Kirjan jälkeen

Vuosi: 2009

Pitkä viikonloppu Pietarissa

Tämän kesän ainoa ulkomaanmatkamme suuntautui naapuriin Venäjälle. Vietimme oikein mukavan pitkän viikonlopun Pietarissa. On uskomatonta, että lähempänä kuin Helsinki sijaitsee miljoonakaupunki, jonka kulttuuritarjonta ylittää vilkkaimmankin mielikuvituksen. Käveleepä missä tahansa, katukuvassa kohoaa toinen toistaan upeampia palatseja, kirkkoja, museoita ja patsaita.

Pietari on elämys, jota on vaikea sanoin kuvata. Kaupunkina se on kuin mikä tahansa muu miljoonakaupunki. Ohitse kiitää upeita miljoona-autoja perässään todella surkeita ruosteläjiä. Ihmisistä puolet pukeutuvat Pradaan ja Gucciin; puolet kirpparilöytöihin. Yksi erottava tekijä löytyy. Olipa naisella boutique-asut tai itseommellut kamppeet jalasta ainakin löytyy taivaita hipovat korkkarit.

Linja-autossa on tunnelmaa

Pietari on parinsadan kilometrin päässä Savonlinnasta, mutta meidän matkamme lähti ihan eri suuntaan. Kiersimme nimittäin linja-autolla ensin Mikkeliin ja vasta sieltä Lappeenrannan kautta Venäjän puolelle. Matka meni oikein mukavasti. Nukuttiin melkein koko matka tullimuodollisuuksiin asti.

Tullissa menikin sitten vähän aikaa, mutta yllättävän nopsaan päästiin siitäkin. Laukut piti kävelyttää tullin läpi, vaikka kukaan ei niitä katsellut tai läpivalaissut. Koska meillä oli ryhmäviisumi, meidän piti mennä viisumin osoittamassa järjestyksessä tarkastukseen. Eipä siinä mitään. Ystävälliset tullitädit – melkein kaikki olivat naisia – katsahtivat naamatauluun ja lyödä pläjäyttivät leiman passiin.

Linja-autokin saatiin melko pian tullista läpi ja sitten matka jatkui. Pari kertaa meidät pysäytettiin ja tullitädit kävivät taas vilkaisemassa, onko passin leima kuivunut ja linja-autossa edelleen sama määrä matkustajia.

Saimaan kanavaa Venäjän puolella

Saimaan kanava on upean näköinen rajan molemmin puolin. Laivaväylä on merkitty Venäjän puolella jopa paremmin kuin Suomessa. Ilkka alkoi jo haaveilla, jos joskus veneilisimme Saimaan kanavan päästä päähän omalla paatilla.

Heti rajan tuntumassa pysähdyimme Juustilan valintaan. Aluksi meinasin ostaa naposteltavaa ja limpparia, mutta sitten tajusin, että kaikki muut ostavat vähintäänkin olutta jos ei kirkkaita. Niinpä sitten tarttui minunkin kassiini pari tölkkiä Ilkalle ja yksi minulle. Minä sain suuremman!

Muutama kilometri Juustilan valinnan jälkeen meidät ohitti farmari-Mersu, jonka kuski viittilöi meidät pysähtymään. Mersun varustelu oli hieman tavallisuudesta poikkeava. Jopa suksiboksi oli tungettu täyteen pulloja.

Kauppatieteilijänä minun oli ihan pakko tutustua tähän motorisoituun katukaupan muotoon. Saaliina oli hieman ylihinnoiteltu, mutta loistolöydöksi osoittautunut kartta ja pullo vaaleanpunaista shampanjaa.

Terijoen maisemissa

Jos Suomi vielä omistaisi Terijoen alueen, se olisi täynnä upeita kesämökkejä. Nyt Terijoen hiekkarannat ovat melkein luonnontilassa. Rannalle on rakennettu vain muutama hulppea huvila ja jokunen hotelli. Onneksi meillä oli sen verran ylimääräistä aikaa, että linja-autokuski ehdotti rantatietä Pietariin. Muuten olisi jäänyt näkemättä, miten laaja tarjonta Venäjällä on matkailumarkkinoille.

Paluumatka tultiinkin sitten Viipurin kautta. On vähän vaikea kuvitella, että Terijoki ja Viipuri ovat edes samaa maata saatika sitä, että niiden etäisyys ei kuitenkaan ole kuin muutamia kymmeniä kilometrejä. Viipurin irvokkuus näkyi kauppahallissa, jossa piraatti CD-levyjen vieressä lötkötti naudan kieli ja seuraavassa kojussa jo myytiin kristallivaaseja.

Vodkaturistit maailmalla

Meillä perinteinen Venäjän kokemus eli Vodka jäi vähän vähiin. Yhtenä iltana Ilkka tilasi parasta vodkaa, mitä ravintolasta löytyy. Irvistyksestä päätellen lasillinen kylmää maitoa olisi maistunut paremmalta.

Venäjän makuelämyksiä olivat leivokset. Niitä naposteltiin joka päivä yksi mieheen. Erityisesti ensimmäisen illan tiramisu oli suussa sulavaa, mutta Ilkka onnistui valinnoissaan senkin jälkeen. Minulla oli aina vähän heikompaa leivosta syötävänä. Se johtuu ainoastaan siitä, että melkein kaikki leivokset oli pilattu suklaalla, ja minähän en tunnetusti suklaata syö.

Pietarin kokemuksista riittää blogattavaa koko syksyksi. Lisää on siis tulossa.

5.9.2009
Syksyä kohti

Kesä tuli ja meni, ja nyt on aika aloittaa syksyn blogiuurastus. Kirjoittelen kesäkuulumisia sitä mukaa, kun niitä mieleen tupsahtaa. Välillä taarinaa tulee ajankohtaisistakin asioista. Pitää jossakin välissä pohtia myös bloggaamiseni kehitystä, sillä tänä syksynä blogitouhujen aloituksesta tulee kuluneeksi kaksi vuotta.

5.9.2009
Chez Dominique – Michelin tähtiä syntymäpäivään

Ilkka halusi syntymäpäivänään elämyksiä, ja meillä sitä saa, mitä tilaa. Tällä kertaa vuorossa oli ruokaelämys.

Heinäkuinen Helsinki ei miellytä edes huippuravintolaa, joten Chez Dominique pakkasi padat ja pannut, ja matkasi syvälle Etelä-Savoon Olavinlinnan kupeeseen. Heti kun kuulin, että kahden Michelin-tähden ravintola on Ilkan syntymäpäivänä Savonlinnassa, päätin, että sinne mennään – maksoi mitä maksoi.

Kokemus oli loistava. Elämys isolla E:llä. Nyt tiedän, miten loistava ruoka eroaa hyvästä, enkä tämän jälkeen kutsu ruokaa loistavaksi, jos siihen ei todella ole aihetta. Näin jälkikäteen jo pelkkä menun katselu saa ihanat maut taas leikkimään kielellä.

Makuelämyksiä telttakatoksessa

Iltapäivällä sateli hieman, joten pöytien ja keittiön ylle oli kasattu telttakatos. Omistaja Hans Välimäki kertoili jo ovella tuttavalliseen sävyyn, kuinka Suomen kesä tekee ruuanlaitosta haasteellista eikä sähköäkään ole riittävästi kunnollisen keittiön tarpeisiin.

Välimäki toivoi ruuan maistuvan, kun tarjoilija lähti johdattamaan meitä pöytään. Vaikka joissakin hieman paremmissa ravintoloissa tällaiselle kolmikymppiselle ponnaripäälle on tarjottu tuoli istuttavaksi, missään muualla ei ole taiteltu lautasliinaa syliin, ja kohta jo kaadettiin sampanjaa alkumaljaksi.

Linnunmaitoa Champagnesta

Ei tarvitse varmaan kertoa, etten ole ennen moista linnunmaitoa juonut. Tuleekohan makuaisti valikoivaksi ja seuraavissa sukujuhlissa huuli menee mutruun halvasta kuohuviinistä?

Lohicornettoa alkuun

Alkupalaksi meille tarjoiltiin suussasulavaa lohicornettoa. Se tarjoiltiin kivisestä astiasta, johon oli porattu cornettoja varten kaksi pientä reikää.

Lohicornetto maistui aluksi suolaiselle ja sitten yllättäen makealle. Aluksi arkailin haukata pientä jäätelötötterön näköistä kala-alkupalaa. Pelkäsin, että tuutti murtuu ja sotken heti vaatteeni, mutta cornetto kirjaimellisesti suli suuhun. Cornetto oli niin hyvää, ettemme ehtineet ottaa siitä edes kuvaa.

Tomaatin, mozzarellan ja viinin liitto

Alkupalan myötä odotukset nousivat entisestään, mutta tomaatti-mozzarella -salaatti marinoitujen katkarapujen kera täytti ne täydellisesti.

Ensi puraisu mozzarellasta sai juuston nesteen purskahtamaan vitivalkoisen kuoren sisältä. Pienet kirsikkatomaatit toivat suuhun pientä kirpeyttä ja katkaravuista löytyi aromi, jota en ole koskaan ennen maistanut. En ole katkaravun ystävä, mutta tällä kertaa täytyy minunkin myöntää, että melkein rakastuin rapuun.

Mutta hyvä ruoka ilman makua tukevaa viiniä ei ole mitään – jos jotain opin ansaituista Michelin-tähdistä niin ainakin sen. Nyt täytyy luottaa siihen, että ennalta nettisivuilla ilmoitettuun viinilistaan ei tullut muutoksia, sillä minulla ei tullut painettua mieleen viinien nimiä. Listan mukaan ensimmäinen eli tomaatti-mozzarellan kanssa tarjoiltu viini oli Sancerre Chavignol 2007, Yves Martin.

Peltolan Juustolan voinappi

Seuraavaksi pöytään tuotiin kahden laista leipää ja Peltolan Juustolan kirnuvoita.

Peltolan Juustola sattuu olemaan entisen vuosikurssikaverini Kärkkäisen Immun emänöimä Juustola, joten voissa oli erityistä tuttuuden makua.

Voi tarjoiltiin hauskasti kiviastiasta. Mukava yksityiskohta tämäkin omiin tarjoiluihin.

Piikkikampela kruunasi illan

Illan ensimmäinen lämmin ruoka oli grillattua piikkikampelaa ja vihannes ”Barigoule”.

Piikkikampelan kera joimme lasilliset aivan täydellistä valkoviiniä, Les Chalasses Vieilles Vignes 2006, Jean Francois Ganevat. Monenmoista viiniä olen ehtinyt elämäni aikana maistaa, mutta tästä ei kyllä valkoviini paljon parane. En tiedä, uskaltaisinko maistaa viiniä ilman piikkikampelaa, sillä näiden kahden liitto oli täydellisyyttä hipova. Koska en ole ruokakriitikko, sanat eivät riittäisi kertomaan, miten hyvää piikkikampela, vihannekset ja viini olivat, joten jätän sen kaikkien arvailtavaksi. Vielä parempi, jos koette makuelämyksen itse.

Anjoun kyyhky

Toinen pääruuista oli Anjoun kyyhkyä ”BBQ”, kevätkaalia ja tryffeliä.

Tie miehen sydämeen käy vatsan kautta, ja Ilkka rakastui kyyhkyläisen tarjoamaan kyyhkyyn.

Ilkka aikoi itse metsästää muutamia kyyhkyjä, jos minä onnistun tuottamaan hänelle uudelleen saman maun. Ilkka onnistunee paremmin kyyhkymetsällä kuin minä kyyhkyn laitossa.

Kyyhky maistui hieman sisäelimille. Se hajosi suussa ihan pikkuruisiksi palasiksi, jotka hitaasti sulivat suuhun. Mehevä kyyhkynmaku sai jälleen tukea viinistä, Aloxe-Corton 2006, Olivier Leflaive.

Uusi makututtavuus oli myös tryffeli. Siitä en oikein osaa sanoa mitään. Sieni maistui ehkä hieman lihaisalta, joten annoksen kokonaismaku oli ihan muuta kuin oletin.

Makea loppu

Kyyhkysen jälkeen makuhermoja kutkuteltiin omenapiirakalla ja vihreällä omenalla.

Omenapiirakka tarjoiltiin hauskasti pienestä maljasta, johon voisi kuvitella tuikkukynttilän palamaan. Hyvä idea, joka täytyy muistaa seuraavalla kerralla.

Ilkka ei ihan mieltynyt täydellisesti kanelilta maistuvaan omenapiirakkaan, jota verhosi pehmoinen vaniljavaahto. Minusta pieni makea oli tosi hyvä piristys ehkä hieman metsäisen kyyhkyn jälkeen. Parempaa oli vielä luvassa.

Mansikkaa, mascarponea ja jälkiruokaviiniä

Jälkiruokaviini Muscat de Beaumes-de-Venise 2007, Domaine des Bernardins toi makoisen vivahduksen uskomattoman kauniille mansikka ja mascarpone -annokselle.

Jälkiruoka oli niin kaunis, etten olisi millään raskinut maistaa sitä. Onneksi maistoin. Jumalaisen hyvää! Mansikat hehkuivat heinäkuuta ja mascarpone antoi niille runsautta. Jälkiruokaviinin makea hapokkuus toi myös päivänsankarin kasvoille tyytyväisen hymyn.

Tuntuu siltä, että halusimme molemmat pitkittää makunautintoa, emmekä halunneet heti lähteä. Otimme vielä kahvit ja Ilkalle maistui tilkka konjakkia.

Hans Välimäki huolehti vielä aterian jälkeen, että ruoka varmasti maistui, ja toivotti Ilkalle hyvät syntymäpäivät.

Paikallisilla paljon opittavaa

Vaikka Savonlinnasta kuoriutuu heinäkuussa koristeellinen ja ylevä oopperaperhonen, paikallisilla ravintoloilla olisi paljon opittavaa Chez Dominiquen asiakaspalvelusta. Asiakkaita ohjattiin lempeästi ruuan saloihin. Ruuan ja juoman alkuperä puettiin tarinaksi, joka johdatti ruokailijat Ranskan viinitiloille tai mihin milloinkin.

Tarjoilija viipyi annosta tuodessaan vain pienen hetken pöydän luona, mutta ehti ruuan ja juoman tarinaa kertoessaan luoda meidän ja ravintolan välille tutun ja turvallisen ilmapiirin. Ihan kuin olisimme voineet heittäytyä Välimäen vietäväksi aromikkaalle ruokamatkalle maailman ääriin.

Pieni tarina, kankaiset huolitellut launasliinat, rauhallinen asiakaspalvelu ja pienen pienet yksityiskohdat kattauksessa ja esillepanossa nostaisivat keskinkertaisenkin ravintolan uudelle tasolle, eikä se maksaisi juuri mitään.

Toivottavasti mahdollisimman moni savonlinnalainen ja oopperavieras hyödynsivät Chez Dominiquen tarjonnan ja kävivät tutustumassa maailman 21. parhaaseen ravintolaan. Kokemus oli joka euron arvoinen, ja varmasti ruokaelämysten kokeminen ei jää tähän yhteen kertaan.

12.7.2009
Höyrylaiva Ilkka

Höyrypursiseuran vuosittainen regatta saapui eilen Savonlinnaan, ja vaikka sää oli surkea, kävimme Ilkan kanssa katsomassa jyhkeitä venevanhuksia. Ilkka puhui meidät jopa Tommin konehuoneeseen.

Enpä ole ennen moisessa paikassa käynyt. Näytti ihan samalta kuin Aku Ankassa. Kippari antaa edelleen käskyt torven kautta ja kliksauttaa halonheittäjälle ohjeet alla olevalla vehkeellä, jonka suomenkielinen nimi jäi kysymättä. Englanniksi se lienee engine order telegraph.

Pienimmätkin höyrylaivat ovat niin massiivisia, että pikkuiset huviveneet rutistuvat laiturin ja höyrylaivan välissä kuin kaarnaveneet. Taitaisi olla Kippari-Ilkallakin miettimistä, miten sompailisi höyrylaivan turvallisesti satamaan.

5.7.2009
Venholla Saimaan vesillä

Vähän aikaa sitten kirjoitin uudesta kelluvasta pikku kodista, joka muutti Kuopiosta Savonlinnaan. Paatti ei koskaan ehtinyt järveen asti, sillä Ilkka vaihtoi sen verekseen.

Nyt ollaan päästy muutaman kerran harjoittelemaan vesillä liikkumista. Minä, maakravuista kaikkein maanläheisin, olen yrittänyt tulkita merimerkkejä tai mitä lie järvimerkkejä, ja Ilkka on ajaa posottanut. En vieläkään tiedä, mikä merkki on mikäkin, mutta tunnistan ne jo aika hyvin kartasta ja löydän niille jopa reaaliset vedestä törröttävät vastineensa.

iPhone navigaattorina

Taas täytyy kiitellä iPhonea. Ilkka sai kaupantekijäisiksi plotterin ja kaiun, mutta plotteri ei toiminut ennen kuin siihen saatiin eilen uusi näyttö. Siihen saakka pujottelimme merkkiviidakossa iPhonen avulla. Alle kympillä irtosi aivan loistava navigointisovellus, jonka nimi taitaa olla Navionics.

Sen ainoa, melkein mitätön miinus on se, että kaikkein hitaimmassa vauhdissa sijaintia osoittaava nuoli nytkähtelee tahmeasti eteenpäin. Harvoin kuitenkaan olemme tarvinneet niin tarkkaa sijaintitietoa tai edes liikkuneet niin hitaasti, ettei satelliittiseuranta tunne meidän liikkkuvan lainkaan.

Tuli mieleen toinenkin vika, joka ei liity Navionicsiin vaan itse iPhoneen. iPhonen mukava ominaisus kääntyä pystyasennosta vaaka-asentoon on tosi raivostuttava silloin, kun pitäisi seurata karttaa. Minusta on kiva, että kartta on niin päin kuin maailma näyttäytyy eli tykkään kääntää iPhone-kartan siten, että kulkusuunta osoittaa samaan suuntaan sekä kartalla että järvellä. iPhonessa kääntäminen aiheuttaa ihan liian usein sen, että näyttö muuttuu pystystä vaakaan ja toisinpäin.

Kuin hauki rannasta

Minun maakrapumaiset otteeni näkyvät kaikkein eniten laiturista lähdössä ja rantautumisessa. En tahdo millään käsittää, mitä minun pitäisi tehdä. Tänään onnistuin töppäämään niin, että vene painui kiinni laituripaikkojen välissä olevaan puomiin.

Jos katson keulaa, en näe sivuja ja kun työnnän melalla keulaa irti puomista, perä varmasti osuu jonnekin. Helkkarin hyvä, että nyt ollaan sentäään oltu liikkeellä omalla veneellä. Ihmettelen suuresti, miten onnistuimme viime vuonna Kuopiossa rantautumaan ihan oikeaoppisesti lainaveneellä. Ehkä minä opin joskus. Juuri nyt tuntuu epätoivoiselta.

Baarikärpäset polkupyöräilemässä

Saimme eilen illalla hyvän idean lähteä kiertämään paikalliset lähiöpubit. Ensin polkaistiin Mertsi pubiin Mertalaan. Se oli ihan ok. Nuoriso puuttui pubista täysin, mutta keski-ikäisille Mertsin tarjonta näytti maistuvan. Baarimikko oli lupsakka setä, mutta mitään muuta sanottavaa paikasta ei juuri nyt tule mieleen.

Sitten polkaistiin Tuopin Paikkaan (tämä lienee kapakan oikea kirjoitusasu) tien toiselle puolelle. Siellä oli kovat karaokejamit menossa. Musiikki pauhasi ja patio oli ihan tupaten täynnä. Ei hullumpi paikka. Väki oli hyvin ystävällistä. Joku paikallinen ville teki heti tuttavuutta ja laulaa luikautti iloksemme Tauskin kappaleen totaalisesti nuotin vierestä.

Alkoi olla jo vähän vilu, mutta silti Ilkka johdatteli minut vielä kolmanteen paikkaan. Paikan nimi jäi epäselväksi. Ehkä se oli Pub Cafe Kernal. Baarimikko antoi meille oluet ja toisella kädellä leipoi pizzaa muutamille asiakkaille. Eipä sinne montaa asiakasta olisi mahtunutkaan.

Vaikka ilta pimeni, yritettiin vielä neljänteen paikkaan. Pata-Krouvi jäi meiltä nyt kokematta, koska minä en päässyt ravintolaan sisälle. Portieeri ei päästänyt minua etenemään takki päällä ja minä en tarennut pelkässä T-paidassa. Emme päässeet asiasta yhteisymmärrykseen, joten tyydyimme Ilkan kanssa seuraamaan pihalla pariskunnan kriittistä mielipiteenvaihtoa. Sekin alkoi tuntua salkkareita pelottavammalta, joten polkaistiin kotiin.

Kaiken kaikkiaan baarikierroksen parasta antia oli Tuopin Paikka. Se oli kohtalaisen siisti ja tanssilattia oli lähiöbaariksi tosi iso. Eihän se baarin vika ole, jos ihmiset viihtyvät niin hyvin, että nauttivat sen kunniaksi jokusen olusen.

Asfalttimiehet heiluu

Joku voisi luulla, että on mukava herätä aamuun ja katsella omasta keittiönikkunastaan hikisiä asfalttimiehiä yläosattomissa. Se joku olisi väärässä. Ilokalliolla on tehty isoa pintaremonttia ja keskiviikkona oli vuorossa etupihan asfaltointi. Ilkka yritti patistella minua ottamaan valokuvia blogia varten, mutta enhän minä voinut. Nehän olisivat luulleet, että minä ottaisin kuvia niistä puolialastomista miehistä!

Nyt on sitten synkän musta ja pahalta haiseva piha. Ilkan Bläkkärin tukijalkakin painahti asfalttiin, kun se oli vielä niin pehmeää. Ehkei asfaltointi ollut ihan niin tarpeellista, mutta betonimuureista tuli tosi kivan väriset! Ne maalattiin hiekanvaaleiksi joka paikasta. Harmi, että asfalttiukot onnistuivat tuhrimaan sinne tänne vaaleaa pintaa mustia viiruja.

Nyt kun piha helottaa mustana ja valkoisena varasto näyttää vähän surkealta. Edessä on siis maalaustalkoot. Sitä ennen saamme vielä uuden laatoituksen patiolle. Ehkä sitten pääsen ikkunoiden pesuun, pihan laittoon ja eroon betonipölystä nurkissa.

4.7.2009