Nyt on metsästyskausi virallisesti vihelletty päättyneeksi. Tänään vietettiin hirvipeijaisia. Yleensä peijaiset avaa ja väen toivottaa tervetulleeksi joko metsästysseuran puheenjohtaja tai hirviporukan puheenjohtaja. Koskaan avauspuhetta ei ole pitänyt nainen.

Nyt piti. Minä puhuin ex tempore metsästysharrastuksesta. Muistin mainita koiramiehen velvollisuuden huolehtia karvaisesta metsästyskaveristaan ympäri vuoden. Sanoin, ettei metsästys ole vain saaliin katselua tähtäimen läpi vaan myös riistanhoitotyötä, ja että elämyksiä karttuu luonnon ihmeitä ihmettelemällä ja kokeneiden metsästäjien juttuja erätulilla kuuntelemalla. Sain samaan kokeneelta aloittelijalle -teemaan liitettyä myös Vehkaperän Eeron muistamisen.

Puhe meni ihan jees. Joku ihmetteli puhujanlahjojani, mutta siihen Karppisen Valto totesi, että isäänsä on tullut. Mitäpä siihen sitten muuta sanomaan

Outo juttu koko so called puheen saama huomio. Minusta tärkeintä oli tuoda esiin, että jokainen kyläläinen tai perheenjäsen voi tulla kokeilemaan metsästystä ja saada siitä itselleen mukavan harrastuksen.

Sangin Riistaveikoilta onnistuu hyvin myös soppakauhanvarressa taiturointi. Suunnittelimme jopa oman catering-palvelun perustamista, sillä niin jouhevasti saatiin koko 120-päinen yleisö ruokittua. Minä tosin onnistuin kaatamaan kotikaljat liinalle, mutta se ei ollut vain minun vikani. Mitä toivat minulle talon isoimman ja painavimman kiulun käsiteltäväksi. Ehkä näytin niin voimakkaalta.

Metsästysmuistelot vähissä

Latvakosken Heikin kanssa siivoiltiin lopuksi salin lattia, ja Heikki kertoi lukeeneensa joskus tätä blogia. Heti alkoi harmittaa, etten tänä syksynä ole kirjoitellut paljon metsästyksestä.

Nythän minulla olisi ollut jotain kerrottavaakin, vaikka vielä neljän hirvestysvuoden jälkeenkään en ole yhtään hirveä kaatanut.
Koirat ovat kuitenkin hoksanneet tänä syksynä, mistä on kyse. Awa rupesi kolmisvuotissyntymäpäivänsä kunniaksi haukkumaan komeasti, ja jopa kymmenkuukautinen Wiki kävi muutaman pidemmän hakureissun.
Wiki oli hirven perässä parhaimmillaan reilun kilometrin päässä.

Harmittaa, ettei kummallekaan koiralle ammuttu saalista tänä syksynä. Ensi syksyä varten minulla on nyt varusteet kunnossa, kun sain vielä kesken jahtikauden hirvikivääriini vaimentimen.

Ampuminen sujuu

Ammuin hirvimerkin syksyllä harjoittelematta, mutta sen jälkeen olen paukuttanut tauluun laukauksen toisensa perään. Saalis ei ole enää ainakaan ampumisesta kiinni. Osun ihan hyvin – ajoittain jopa niin hyvin, että itsekin sitä ihmettelen.

Toisaalta se saaliin saaminen ei ole minusta se ykkösjuttu, eikä se ole vain juhlapuhetta. Paljon mielekkäämpää on katsella, kun pieni koira nuuhkii ensin varovaisesti raikasta syysilmaa, tulee joka päivä uteliaammaksi ja lopulta uskaltautuu ihan itse kirsunpäätä kutitteleville hirvenhajuille. Nyt, jahtikauden päätteeksi, sillä pienellä koiralla alkoi elämänsä ensimmäinen juoksuaika!

Riistanhoitotyö kunniaan

Metsästysharrastuksen myötä minäkin olen havainnoinut luontoa ihan eri tavoin kuin ennen. Pikkutyttönä kyllä samoilin mummolan lähimaastoissa itsekseni, mutta en silloin osannut olla niin ymmälläni luonnonmahdin edessä niin kuin nyt. Joskus tuntuu kuin pää kaipaisi tuuletusta, ja pyssy olalla metsässä kävellessä aivot saavat levätä. Mikä oisikaan mukavampaa kuin tulla oikeasti väsyneenä kotiin, syödä mahansa täyteen ja kellahtaa saunan jälkeen ansaituille yöunille?

Ehkä ensi vuonna uniin tulee myös onnistunut kaato ja sen tuoma jännitys. Tämän vuoden nukun kuitenkin rauhassa ilman turhia sydämentykytyksiä.