset ampujat saivat merkkinsä ekalla yrityksellä, mutta muutama joutui toiselle kierrokselle. Yksi vanhempi mies ampui neljä kertaa eikä sittenkään saanut merkkiä. Hänet passitettiin kohdistamaan kiikaria, josko vika olisi siinä.

    Minä päästin muut edelle ja jäin viimeiseksi. Odotusaikana juttukavereita riitti, kun jokainen kävi vähän neuvomassa tyttöä.

    Piti kuulemma hieroa aseenperä hiekkasäkkiin ja laittaa piippu hahloon. Ihan kuin en sitä muuten ymmärtäisi. Sitten ei tarvinnut kuulemma pitää aseesta edes kiinni. Joopa joo, olisi ukot saaneet hyvät naurut, kun olisin hieronut perän säkkiin ja laittanut piipun hahloon ja sitten vetänyt liipaisimesta. Joku paikkahan siinä olisi verta vuotanut, kun pyssy olisi potkaissut naamaan tai vähintään olkapäähän.

    Ampumakoppiin saattelijan kera

    Savonlinnan Riistanhoitoyhdistyksen miehet olivat tosi mukavia ja avuliaita. Ampumakopin läheisyyteen ei päästetty muita kuin ampuja yksin, mutta silti minulla tuli kutsumaton saattelija mukaan. Joku heppu käveli opastamaan ihan koppiin asti perän hieromista hiekkasäkkiin.

    Ammuttaja oli asiallinen ja järjesti minulle korkeamman tuolin. Kehotti ampumaan rauhassa ja totesi, että ihan omaan tahtiin voi ampua – ampuupa sitten yhden tai useamman sarjan.

    Aluksi minun oli hankala löytää asentoa, mutta kun se lopulta löytyi, asento oli tosi vakaa. Ei yhtään pelottanut, että ase heiluisi. Ainoastaan mietitytti kiikarin kohdistus ja pulttilukko. Aiemmin olin ampunut merkin isän puoliautomaatilla, ja silloin ei tarvinnut miettiä latausta.

    Pam, pam, pam, pam – merkki käteen

    Kun ensimmäinen laukaus lähti, olinkin jo ampunut lippaan tyhjäksi. En tajunnut ollenkaan, että ammuin lopulta ihan kelpo tahtiin neljän laukauksen sarjan. Kuulin vaimeasti jo radiosta, että 32 sekuntia, neljä osumaa, mutta kun Riistanhoitoyhdistyksen mies kuulutti kaikille saman asian, oli setien naamassa taas nauramista.

    Ei tarvittu toista kierrosta, eikä nopeampia ampujiakaan ollut kuin muutama. Ei silti, että mikään salama-ammunta olisi ollut. Ammuin ihan perustahtiin ja pulttilukkoa jännittäen. En voi sille mitään, että minusta on niin himputin kiva pärjätä miesten pelikentällä! En haluakaan tulla niin hyväksi ampujaksi, että jokainen pitäisi varmana osumista. Silloinhan minä menettäisin yllätysedun, jonka epävarma olemukseni minulle suo.

    Vihreä merkki takataskussa on helppo hymyillä, mutta hirvitaulut eivät silti jää käyttämättä. Harjoitella pitää, jotta joku kaunis päivä uskaltaisin laukaista hirveä kohti. Näin vähällä ampumisella sellainen päivä on vielä kaukana edessä.  Kiikari sentään taitaa olla oikein kohdistettu, jos mitään eilisestä ammunnasta voi oppia.

  • Nykyaikainen viisiottelu, laji 2

    Ponilla ratsastaminen laskettanee ensimmäiseksi suoritukseksi nykyaikaisesta viisiottelusta. Tänään harrastimme Ilkan kanssa toista lajia: ammuntaa. Tosin ilmapistoolin korvasimme haulikolla ja kohteena olivat savikiekot.

    Tämä oli toinen kerta lyhyen ajan sisään, kun kävimme harjoittelemassa. Ilkalta ammunta sujuu jo melko hyvin, mutta minä ammun kuin lehmä. Ihmettelin jo viime kerralla, miksi näkökyky katoaa yhtäkkiä ja sitten taas palautuu. Nyt hoksasin, että en näe koko aikaa edes aseen jyvää.

    Se ei johdu siitä, että ase olisi piippu alaspäin vaan siitä, että näen toisella silmällä lähelle ja toisella kauas, ja välillä silmät arpovat, kummalla oikein katsotaan piippua pitkin kiekkoon. Silloin kun näen jyvän kirkkaana, onnistun jopa tähtäämään, mutta silloin kun jyvä jää sumuverhon taa, ammun ihan sokkona. Outoa.

    Ilkka toi minulle silmälapunkin, mutta eihän siitä mitään tullut. Panoslaatikosta taitettu lappu oli niin iso ja kömpelö, että tarttui pyssyyn.

    Osuin minä muutaman kerran. Ilkka useammin. Koitan taas selitellä itselleni, että Ilkalla lienee kuitenkin enemmän ampumisharjoituksia takanaan kuin minulla. Jatkamme harjoittelua.

  • Syksyn viimeinen

    Vielä piti kertaalleen nousta ponin selkään ja kurauttaa kierros syksyisillä maanteillä. Savage murisi oikein komeasti, mutta minulle hiipi tuttu pelko selkäytimeen. Nukahdettiin molemmat formuloiden aikaan ja nousin suoraan sohvalta Savagen sarvikkoon. Unihiekka vissiin vaivasi, kun meno tuntui jo alussa kovin huteralta.

    En minä kaatunut enkä ollut lähelläkään kaatua eikä sattunut mitään muutakaan pelottavaa. En oikein keksi, mistä jännitys taas johtui, mutta huomasin jäkittäväni hartiat lukkoon ja ranteet tönköiksi.

    Omituisesta olosta huolimatta oli oikein mukava ajella. Muutama vesipisara ei haitannut yhtään, sillä luonto on nyt tosi kaunis. Reissun päätteeksi ajettiin pyörät tallille talviunille. Ennen ensi kesää luvassa on Savagen kasvojen kiillotus. Puhdistusta ja puunausta kynnet verillä, mutta mieli hilpeänä.

    —

    Uusi kiikari toimii kuin unelma! Käytiin Ilkan kanssa ampumaradalla kohdistamassa kiikari. Pikkuisen mulla osuu liian ylös, mutta toisaalta ammuin harjoituspanoksilla ja vain 75 metristä. Ilmeisesti jokainen kuti olisi kuitenkin osunut niin, että ne olisivat riittäneet hirvimerkkiin.

  • Hetan päivä

    Kannatti panostaa sorsanmetsästykseen (kosmetologi, pedikyyri, hieronta, you know). Tällä kertaa – ensimmäistä kertaa varmaankin vuosikymmeneen – sain saalista.

    Lähdettiin Hetan kanssa Utajärveltä jo hyvissä ajoin kohti Sanginjärveä. Tarkoitus oli käydä ostamassa ensin sorsaluvat Valkeiselta ja käväistä sitten papan luona aamukahvilla. Pappa ajeli kuitenkin vastaan Kemilänkylässä, joten suunnitelma meni myttyyn heti aamusta. Eipä siinä mitään. Mentäisiin Hetan kanssa passiin vähän aiemmin.

    Olisi mentykin, mutta isä antoi väärän avaimen eikä saatu mökkitien porttia auki. Piti palata takaisin hakemaan avain tädiltä. Ryyppäsin sitten ne aamukahvit tädin luona Sangilla.

    Uusi yritys ja päästiin vihdoin rantaan. En katsonut kelloa, kun lähdimme Hetan kanssa saapastelemaan passipaikalle. Älyttömän märkä kesä oli kasvattanut pienistäkin ojapahasista pieniä jokia, joten jouduimme hakemaan tovin ylityspaikkoja. Meinasin mennä vähän eri paikkaan sorsanmetsästyksen alkuun, mutta katselin aluksi hyvän kannonnokan, jossa söisimme vähän evästä ja maistelisimme kuumaa teetä.

    Heta oli ihan kiltisti. Mitä nyt vähän pusikko rytisi, kun Heta kurotteli metsäntuoksuja niin pitkälle kuin hihna antoi myöten. Suo tuoksui raikkaalta sateen jälkeen eikä hyttysistäkään ollut liiemmin haittaa, kun laittoi hupun tiukasti korville.

    Siinä teetä särpiessä kuulin, kun sorsa laskeutui läheiseen poukamaan. En uskaltanut aluksi kurkistaa, mihin se tai ne menivät, mutta pikku hiljaa heinäsorsapariskunta lipui näköpiiriinii. Olin siis edelleen taukopaikallani enkä siinä, mihin olin suunnitellut meneväni lähempänä puoltapäivää.

    Alkoi vähän jännittää. Vilkaisin hiljaa kännykän kelloa ja se oli vasta 25 vaille kaksitoista. Olin ihan varma, että sorsat ehtivät häipyä ennen kuin niitä saa edes yrittää saalistaa. Yritin pitää Hetaa hiljaa paikallaan enkä uskaltanut itsekään hiippailla parempaan ampumapaikkaan. Minuutit matelivat hiljalleen ja kymmentä vaille kahdentoista totesin, että on pakko vaihtaa Hetalta nahkainen edustuspanta pois.

    Viittä vaille nakkasin kännykän repun päälle ja aloin laskea minuutteja mielessäni. Oli pakko yrittää hivuttautua lähemmäs ja pitää samalla Heta pois vedestä. Joko sorsat olivat kuuroja tai sitten kostea metsä peitti pienen rapinan, mutta vain toinen sorsista ojenteli kaulaansa minua kohti. Hetakin ihan tärisi jännityksestä. Sydän hakkasi ja tunsin, kuinka tärinä hiipi minuunkin.

    Uskalsin viimein irrottaa otteeni Hetan hihnasta ja napsauttaa varmistimen pois. Ensimmäinen sorsa jyvälle ja pam. Heta syöksyi veteen punainen hihna perässään. Minä rysäytin toisen kerran – nyt toiseen lintuun. Se lähti vaivalloisesti lentoon ja Heta ui perässä, minkä ehti. Hoksasin, että ensimmäinenkään ei kuollut laukauksesta ja yllättävän rauhallisesti laitoin uudet patit piippuun.

    Tähtäsin huolella ja ammuin vedessä räpiköivää sorsaa suoraan kohti. Haulit levisivät nätisti sen ympärille ja Heta lähti uimaan saalista kohti. Olin varma, että osuin toisella kuolettavasti, mutta niin vaan nyky haulit kimpoilevat sorsan lihasta pois eikä niillä saa millään saalista hengiltä. Heta oli kuitenkin jo niin lähellä, että mieluummin luovuttaisin saaliin kuin ampuisin vielä kerran.

    Hetapa ei pienistä räpistelyistä välittänyt. Urhoollisesti pieni flatti-tyttö ui heinäsorsan luo, otti sen nätisti suuhunsa ja lähti tulemaan rantaa kohti. Minulle tuli kiire palata repulle, ottaa kamera esiin ja räpsiä pari valokuvaa. Olin tosi ylpeä Hetasta. Viime syksynä olin sorsajahdin aikaan Hollannissa teknologiajohtamisen kesäkoulussa ja sitä edellisenä vuonna Heta oli hölmö yksivuotias hulmuaja. Nyt koira alkaa olla parhaassa metsästysiässä.

    Aristokraattisen ylpeä ilme kuonollaan Heta nousi höttöisen rantaheinikon yli, asteli arvokkaasti luokseni ja antoi saaliin tyynesti käteeni. Minä olin ihan täpinöissäni. Taputin koiraa, puhua pulputin isoon ääneen kiitoksia niin, ettei varmasti enää yhtään vesilintua jäänyt koko järvelle ja samalla ihmettelin, mitä saaliilla teen. Onneksi olin edellisenä iltana kysynyt isältä, mistä kohtaa sorsaan tehtiinkään viilto suolistusta varten. Siitä on tosiaan ainakin kymmenen vuotta, kun viimeksi sain saalista.

    Olen huono ampuja, mutta ehkä suurin syy saaliittomuuteen on se, etten ammu ennen kuin olen ihan varma osumasta. Tämänsyksyinen sorsanmetsästyksen aloitus sai minut entistäkin varovaisemmaksi. Sain kaksi mahdollisuutta tähdätä rauhassa lintuun ja näin, kun haulit levisivät nätisti kohteen ympärille, mutta siitä huolimatta jouduin katkaisemaan tältäkin heinurilta niskat rannalla.

    Annoin Hetalle kiitospalaksi puolikkaan makkaravoileivän, mutta makkara ei ollut sillä hetkellä prioriteetti ykkönen koiran mielessä. Kovasti kuono tuhisten Heta seurasi, kun minä kiskoin sorsalta sisuskaluja rannalle. Samassa kuulin, kuinka isä kutsui Hetaa. Isä oli sittenkin ehtinyt töistä kotiin ja sopivasti aloitukseen rannalle. Hyvin ylpeänä Heta laukkasi isän luo ja vähintäänkin yhtä ylpeänä minä heiluttelin saalista ilmassa.

    Ei muuta kuin sorsa sanomalehteen ja reppuun ja uutta saalista jahtaamaan, mutta vaikka kuinka juostiin suossa – minä rähmällänikin – ja sestottiin veneellä kaislikossa, nähtiin enää vain yksi heinäsorsa ja sekin kaukaa.

    Nyt olen ihan poikki, tai kuten melojamitalistit sanoisivat, reidet huutaa hoosiannaa. On tosi raskasta seistä tai olla vähintäänkin polviseisonnassa keikkuvassa veneessä ase tanassa ja aina valmiina ampumaan. Eikä urakkaa auttanut yhtään se, että olin jo ehtinyt ottaa kunnon kestävyystreenin suojuoksulla. Noh, metsästyspäivä päättyi siihen, kun soudin järven yli takaisin mökille. Päätettiin lähteä kotimatkalle, kun oltiin jo saatu saalista ja ekstra-paistien saaminen näytti niin kovin epävarmalta. Tulipa hyvä mieli koiralle, tytölle ja varmasti isällekin.

  • Vanha ja raihnainen

    Tassu kipeä. Ei käsi jaksa nousta. Toissapäiväinen sulkapallon peluu aiheutti paikallisen kuolion lavan seudulle tai siltä se ainakin tuntuu. Mobilattia kuluu. Eilisestä ammunnasta puolestaan muistona mustelma olkavarressa.

    Huomenna pitäisi pölähtää Utajärvelle, mutta pitkä on matka Savonlinnasta pohjoiseen. Pitää lähteä aamuyöllä, että kerkiää Riistapeikkojen kokoukseen kolmeksi. Siihen mennessä on nuoltava haavat kuntoon ja hankittava niitä lisää sählyssä.

  • Sulista ja ammuntaa

    Perhe Kukkonen-Palo-oja on aloittanut kuntoilun ihan tosi mielellä. Eilen käytiin pelaamassa sulkapalloa ja tänään ampumassa kiekkoja. Molemmat olivat oikein kivoja juttuja. Minä jopa melkein pärjäsin sulkapallossa. Toki vähän auttoi se, että Ilkka potee edelleen wakeboard-vammojaaan.

    Savonlinnan tennishallin lattia oli aika huono sulkapallon peluuseen. Jalat tarttuivat kiinni tantereeseen ja pelotti, että nilkka nyrjähtää.

    Pelattiin vähän aikaa niin, että minä yritin aina palauttaa Ilkalle keskelle kenttää, ettei hänen tarvitsisi juosta. Minä juoksin sitten senkin edestä. Huhkin niin, että syke nousi välillä jopa 170 yläpuolelle, mutta siitä ei enää päästy sählylukemiin.

    Tänään sitten kokeilin eka kerran kiekkoammuntaa. Enpä osunut. Pakko myöntää, että tässäkin lajissa Ilkka pesi minut, ei ehkä ihan 10-0, mutta 6-1 ainakin. Se helkkarin pyssy vaan painaa niin paljon, että asento tärisee jo ennen kuin yksikään kiekko on lähtenyt. Lonkalta, oikeasta aloitusasennosta, en uskaltanut vielä yrittääkään.

    Olimme vähän niin kuin tutustumiskäynnillä Savonlinnan metsästys- ja ampumaseuran toimintaan. Pitänee maksaa liittymismaksut ja ruveta tosimielellä harjoittelemaan ampumista. Myöhemmin syksyllä SMAS aloittaa harjoitukset sisäampumaradalla ja tarjoaa seuran puolesta aseet ja panokset. Sinne menen takuulla. Sedät saavat opettaa minusta Annie mestariampujan.