Kirjan jälkeen

Vuosi: 2009

  • Viikonlopun vilinöitä

    Viikonloput ovat ihan liian lyhyitä. Lauantaina huhkittiin Ilkan kanssa hurjasti, että saatiin makuuhuone siivottua lattiasta kattoon ja muutkin paikat suurin piirtein siistiksi. Sitten livahdettiin ampumaradalle, jossa Ilkka treenasi erilaisia sarjoja ja kohdisti asettaan. Minulta jäi ampuminen yhteen haulikonlaukaukseen.

    Treenin jälkeen hurautettiin tallille kuuraamaan autoa. Kun painepesuri alkoi vuotaa, oltiin lopulta märkiä molemmat, ja ovella jo melkein oli vieraat. Maisa ja Teemu tulivat poikien kanssa iltakaffelle, vaikka Leoa taisi kiinnostaa enemmän pelit kuin kahvit.

    Lauantai oli taas niin työntäyteinen, että nukahdettin telkkarin ääreen. Onneksi tänä aamuna sai nukkua tavallista pidempään. Nyt on sitten otettu menetettyä laiskottelua vähän takaisin. Ilkka on katsonut pari elokuvaa ja minä yhden elokuvan alun. Nukahdin taas.

    Tossua toisen eteen

    Parin tunnin pikku päikkäreiden jälkeen lähdinkin sitten pitkästä aikaa lenkille. Ihmeen hyvin juoksu maistui. Köpöttelin tosi rauhalliseen tahtiin reippaan tunnin, josta tosin kävelin neljäsosan. En vielä uskalla juosta pitkiä matkoja, kun jalat huutaa hoosiannaa jo parin kilometrin kohdalla.

    Ei se mitään. Syksyisin on niin mukavan raikas ilma, että lenkin jälkeen tuntui ajatuskin kulkevan ihan eri tahtiin. Ihmiskehossa taitaa vallita sopiva tasapainotila. Kun keho on rättiväsynyt liikunnasta, aivot tikittävät tyytyväisenä reippaaseen tahtiin.

    Vielä pirautus papalle Suvituuleen ja hirvimakaronilaatikkoa masuun, ja sitten voikin aika tyytyväisenä köllähtää puhtaaseen makuuhuoneeseen uusien lakanoiden väliin oman kullan kainaloon.

  • Istuntaharjoituksia ja itkuisia kavaletteja

    Kävin tällä viikolla ratsastamassa kaksi kertaa. Ensin maanantaina kävin normaalilla tunnilla. Silloin ratsuni oli upea emäntä Irma. Meillä on varmaan samankokoinen kenkä, ei Irmankaan kenkä näyttänyt kauaksi kolmikutosesta heittävän!

    Irma oli kiltti karsinassa ja alkuun ajattelin maneesissakin, että jättiläinen on reipas kaveri. Ravi oli reipasta ja käynnissä Irma kääntyi pelkillä painoavuilla. Sitten tuli laukannoston aika. Irma nosti laukan kiitoravin kautta, mutta nosti kuitenkin. Laukkaa piti ylläpitää tosi aktiivisesti ja suurikokoinen hevonen tuntui itsekin varovan kulmia.

    Esteet vaikeita

    Sitten alkoivat todelliset vaikeudet. Meidän piti yksitellen mennä pari maapuomia laukassa, vaihtaa laukka, tehdä tiukka käännös ja tulla puomit uudelleen. Kuulostaa helpolta, mutta ensin piti taistella laukka, sen jälkeen tehdä nopea käännös poispäin muista hevosista,  yrittää osua keskelle puomeja ja sama uudelleen. En yksinkertaisesti saanut Irmaa kääntymään.

    Hevonen puri kuolaimeen ja pää mutkalla kipitti kiitoravia kavereiden luo. Muut joutuivat odottamaan taisteluani, ja kun lopulta pääsin ne helkkarin puomit ravissa, ajattelin, että nyt rääkki loppui.

    Sitten mentiin pääty-ympyrälle laukkakavaleteille. Laukka nousi ihan ok, mutta ympyrä ei onnistunut. Irma meni miten sattuu ja taas pää kenossa kohti kavereita. Tuntui kuin hevonen olisi ollut toisesta kyljestään turra. Se ei kuunnellut mitään ulkoapuja.

    Kavaletit onnistuivat joten kuten oikeaan kierrokseen, mutta vasempaan ei edes Katrin ja Filurin perässä. Lopulta tuli itku. Sanoin, etten ikinä enää ratsasta. Ei ole hevosen syy, että minä en vain osaa. Muut odottivat kiltisti päädyssä ja minä taistelin Irman kanssa. Essi vakuutteli, että osaamista löytyy, mutta nyt pitää tahtoa. Lopulta Katri ja Filur auttoivat minulle yhden kierroksen kavaletteja, ja se riitti. Ei tarvinnut enää hypätä. Harmitus ja paha mieli jäivät.

    Istuntatunti vaarassa

    Kun usko ratsastamiseen oli mennyt ja jalat olivat kipeinä leveäselkäisen hevosen jälkeen, oli aika hankala motivoitua tiistain istuntatunnille. Pakko oli mennä,  sillä muuten ratsastus olisi tosiaan voinut loppua Irmaan.

    Yhtään ei helpottanut se, että Felisia kiukkuili minulle karsinassa. Käänsi jatkuvasti takapuolta, viuhtoi takakavioillaan ilmaa ja uhitteli hampaillaan. Itku ei ollut taaskaan kaukana.

    Jouduin houkuttelemaan sen rahisevan sangon kanssa lähelleni ja sidoin hevosen kiinni vastoin ohjetta. Ei se oikeasti ollut kiinni, mutta luuli olevansa. Sen jälkeen hevonen oli tosi kiltti, mutta siihen mennessä oli kulunut jo puoli tuntia.

    Selkä kuin vanhalla papalla

    Kun en oikein tiennyt, saanko mennä maneesiin, ja kun lopulta menin, saanko nousta itsekseni hevosen selkään, ehti joku nenäkäs tyyppi jo närkästyä. Essi oli hetken myöhässä ja minä kiersin Felisian kanssa maneesissa ympyrää kiukkuisten ratsastajien kanssa. Onneksi Essi tuli ja pelasti minut.

    Istuntatunti oli tosi hyvä. Piti tehdä Sirpan tunnilta tuttuja tasapainoliikkeitä liinassa ensin ravissa ja sitten laukassa. Laukka onnistuu minulta kohtalaisesti, mutta ravissa olen ihan surkea pottusäkki.

    Alaselkä ei jousta yhtään. Alan heti vastustaa luonnollista liikettä, kun ravi pomputtaa. Kaikkein hankalinta on löytää rytmi laukan jälkeen. Essikin sanoi, että laukassa istuntani on paljon parempi, joskin nojaan ehkä liikaa eteen. Eteen nojaaminen teki Irma-ratsastuksestanikin vaikeaa maanantaina.

    Kun ravi pomputtaa, selkä jäykistyy ja lopulta tasapaino menee ja sitten haen tasapainoa nostamalla polvet korviin. En ole oikeastaan ennen edes ajatellut asiaa, mutta niinhän minä teen. Alan puristaa henkeni pitimiksi tai ainakin tasapainon säilyttämiseksi polvilla.

    Huomasin itse, että laukassa katson muutaman metrin päähän eteen, mutta ravissa alan tuijottaa hevosen korvia. Sama juttu kuin moottoripyöräillessä: tasapaino säilyy, kun katselee mahdollisimman kauas.

    Paljon on vielä opeteltavaa, mutta onneksi menin istuntatunnille, vaikka maanantain jälkeen olo oli tosi surkea. Istuntatunti antoi paljon ajattelemisen aihetta, mutta suurin anti sillä oli itsetuntoon. Onnea minä, että tulin voittaneeksi itseni.

  • Äiti ja Maisa laiturissa

    Keskiviikkona bongasin Maisa-veneen Jyväskylän laiturista ja tänään paluumatkalla löytyi äiti!


    — Post From My iPhone

  • Hirvimerkki ekalla!

    Eilen oli pikkuisen perhosia vatsassa, kun pakkasin heti aamusta hirvikiväärin autoon ja hurautin ampumaradalle. En ole ampunut tänä kesänä kertaakaan hirvikiväärillä ja silti lähdin yrittämään hirvimerkkiä.

    Nainen ja ase on ilmeisesti edelleenkin outo yhdistelmä, sillä jo Carlsonin pihalla utelias naapuriruutuun parkannut mies tuli ihmettelemään, että ampumaanko se on tyttö menossa. Olin ostanut juuri kolme laatikkoa panoksia – varauduin siihen, ettei merkki irtoa kovin helposti – ja laittelin niitä takakonttiin, josta mies bongasi asepussin.

    Ampumaradalla joka ukko kävi erikseen kyselemässä, kuka minä olen, mistä tulen ja onko tämä eka kerta, kun hirvimerkkiä yritän. Ainoa, joka ei pitänyt ihmeenä poninhäntää ja naisellisia muotoja, oli Velmu-niminen kolmikuukautinen norjanharmaahirvikoira. Sille kelpasi tytönkin rapsutukset.

    Harjoittelematta hyvä

    Sanoin kyselijöille, etten ole harjoitellut, ja siitäkös sedät innostuivat. Pitäähän sitä nyt ainakin 100 laakia kesässä laukaista ennen kuin tulee ampumakokeeseen! Ehkä olen hieman tavallista säästäväisempi, lue nuuka, tai sitten vaan laiska, mutta ei ole vain yksinkertaisesti tullut ammuttua. Muutaman kerran ehdimme käydä haulikkoradalla ennen kuin Ilkka nyrjäytti nilkkansa, mutta siinä se.

    Myönnän kyllä, että olisi pitänyt harjoitella. Viikolla käytiin ostamassa jopa hirvitauluja, joten minulla oli vakaa aikomus harjoitteluun. Koska tässä kuitenkin hirvenmetsästys jo painaa päälle, päätin kokeilla merkkiä harjoittelematta.

    Neuvojia piisasi

    Ensimmäiset ampujat saivat merkkinsä ekalla yrityksellä, mutta muutama joutui toiselle kierrokselle. Yksi vanhempi mies ampui neljä kertaa eikä sittenkään saanut merkkiä. Hänet passitettiin kohdistamaan kiikaria, josko vika olisi siinä.

    Minä päästin muut edelle ja jäin viimeiseksi. Odotusaikana juttukavereita riitti, kun jokainen kävi vähän neuvomassa tyttöä.

    Piti kuulemma hieroa aseenperä hiekkasäkkiin ja laittaa piippu hahloon. Ihan kuin en sitä muuten ymmärtäisi. Sitten ei tarvinnut kuulemma pitää aseesta edes kiinni. Joopa joo, olisi ukot saaneet hyvät naurut, kun olisin hieronut perän säkkiin ja laittanut piipun hahloon ja sitten vetänyt liipaisimesta. Joku paikkahan siinä olisi verta vuotanut, kun pyssy olisi potkaissut naamaan tai vähintään olkapäähän.

    Ampumakoppiin saattelijan kera

    Savonlinnan Riistanhoitoyhdistyksen miehet olivat tosi mukavia ja avuliaita. Ampumakopin läheisyyteen ei päästetty muita kuin ampuja yksin, mutta silti minulla tuli kutsumaton saattelija mukaan. Joku heppu käveli opastamaan ihan koppiin asti perän hieromista hiekkasäkkiin.

    Ammuttaja oli asiallinen ja järjesti minulle korkeamman tuolin. Kehotti ampumaan rauhassa ja totesi, että ihan omaan tahtiin voi ampua – ampuupa sitten yhden tai useamman sarjan.

    Aluksi minun oli hankala löytää asentoa, mutta kun se lopulta löytyi, asento oli tosi vakaa. Ei yhtään pelottanut, että ase heiluisi. Ainoastaan mietitytti kiikarin kohdistus ja pulttilukko. Aiemmin olin ampunut merkin isän puoliautomaatilla, ja silloin ei tarvinnut miettiä latausta.

    Pam, pam, pam, pam – merkki käteen

    Kun ensimmäinen laukaus lähti, olinkin jo ampunut lippaan tyhjäksi. En tajunnut ollenkaan, että ammuin lopulta ihan kelpo tahtiin neljän laukauksen sarjan. Kuulin vaimeasti jo radiosta, että 32 sekuntia, neljä osumaa, mutta kun Riistanhoitoyhdistyksen mies kuulutti kaikille saman asian, oli setien naamassa taas nauramista.

    Ei tarvittu toista kierrosta, eikä nopeampia ampujiakaan ollut kuin muutama. Ei silti, että mikään salama-ammunta olisi ollut. Ammuin ihan perustahtiin ja pulttilukkoa jännittäen. En voi sille mitään, että minusta on niin himputin kiva pärjätä miesten pelikentällä! En haluakaan tulla niin hyväksi ampujaksi, että jokainen pitäisi varmana osumista. Silloinhan minä menettäisin yllätysedun, jonka epävarma olemukseni minulle suo.

    Vihreä merkki takataskussa on helppo hymyillä, mutta hirvitaulut eivät silti jää käyttämättä. Harjoitella pitää, jotta joku kaunis päivä uskaltaisin laukaista hirveä kohti. Näin vähällä ampumisella sellainen päivä on vielä kaukana edessä.  Kiikari sentään taitaa olla oikein kohdistettu, jos mitään eilisestä ammunnasta voi oppia.

  • Alapohje valloillaan

    Meitä oli tänään vain kolme ratsastustunnilla. Minä sain mennä taas Pilkulla. Essi piti oikein teho koulutuntia. Hän komensi jatkuvasti minua menemään reippaammin, pitämään alapohkeen kiinni ja ulko-ohjan tuella. Huomasin toissa viikolla Ilkan ottamista kuvista, että minulla sohottaa varpaat ihan eri suuntiin kuin pitäisi. Nyt kun yritin skarpata varpaat eteenpäin, pohje pääsi heilumaan kuin kesämekko tuulessa.

    En tajua, miksi minä en koskaan opi. Nyt minulla oli hieman tavallista pidemmät jalustimet, koska aina ratsastan liian lyhyillä. Tänä syksynä olen päättänyt opetella pitkille  jalustimille, mutta nyt sitten heiluu jalat edestakaisin.

    Olen nyt kahdesti ratsastanut uusilla ratsastushousuilla, ja ne ovat auttaneet hiukkasen tiivistämään istuntaani. Mitähän sitä keksisi, että myös jalat liimautuisivat ponin kylkiin?

    Taivutuksia ja väistöjä

    Teimme aika paljon avo- ja sulkutaivutuksia käynnissä ja ravissa. Oli ihan kiva, kun kerrankin sai harjoitella ensin käynnissä. Ei varmaaan olisi saanut, mutta tunnilla oli myös Bissa ja Rija, jotka ovat vähän hörhöjä (nim. kokemusta on).

    Outo juttu, että taivutukset onnistuivat tänään ihan kohtalaisesti. Molempiin suuntiin minulla iskee jossakin vaiheessa paniikki ja jään roikkumaan taivuttavaan ohjaan. Pitäisi vain rohkeamminn liikuttaa kuolainta suussa, ja pitää ratsu hereilllä.

    Pohkeenväistö on edelleen minun ongelmani, mutta tänään heikoiten meni laukka.

    Laukassa kaikki unohtuu

    Laukkasimme aika paljon uralla ja erilaisilla ratsastusteillä. Tehtiin laukanvaihtoja ravin kautta ja siirtymisiä laukasta raviin ja toisinpäin. Kun kaikki keskittyminen menee jalustimiin ja jalkoihin, laukassa unohtuu kaikki muu.

    Liike kutistui koko ajan pienemmälle ja pienemmälle uralle. Kulmat oikaistiin, ja kohta Pilkku ja selässä hytkyvä Outi karauttelivat kauheaa kyytiä soikealla uralla maneesia ympäri. Ei siinä paljon kontrolli menoa haitannut.

    Kotiin tullessa ehdin jo ajatella, että minun on pakko alkaa käydä ratsastamassa kaksi kertaa viikossa. Nyt tunnille  oli nimittäin ilmestynyt vielä parempia ratsastajia kuin ennen, ja tuntui, että jään jalkoihin. Toinen heistä oli ilmeisesti tiedostanut omat taitonsa, ja oli jatkuvasti minun ja Pilkun edessä –  ja meidän piti aina väistää.