Kirjan jälkeen

Avainsana: leffat

  • Toimintakimara

    Oscarit on taas jaettu, ja minulle isoin yllätys oli se, ettei 127 tuntia saanut yhtään pikku-ukkopokaalia. Kuninkaan puhe taas oli ansainnut jokaisen pystinsä. Mutta onpa niitä maailmalla muitakin leffoja, ja osa niistä on päätynyt minunkin silmien eteen.

    Otetaan alkuun yksi unohtunut eli Faster. Päähenkilöllä on jäänyt jotain hampaankoloon, ja kun hän vapautuu vankilasta, alkaa armoton listimislätinä. Onneksi mattimeikäläisten to do -lista ei ole ihan yhtä dramaattinen kuin tämän kaverin. Elokuvan loppu on ihan kohtuullinen oivallus. Paha kyttä luulee jo pysäyttäneensä tyypin, mutta niin vaan kaveri nousee kuolleista, ja lopulta ajelee auringonlaskuun pirssillään.

    Toimintaa, menoa ja rytkettä ei Fasterista puutu. Typerään sivujuonteeseen on saatu ympättyä pakolliset romanttiset kuviot. Toiminnallisesta juonestaan antaisin ehkä puoli tähteä enemmän, mutta sivujuoni jonkinlaisesta rikkaasta, liian helpolla elämässään päässeestä palkkamurhaajasta pudottaa tähdet kahteen ja puoleen.

    [xrr rating=2.5/5]

    Tollo apumies

    Jos oli Kauppaneuvos Paukulla tollo vävypoika niin Jason Stathamilla on Mechanicissa tollo apupoika. Statham on palkkamurhaaja – eikö ne mitään muuta keksi toimintaleffoihin – joka posauttaa oppi-isänsä käskystä hengiltä. Oppi-isä ehtii sanoa, että murhamiehen kannattaisi ryhtyä etsimään itselleen kakkosmiestä. Sopiva kandidaatti löytyy hautausmaalta – oppi-isän hulttiopoika.

    Apumies tekee kaikki virheet, mistä melkein joutuu maksamaan miesten välisen rakkauden verran. Minä jättäisin noin tollon tyypin jo ensimmäisen mokan jälkeen pois kuvioista, mutta Statham on ilmeisen armelias kaveri. Koulutus kestää niin kauan, että typerys on niin pöljä, että luulee pärjäävänsä omalle koutsilleen. Huonostihan siinä käy – apumiehelle.

    Mechanic on parempi leffa kuin Faster. Jälleen kerran on jostain löytynyt yksi kaunotar, jonka on ihan pakko riisua kameran edessä. Hei, minähän voisin kirjoittaa toimintatrillerin! Siinä olisi vaikka palkkamurhaaja, joka elelee erakkona. Ja sitten olisi yksi kaunis nainen kapakassa, ja niille syntyisi suhde. Pyssynpaukuttelun ja parin takaa-ajon jälkeen räjähtäisi pommi, ja kaikki olisi taas hyvin. Mechanicille kolme tähteä, omalle käsikirjoitukselle nolla.

    [xrr rating=3/5]

    Elämää, ei sen enempää

    Toimintakimaran jälkeen yksi katsomisen arvoinen komedia. Life as we know it kertoo miehestä ja naisesta, jotka eivät tule toimeen keskenään, kunnes on pieni pakko. Pieni pakko kulkee vaipoissa ja vasta opettelee puhumaan. Taaperon vanhemmat kuolevat yllättäen, ja toivovat testamentissaan, että lapsen kummit ottaisivat tämän hoitaakseen, jos jotain sattuu. Eihän se auta, kun pistää hynttyyt yhteen ja alkaa elämään lapsiperheen arkea.

    Leffa on harmitonta viihdettä, ja siinä on pari kohtaa, jotka pistävät ihan oikeasti ajattelemaan elämän arvojärjestystä. Lopputulosta ei ole hankala arvata, mutta ei se mitään. Onnelliset loput ovat niin mukavia, että suotakoon tälle leffalle päivän paras arvosana.

    [xrr rating=3.5/5]

    Luolanaisten loppu

    Muutapa ei olla sitten katsottukaan paitsi telkkarista Descent. Se oli ihan kamala. X-määrä naisia kömpi luolaan – ja Agatha Christien tapaan – eikä yksikään pelastunut (And then there were none).

    [xrr rating=1.5/5]

  • Säikkynä sohvalla

    Löytyi oikeasti pelottava kauhuleffa. My soul to take kertoo sarjamurhaajasta, joka vaanii seitsemää samana päivänä syntynyttä teiniä. Vaikka juoni on vähän hassu, toteutuksesta on saatu hurjan jännittävä. Sohva hytkyi, kun minä säikähtelin vähän kaikkea. En uskaltanut pitää edes mehulasista kiinni, kun ajattelin, että kohta läiskytän juomat soffalle.

    Käsikirjoittaja-ohjaaja Wes Craven on kai jonkinlainen kauhuleffojen wizardi. Näyttää hääränneen ainakin Painajainen Elm Streetillä -leffoissa. Monet olivat arvioineet My soul to taken heikoksi esitykseksi Cravenilta, mutta tällaisen kauhuleffojen aloittelijan elokuva onnistui vakuuttamaan. Eipä kauhuleffoissa taida koskaan erityisen hienoa juonta olla, joten mitä sitten, jos elokuvaan jää muutama ilmeinen aukko.

    Onkohan amerikkalaisissa kouluissa oikeasti näin hirveää kuin viimeaikaisista elokuvista voi päätellä? Joku iso tyttö tai poika johtaa koulun mafiaa, osa on pyrkyreitä, osa kiusattuja, ja vain murto-osa suhtautuu kouluun kuin kouluun eikä diktaattorin johtamaan pienoisvaltioon.

    [xrr rating=2.5/5]

    Kuninkaan puhe

    The King’s speech on hieno elokuva. Siinä kuvataan britti kuningas Yrjö VI:n taistelua änkytyksensä kanssa. Radiot ovat juuri yleistyneet ja sota kolkuttelee Euroopan ovella. Änkyttävä kuningas ei ole kansan silmissä uskottava tai niin ainakin kuningas itse tuntuu ajattelevan. Yrjö VI:sta ei edes pitänyt tulla kuningasta, mutta puheopettajansa tukemana veljeänsä vaatimattomampi ja vanhoillisempi pikkuveli nousee lopulta valtaistuimelle.

    Kuningas Yrjö VI:n tyttärestä Elisabet II:sta kertova The queen kertoi hovin ja pääministeri Tony Blairin edustaman kansan kohtaamisesta ennen rakastetun Dianan hautajaisia. Samanlaisesta säätyjen kohtaamisesta kertoo myös The King’s speech. Kansan ääntä käyttää tällä kertaa kouluttamaton puheopettaja, jonka tehtävänä ei ole vain auttaa kuningasta puhumisessa vaan myös valaa tähän uskoa omista kyvyistään kuninkaana. Hieno tarina eikä yhtään mahtipontinen. Lopun puhe sotaan valmistautuville briteille on sekin vakuuttava.

    [xrr rating=3.5/5]

    Rumat, pahat ja ahneet

    Wall Street: Money Never Sleeps on elokuva ahneudesta, jossa raha on ihmisiä tärkeämpää. Raha on tylsä aihe ja niin on tämä elokuvakin. Olen aina inhonnut Michael Douglasin leukakuoppaan vajonnutta suuta. Nyt Douglas esittää hahmoa, jota saakin inhota, joten inhoan häntä sydämeni kyllyydestä.

    Elokuvan toisella juonikerroksella suhdettaan paikkailevat Wall Streetin keltanokka ja tämän raskaana oleva vaimoke. Vaimoke sattuu olemaan Douglasin hahmon tytär. Miten hölmöä, että tytär ottaa nokkiinsa siitä, kun keltanokka meklari uskoo parempaan huomiseen ja haluaa sijoittaa vaihtoehtoenergiaa kehittelevään tutkimukseen ihan hyvästä tahdostaan. Tosin rahat ovat vaimokkeen, mutta tälle tuntuu olevan ihan sama, vaikka rahat laitettaisiin isoon kassiin ja poltettaisiin roviolla. Ymmärtäisin suuttumuksen, jos ukko olisi ahne oman edun tavoittelija (Satu, yhdyssana vai erikseen?), mutta eihän hän edes tavoittele isoja voittoja!

    Typerä leffa.

    [xrr rating=1.5/5]

    Raatoja raadollisille

    I sell the dead on hassu elokuva. Synkät hautausmaat ja ankea vankityrmä toimivat näyttämönä mustalle huumorille ja omituisille sattumille. Haudanryöstäjien tai eräänlaisten kuolemankauppiaiden ammatti ei ole järin tuottoisa, mutta tärkeä jostakin kumman syystä. Ilmeisesti puoskarit opettelevat ihmisen anatomiaa vastahaudatuista ruumiista.

    Hyvinhän siinä käy, kunnes haudasta löytyykin ruumis, jonka sydän on lävistetty puutapilla. Vampyyrihän se siinä, ja kohta kankailla kirmaa syöjätär poikineen. I sell the dead ei ole kuitenkaan vampyyrileffa vaan pelastautumistarina. Päähenkilö on tarinan aikaan tyrmässä odottamassa mestausta elävien murhaamisesta. Vampyyri pelastaa – loppu hyvin kaikki hyvin. Kannattaa katsoa silloin, kun maailma näyttää tylsän puolensa.

    [xrr rating=2/5]

    Suutari pysyköön lestissään

    Suomen Idols-karsinnoista voi päätellä, että taiteilijat (hörhöt) luulevat olevansa lahjakkaita jokaisella taiteensaralla. Niin myös tämä vastenmielinen rappari 50 cent. On mies kirjoittanut sitten elokuvan! Gunissa on ihan yhtä tyhjänpäiväistä dialogia kuin on herran biiseissäkin. Minäpä kerron lyhyesti.

    Mies on katujen kuningas, joka haluaa kohota asekauppiaiden hierarkiassa. Pyssyjä työkseen kaupitteleva kingi ei itse ole järin pätevä mutkan varressa, vaan käsi heiluu kuin kapelimestarilla, kun pyssysankari posauttelee pakenevia yökerhon edessä. Yksi kuolleista sattuu olemaan vankilassa istuvan Angelin (Val Kilmer) vaimo, ja tästäkös mies harmistuu. Hänet vapautetaan linnasta kostamaan, vai oliko se vasikoimaan asekaupoista poliisille.

    50 cent on tietenkin tehnyt itsestään päähenkilön ja hänen pakollinen seksikohtauksensa on kontrastin vuoksi tehty langanlaihan ja vitivalkoiseksi paklatun naikkosen kanssa. Naikkonen järjestää epäuskottavalle rakastajalleen isot kaupat, joihin tyhmät poliisit järjestävät väijytyksen. Pyssyt paukkuu ja liekit loimuaa! Lopulta näyttää siltä, että sekä poliisit että gangsterit ovat kaikki kuolleita, mutta niin vaan yksi neandertelilainen (50 cent) ja viaton enkeli (Kilmer) nousevat tuhkasta. Toinen kävelee linnaan, toinen vapauteen tökerön räpin soidessa taustalla. Voi elämän kevät!

    Miksi näitä tehdään? Saako kuka tahansa kirjoittaa elokuvia? Saako kuka tahansa näytellä pääosaa? Onko tässä nyt vastine Eminemin tähdittämälle 8 milelle, joka oli tähän verrattuna loistokas ja ajatuksia herättävä elokuva? Tähtiä tasan nolla.

    [xrr rating=0.0/5]

  • Norjalaista peikkojahtia

    Harvoin tulee katsottua norjalaisia elokuvia, mutta onneksi katsottiin Trolljegeren – Troll Hunter. Siinä raotetaan Norjan varjeltua salaisuutta eli peikkoja, jotka aika ajoin lähtevät reviiriltään ihmisten haitoksi. Elokuvasta tulee heti mieleen The Blair Witch Project, sillä tässäkin tarinaa kuljettaa ryhmä opiskelijoita, jotka lähtevät selvittämään salaperäisiä karhunkaatoja. Opiskelijat törmäävät outoon metsämieheen, joka liikkuu metsissä yön pimeinä tunteina.

    Äksy metsästäjä ei olekaan niin äksy, vaan ottaa opiskelijat mukaan jahtiin, jossa salamavaloilla jähmetetään peikkoja. Juonen kannalta opiskelijat pääsevät mukaan liian helposti.

    Eihän peikkojahti tietenkään todellista ole, mutta aika hauska oivallus, että suurjännitejohdot toimivat peikon aitauksena. Pikkuisen voimalaitoksen mies ihmettelee, miksi johdot kiertävät ympyrässä, mutta kun niin on aina ollut, niin mitäpä tuosta enempää mesoamaan. Näin Utasen voimalaitoksen kupeessa kasvaneena tulee mieleen, että mitähän petoja ne voimalinjat Suomessa aitaavat.

    Muutama hauska oivallus nostaa, Blair Witch Project -kloonaus laskee, mutta menköön nyt norjalaisuudesta kolme tähteä.

    [xrr rating=3/5]

    Pullat uunissa

    Sitä on taas katsottu hömppäelokuvia. Baby on Board – Pulla uunissa oli, kuten nimestä saattaa arvata, hyväntahtoinen mutta hölmö elokuva. Raskaaksihan siinä tullaan -yllätyksenä ja pyytämättä. Tuleva äiti on asiasta kauhuissaan. Uraa pitäisi rakentaa ja pomo ei tykkää ”lihavista naisista”. Tuleva isä on kuitenkin innoissaan, mutta joutuu vahingossa kiihkeään syleilyyn toisen naisen kanssa.

    Elokuvan hölmöys piilee ehdottomuudessa. Kun eron partaalla oleva mies opastaa tulevaa isää, ja saman pariskunnan vaimo tulevaa äitiä, edessä on muka yhdeksän kuukauden mykkäkoulu ja hiljainen riitely. Kumpikaan ei tule koskaan sanoneeksi, mistä on toiselle suuttunut. Härre guud, miten aikuismaista, ja siitä on tehty koko pitkä elokuva!

    Ja niin kuin aina: loppu hyvin, kaikki hyvin.

    [xrr rating=1.5/5]

    Naamakirjaelokuva

    The Social Network katsottiin jo aiemmin, mutta ei tullut silloin kirjoitettua arviota. Facebookin synnystä kertova elokuva kuuluu jokaisen sosiaalisen median suurkuluttajan yleissivistykseen. Pikkuisen ihmettelen, miksi Social Networkille povataan joissakin lähteissä Oscareita, mutta toisaalta leffa on osuva ajankuvaus.

    En tiedä, olisinko leffan nähtyäni Mark Zuckerbergin puolella vai häntä vastaan. Sinänsä nörtti opiskelija osoittaa äärimmäistä lahjakkuutta ja peräänantamuutta, jota kunnioitan syvästi. Toisaalta taas en pitäisi häntä kovin suurena visionäärinä, sillä Facebook oli kuitenkin monen onnekkaan yhteensattuman tulos, jos elokuvaa on uskominen. Harvoinpa ne isot innovaatiot kuitenkaan yhden miehen kädestä lähtevät.

    Leffa on kuitenkin rakennettu niin, että katsoja vääjäämättä taipuu päähenkilön puolelle, vaikka hän ärsyttävästi lanseeraa ensin palvelun, jossa voi rankata Harvardin kaunottaria. Sanoisin, että leffan perusteella Zuckerberg on v-mäinen jätkä, mutta hurjan taitava nettiaikakauden vesa.

    Kannattaa katsoa, mutta tuskin tällä montaa Oscaria irtoaa.

    [xrr rating=4/5]

    Tämän hetken paras unileffa

    Täysin häpeämättömästi myönnän, että en ole koskaan katsonut vuoden 2000 suurelokuvaa, Gladiaattoria loppuun. Se johtuu siitä kylmästä tosiseikasta, että Gladiaattori on niin tylsä elokuva, että nukahdan jo alkuminuuteilla. Gladiaattorille on kuitenkin ilmestynyt kilpailija. Viisi ja puolituntista Carlos -leffaa tuskin saan koskaan katsottua loppuun.

    Elokuva kertoo tunnetun terroristin tarinaa. Tähän mennessä olen ehtinyt nähdä pari mönkään mennyttä keikkaa. Ensin Marks & Spencers -tavaratalon pomo sai pitää henkensä, kun ase jumiutui. Maineensa Carlos kuitenkin keräsi OPEC-pohattojen kidnappauksesta vuonna 1975, mutta mielestäni sekin keikka meni mönkään. Nukahdin viimeksi siinä vaiheessa, kun panttivangit kävelivät lentokoneesta ulos ja kidnappaajat heiluttelivat voitonmerkkejä luksusautoista 20 miljoonaa rikkaampina – joskin palestiinalaisten kohtalo ei tainnut muuttua suuntaan tai toiseen.

    En tiedä, yritämmekö Ilkan kanssa katsoa täyspitkää elokuvaa, vai jotain lyhyttä versiota. Varmaa on kuitenkin se, että kun heräsin kolmannen kerran, kello oli yksi, ja elokuva edelleen pyöri telkkarissa. Luovutin. Ehkä katson Carloksen loppuun sitten, kun uni ei meinaa muuten tulla.

    Koska en halua tehdä liian tylyä arviota keskeneräisestä elokuvaelämyksestä, annan tälle reiluna naisena puolikkaan tähden.

    [xrr rating=0.5/5]

  • 127 tuntia 2:22

    Taas pari leffa-arviota viime ajoilta. Aloitetaan hyvistä. 127 tuntia ei ole työllistänyt montaa Hollywood-staraa, mutta tositapahtumiin perustuva juoni piti otteessaan alusta loppuun. Se, mikä väijyi ainoana mahdollisuutena katsojan mielessä heti juonen kohokohdan jälkeen, lopulta tapahtui. Paljastamatta liikaa – tein sen jo – on pakko sanoa, että päähenkilön optimismissa olisi meille kaikille paljon opittavaa. Kurjistakin tilanteista voi selvitä voittajana. Loistava leffa, ei voi muuta sanoa! Neljä tähteä.

    [xrr rating=4/5]

    Angelina  Jolien ja Johnny Deppin uutta The Tourist-elokuvaa on moitittu kilpaa. Kritiikin vuoksi se meinasi jäädä meiltäkin katsomatta, mutta onneksi päätettiin katsoa ”vähän alkua”. Angelina turbohuulineen oli uskottava femme fatale ja Johnny loistava kuten aina ennenkin. Tällä kertaa hän oli hupsahtaneen ihastunut matematiikanopettaja. Venetsia näytti elokuvassa parhaat puolensa, mutta enpä haluaisi italialaisen kanavakaupungin jokiin uimaan. Yök.

    [xrr rating=3.5/5]

    Numerot muodissa

    Näyttää siltä, että nyt on muotia antaa leffoille numeraalinen nimi. On 127 tuntia, ja on 2:22 ja sitten on vielä simppeli nimi 13. Näistä 127 vie voiton, mutta ihan hyvä oli myös 13. Kolmentoista juoni on tosi outo. Voisikohan ihminen joutua helpon rahan perässä sellaiseen kiipeliin oikeassa elämässä? Älä lue, jos et halua tietää, mutta päähenkilö joutuu eräänlaiseen venäläisen ruletin variaatioon, jossa ei ammuta itseä vaan piirileikin seuraavaa osapuolta. Ei siis pylly vasten pyllyä pum-pum vaan pyssy vasten palloa, pum-pum. Kannattaa katsoa.

    [xrr rating=3/5]

    2:22 on sitten taas ihan surkea tekele vuodelta 2008. Juoni on ihan täynnä mokia. Jos hotellia ollaan ryöstämässä ja asiakas haluaa pullon kuohuvaa, eikö olisi helpointa ottaa pullo hyllystä ja toimittaa se janoiselle? Tai jos melusta valitetaan niin kannattaisiko kopsauttaa ovelle ja pyytää älämöijiä hiljenemään? Mutta ei, elokuvissa asiat eivät tapahdu niin kuin Strömsössä. Huonostihan siinä sitten käy. Ei kannata katsoa. Ihan typerä leffa.

    [xrr rating=1/5]

    Pöljää kauhua

    Mutta on niitä typerämpiäkin. Paranormal Activity oli aikoinaan ihan jännä ja erilainen kauhuleffa. Sen takia odotin kakkososalta paljon, mutta voi veljet! Alku oli maailman tylsin. Ihan kuin olisi katsonut presidentin uudenvuoden puhetta. Kaapinovet aukeavat ja kellarinovi paukkuu. Scary… Elokuvassa pelotti eniten se, selviääkö perheen koira. Se olikin ainoa, joka tuntui välittävän Hunter-vauvasta. Kai tällekin leffalle joku tähdenssakara pitää antaa. Saakoon siis puolikkaan tähden.

    [xrr rating=0.5/5]

    I spit on your grave olikin sitten vähän pelottavampi kauhuleffa tai ainakin ällöttävä. Älä katso tai katso, mutta kelaa ensin alun kauheudet yli. Ensin naiskirjailijalle käy huonosti ja sitten hän palaa kostamaan. Pahikset pääsevät ihan liian helpolla. Vain yhdestä orista tulee ruuna. Se oli sille ihan oikein. Minä katsoin välillä tyynyn takaa, ja välillä Ilkan piti kelata leffaa eteenpäin. Sylkyelokuva oli mennen tullen parempi kuin Paranormal activity 2.

    [xrr rating=3/5]

    Nöyryyttävä nuoruus

    You again oli… voi itku. Pitääkö lukioaikojen taakkaa kantaa harteillaan koko ikänsä? Jos rillipäinen finninaama on päässyt New Yorkin PR-toimiston varatoimitusjohtajaksi, onko pakko nöyrtyä taas samaan lukiorooliin vanhan cheerleader kapteenin edessä? Olen aivan varma, että jos joutuisin luokkatapaamiseen, minäkin taantuisin lukio- tai, vielä pahempaa, yläasteaikojen tasalle. Oikein tuntuu, kun naama täyttyy näppylöistä ja mieli alkaa ahdistua. Onneksi kaikki päättyy hyvin – again.

    [xrr rating=1.5/5]

    Kannattaa siis katsoa Tourist, 127 tuntia ja jännityksen ystävien vielä 13 ja I spit on your grave. Välttele elokuvia Paranormal activity 2 ja 2:22, jos et halua pilata iltaasi. Ja komedian ystäville ylimääräinen helmi, jonka katsoimme jo aikaisemmin: Lomaterapiaa.

    …

    EDIT 6.2.2011 klo 23.17

    Lisätäänpä vielä yksi hauskuus. Due date – lasketttuaika on ihan mukiinmenevä huumoripläjäys. Tosikkomiehen vaimo on synnyttämässä ja erinäisten vaikeuksien tuleva isä joutuu automatkalle permispäisen wanna-be näyttelijän kanssa. Nyt kun  yritän miettiä jälkeenpäin hauskinta kohtausta, ei tule mieleen yhtään mitään. Leffassa ei ollut mitään mestarillisia oivalluksia, mutta kyllä siinä saa pari kertaa nauraa, ja se on jo hyvä se nykypäivän komedioille.

    [xrr rating=2/5]

  • Arvioita ja kokemuksia

    Meillä katsotaan paljon elokuvia. Aika usein käy niin, että minä nukahdan ja Ilkka ainakin sanoo katsovansa leffat loppuun. Ajattelin kerran, että olisi kiva kirjoittaa arvioita  leffoista ja härpäkkeistä ihan tavallisen ihmisen silmin tarkasteltuna. Nytpä tartun härkää sarvista, ja tällään tänne blogiin uuden kategorian eli arviot. Sinne tulee arvioita ja käyttökokemuksia kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan väliltä. Ensin kuitenkin leffoja.

    Marmaduke nakratti ajoittain

    [xrr rating=2.5/5]

    Marmaduke – tuo hömelöistä koirista hömelöin – kertoo oivasti allekirjoittaneen leffamausta. Ei haittaa, vaikka kohderyhmänä olisivat enimmäkseen lapset, eikä haittaa, jos kyseessä olisi piirretty (nyt ei ole). Puhuvat koirat vähän haittaavat.

    Vaikka meidän Heta osaa puhua – ja kaikki muutkin koirat – ei Hetan suu liiku sanojen tahtiin. Hetan puheet ovat enimmäkseen ääneen ajatteluja kuin puhetta. Marmadukessa koirien suut liikkuivat sanojen tahtiin, mutta muuten hölmö tanskandogin ja mastiffin sekoitus oli hassunhauska hurtta.

    Melkein eniten nauratti se kohtaus, jossa Marmaduke istui pikkuruisessa minissä niin, että pää oli kattoluukusta ulkona. Toki muotitietoisella hurtalla oli aurinkolasit päässä.

    Outin asteikolla, jossa maailman huonoin elokuva Frozen edustaa nollan tähden ja yksi parhaista, Se7en viiden tähden elokuvaa, Marmaduke sijoittuu huumorimielessä neloseen ja juonellisesti kahteen ja puoleen tähteen.

    Ei kovin neropatti

    [xrr rating=1.5/5]

    Neropatin päiväkirja, Diary of a wimpy kid oli nolaamiselokuva. Elokuvan pääesittäjä joutui, raukkaparka, jatkuvasti noloihin tilanteisiin. Milloin ärsyttävä lettipää antoi köniin, milloin herttainen lyllerö pyysi isojen poikien kuullen leikkimään ja muutenkin homma karkasi jotenkin käsistä.

    Jos amerikkalainen koulu on todella niin julma paikka ihmislapselle kuin se tässä leffassa näyttäytyy, niin ei ihme, että amerikkalaiset ovat yleisesti ottaen kaksinaismoraalista kansaa. Anteeksi tyhmä yleistys.

    Outin asteikolla puolitoista tähteä. Sopii lauantai-iltapäivän perhe-elokuvaksi.

    Kivenharmaata

    [xrr rating=2/5]

    Ja sitten katsottiin oikein tähtinäyttelijöiden miehittämä Stone. Robert De Niro oli jonkinsortin psykologi, Edward Norton vapaudesta haavaileva vanki ja Milla Jovovich hänen vamppimuijansa. Kun psykologi seisoo vangin vapauden tiellä ja vangilla on siviilissä kaunis vaimo, voi leffan juonen arvata aika helposti.

    Tämä leffa ei ollut edes mielenkiintoinen tai ajatuksia herättävä. Oikeastaan päällimmäinen ajatus oli se, että Jovovich muistuttaa häiritsevästi Jenni Vartiaista, mikä ei tässä tapauksessa suinkaan ole hyvä asia. Tuollaisten naisten vuoksi, siis leffan Lucettan kaltaisten naisten, hameväki on tuomittu olemaan kakkoskastia hamaan tulevaisuuteen.

    Surkeastihan siinä lopulta kävi, mutta niin oli arvattavissakin. Kaksi tähteä ikävän yksitoikkoisesta elokuvasta, johon oli tehty tekotaiteellinen juoni.

    80-luvun kuteet

    [xrr rating=3/5]

    Ja sitten katsottiin vielä huumoria. Kauhean kankkusen (The hangover) jälkeen Kasarikankkuselle eli Hot tub time machinelle asetettiin jo etukäteen hirveät paineet, mutta leffa ei päässyt ihan samaan fiilikseen. Olihan se ihan hauska. Kaikki mahdolliset pojat on poikia -huumorin vivahteet oli käytössä, mutta ehkä hauskinta oli ihmetellä 80-luvun nuorison vaatteita.

    On se vaan hyvä,  ettei tarvitse enää samanlaisiin makkarankuoripukuihin sonnustautua luikertelurinteessä. Ei sillä, että minä olisin luikertelua viime aikoina harrastanut, mutta jos harrastaisin, niin mieluummin seuraisin snoukkaväen muotia kuin kultaista 80-lukua. Lökäpöksyihin mahtuu paljon paremmin lämpimät villahousutkin!

    Aikamatkustus muuttaa tietenkin maailmaa ja  Googlekin oli lopulta Lougle. Siitä ja parista muusta hauskasta yksityiskohdasta kolme tähteä. Sopii hetkeen, jolloin elämä ahdistaa ja on muutenkin ankeaa.

    Tätä parempia hassutteluja viimeaikaisista leffoista ovat esimerkiksi Kick-Ass, Little Fockers (Pienin painajainen perheessä) ja parhaillaan leffassa pyörivä The Green Hornet, jonka kävimme Ilkan kanssa katsomassa 3D:nä viikko sitten. Ja se 3D: Aivan yliarvostettua tohotusta.