Silmät jääkiekon katselusta rähmäisinä suuntasin keskiviikkoaamuna ensimmäiselle A-kortin ajotunnille. Oli tosi kylmä polkaista pyörällä sillan yli autokoululle ja niinpä kiskoin lisää kampetta niskaan. Sain onneksi autokyydin harjoittelukentälle. Jenna ja Henna kokeneempina kuskeina ajoivat pyörät perille. Yksi huollosta tullut pyörä odotteli meitä jo kentällä. Matkalla varmistin, että onhan autokoulun vakuutukset kunnossa, jos kaatua rymähdän.
Meitä oli kaksi ison pyöräkortin ajajaa ja yksi tuleva kevarikuski. Pyöristä taas kaksi oli kevareita ja yksi iso pyörä. Minun ehdotuksestani Jenna sai ensin ajaa oikealla pyörällä ja minä otin tuntumaa kevyempään kalustoon.
Enhän minä tahtonut päästä liikkeelle! Liu’utin ja liu’utin kytkintä, mutta aina päästin sen liian aikaisin ylös. Pyörä hyökkäsi ja sammahti. Ajattelin jo, että tähänkö tämä nyt jäi. Ei motoristi saa edes ratsuaan kesytettyä. Alkuvaikeuksien jälkeen peli alkoi kuitenkin totella sen verran, että uskalsin ajaa sillä kentän poikki. Sitten pitikin jo kääntyä. Hmm. Ilmeisesti selvisin, koska en muista kurauttaneeni ojaan tahi seinään kertaakaan.
Minä jäin treenailemaan itsekseni liikkeellelähtöä, jarrutusta ja vaihteenvaihtoa, kun Jenna jo harjoitteli käsittelykokeen tehtäviä. Henna oli jo menossa käsittelykokeeseen, joten hän taituroi hienosti pyörällään. Henna on lupsakka tyttö. Kävi aina välillä kyselemässä minulta kuulumisia. Kovasti kannusti yrittämään uudelleen, kun pyörä jälleen kerran sammui.
Jostakin hassusta syystä lopulta oivalsin, miten liikkeellelähtö tapahtuu sulavasti. Ehkä se, etten onnistunut liikkeellelähdössä, oli oikeastaan hyvä asia. Unohdin nimittäin jännittää tasapainon ja kytkimen puolesta, kun kaikki energia meni liikkeellelähdön miettimiseen.
Sitten minäkin jo pääsin pujottelemaan ja kieputtelemaan tulevan käsittelykokeen tehtäviä. Hidas ajo sujui alusta alkaen kohtalaisen hyvin, samoin jarrutus, mutta koskaan en tule pääsemään läpi pujottelukokeesta. Miten ihmeessä sen härrävärkin saa taivutettua niin tiukkaan kurviin pujotteluradan päissä? Ympyrän halkaisija on jotain viisi, kuusi metriä.
No joo, mutta kevari alkoi tulla tutuksi ja aloin lopulta luottaa siihen, että uskallan pysähtyä siitäkin huolimatta, että pitää taas lähteä uudelleen liikkeelle. Sitten pitikin jo vaihtaa pyörää. Ilkka oli etukäteen varmistanut, että autokoululta löytyy pätkille sopiva iso pyörä. En minä merkkiä muista. Ei se ole oleellista.
Oleellista on se, että isolla pyörällä liikkeelle lähteminen oli huomattavasti helpompaa ja pujottelu vastaavasti vielä paljon vaikeampaa. Se ei taivu voltille millään! Ei millään! Jotenkuten saan tehtyä voltin vasempaan, mutta oikea kierros menee aina leveäksi.
Autokoulunope laittoi minut harjoittelemaan pelkkää oikeaa kierrosta. Ympyrä tiukkeni ja tiukkeni, mutta samalla minä väsyin ja väsyin. Väsyin kai jännittämiseen ja pelkoon kaatumisesta ja sittenhän minä tietenkin kaaduin. Pysäytin pyörän ilmeisesti liikaa etujarrulla, ei niin, että se olisi mitenkään yhdelle pyörälle noussut. Miten olisikaan, koska vauhtia ympyräharjoittelun jälkeen oli sellaiset viisi kilometriä tunnissa. Siinä saa motoristi jo kyytiä kun vitosta körryyttää!
Kun pyörä pysähtyi, minä laitoin tassun maahan, mutta maata ei enää löytynyt. Kun löytyi, pyörä oli jo niin kallellaan, etten jaksanut pitää sitä pystyssä. Kaksi tuntia olin jo treenannut ympyröitä ja jarrutuksia, pelännyt liikkeelle lähtöä ja puhkunut intoa, kun jotain välillä opinkin. Ja sitten olisi pitänyt pitää yhden jalan turvin joku miljoona kiloa rautaa pystyssä! Hei hellurei, ei onnistu, vaikka kuinka bodaisin.
Juuri huollosta tullut pyörä kellahti kumolleen ja minä siinä sivussa. En jäänyt alle. Olisi melkein pitänyt, että olisi ollut edes jotain dramatiikkaa. Nyt autokoulunope tuli vain nostamaan pyörän pystyyn ja patisteli yrittämään uudelleen. Olin ihan poikki. En muistanut edes seuraavassa harjoituksessa vaihtaa vaihdetta jarrutuksen aikana pienempään, vaikka olin tehnyt sen jo monta kertaa. Onneksi pyörä armahti minua. Se alkoi vilkuttaa öljyn merkkivaloa ja sain pitää viiden minuutin tauon ajelusta.
Ja taas kohta piti lähteä pujottelemaan. Eikä se onnistunut vieläkään. Kaksi ja puoli tuntia tahkottiin ympyröitä ja kieppumisia harjoittelukentällä ja sitten ope vain ilmoitti, että pyörät pitää ajaa takaisin koululle. Jenna – kokenut mopoilija – sai ajaa ison pyörän, mutta minunkin piti kurauttaa sillä ensin ajamallani kevarilla. Piti ottaa taas vähän tuntumaa liikkeellelähtöihin, mutta ihmeen hyvin se jo sujui. Ja voitteko ikinä kuvitella! Onnistuin tekemään sillä melkein hyväksytyn suorituksen pujotteluradalla!
Liikenteessä en pelännyt yhtään. Takaraivossa jyskytti Ilkan ohjeet vilkusta ja erityisesti papan komento, ettei vilkkua saa jättää päälle risteyksen jälkeen. Niinpä onnistuin vilkuttamaan ja olemaan vilkuttamatta. En tahtonut saada vaihdetta päälle liikennevaloissa. Vilkaisin takana ajavaa opea ja hän viittilöi nytkyttämään pyörää niin, että vaihdekin loksahti silmään. Siitäpä sitten varovasti vihreällä liikkeelle. Jäin vähän Jennasta, koska edelleen lähden liikkeelle liian hituraisesti. Hyvä, että lähdin. Sain kurauttaa Jennan kiinni ennen Kyrönsalmen siltaa ja ajaa vähän ylinopeutta 🙂
Tajusin vasta autokoulun risteykseen pysähtyessäni, että pysähdyin ylämäkeen. Eipä tullut mieleen, miten siinä olisi pitänyt oikeaoppisesti käyttäytyä, mutta a) pyörä ei liukunut taaksepäin, b) pyörä ei kaatunut, c) pääsin liikkeelle. Tästä voisi ehkä vetää sellaisen varovaisen johtöpäätelmän, että kai minä tein jotain oikein.
Autokoululla jalat tärisivät sekä vilusta että maitohaposta. Olin varmaan puristanut jalkoja niin lujasti pyörän kylkiin, että voimat olivat ihan lopussa. Tulipahan ajettua. Ja tulipahan kaaduttua. Sitähän minä kai eniten pelkäsin. Päätin, että Ilkan pyörällä en aja koskaan. Tulee perheriita jos ja kun kaadun.