Tekijä: Outi

Tämä syksy on ollut ihan mahdoton. Niin paljon surua, pelkoa ja ikävää, ettei jaksa hymyillä. Oikeasti minulle ei ole sattunut mitään niin ikävää, että sen vuoksi kannattaisi vakavoitua.

Läheisimmät ihmiset voivat hyvin. Olen rakastunut ensimmäistä kertaa ikinä. Olen onnistunut työssäni ja minuun luotetaan ja uskotaan kovasti. Laitosjohto suorastaan käski hakea Stanfordin yliopistoon tutkijavaihtoon syksyllä. Olen lähdössä kahdeksi viikoksi Uuteen-Seelantiin ja Hongkongiin upeista upeimman ihmisen kanssa. Kävin jo Virossa ja Hollannissa. Saan kaksi konferenssijulkaisua kuukauden sisällä. Minut hyväksyttiin EIASMin teknologiajohtamisen kesäkouluun. Wihurin rahasto on nähnyt väitöskirjassani yhteensä 48 000 euron verran potentiaalia. Uusi tuliterä moottorikelkka on matkalla Suomeen. Monet bioalan vaikuttajista ovat olleet kiinnostuneita tulevaisuudestani väitöskirjan jälkeen. Sain hyvää palautetta opiskelijoilta. Eilen työkaverini kertoi, että olin piristänyt hänen päiväänsä pelkällä läsnäolollani. Ensi viikolla aloitamme urakan puolustaa viimevuotista yliopiston sählyliigan mestaruutta. Kannettavassani on uusi akku. Juoksin maratonin. Maa on valkoisena ja lunta sataa. Olen laihtunut vuoden aikana melkein 10 kiloa ja voin paremmin kuin koskaan aikuisiällä. Minulla on paljon ystäviä ja vielä enemmän kavereita. Olen saanut kokeilla purjehdusta, golfia ja vesijetteilyä. Olen kokenut melkoisen ylinopeuden tuoman huuman moottoripyörän kyydissä. Saan melkein joka päivä kuulla kohteliaisuuksia, joita en ole kuullut koskaan ennen. Sain raha-asiat järjestykseen ja ne paranevat vielä entisestään vuoden loppua kohden. Keväälle on jo varmistunut yksi moottorikelkkareissu. Kesällä paistoi aina aurinko tai en ainakaan muista, että koskaan olisi satanut. Sain taas eilen luettua pari artikkelia ja kirjoitettua pitkästä aikaa edes jotain väitöskirjaani varten. Ja ennen kaikkea, itkuisista silmistä huolimatta, minä olen onnellinen.

Älä luulekaan, että tämä tyttö lannistuisi. Vähän voi kompastua, mutta aina nousee pystyyn – iloisempana, varmempana, vahvempana.

Tänään se haisteli viimeisen kerran aamua. Uusi lumi tassujen alla. Ja vielä tänään lumi leijailee hiljaa haudalle. Pikun vieressä, koirien taivaassa, paikka, johon se lähti liian aikaisin, mutta näin on parempi. Ei kenenkään, koirankaan, pidä kärsiä, ja tämä on viimeinen rakkaudenosoitus, jonka voimme sille antaa. Nuku hyvin, Elli-pieni.

Isä soitti. Awa on purrut Elliä niskaan ja haava on niin tulehtunut, että Ellin on parempi mennä. Huomenna aamuyhdeksältä sydämenlyönnit hidastuvat ja hidastuvat, kunnes loppuvat kokonaan.

Soitin äsken surunvalittelut ystävälleni. Kuinka vaikea onkaan kuunnella ystävän hätää ja surua puhelimessa, kun ei voi edes halata. Mitä tuollaisessa tilanteessa pitäisi sanoa? Lohduttaako tieto siitä, että on ystäviä, joiden kanssa jakaa surun taakkaa? Lohduttaako se, että voi puhua toiselle? Lohduttaako mikään silloin, kun suru on suurin?

Sain tietää asiasta juuri ennen pääaine-esittelyä. Siinä sitten vielä luokan ovella niistin nenää ja yritin koota itseäni. Ystävää kohdannut suru ei ollutkaan minulle niin helppo asia kuin olin luullut. Itkin töissä ja kun äsken soitin hänelle, itkin puhelun jälkeen ihan hillittömästi. Hän kehotti minua kertomaan omalle isälleni, kuinka rakas ja tärkeä tämä on minulle, kun koskaan ei tiedä, milloin viimeisen kerran rakkaimpansa tapaa.

Kaikkein kamalinta tässä on se, että olin viikon myöhässä. Ystäväni luuli minun saaneen tiedon laitoksen kautta, kun asiasta oli kuulemma laitoksella puhuttu. Pienet ovat piirit, kun vain yksi niistä, joiden kanssa itse tänään puhuin, oli kuullut koko jutusta.

Tämä helvetillinen kiire on jo nyt saanut aikaan sen, että laiminlyön ystäviäni. Olenhan minä vähän ihmetellyt, miksi hänen työhuoneensa on jatkuvasti pimeänä, mutta niinhän on omanikin. Minä tyhmä ja kylmä imbesilli en älynnyt edes tekstarilla ihmetellä, missä nainen luuraa. Toinen on kohdannut syvän surun, ja minä en osaa edes lohtua antaa.

Luulin olevani tänään tehokas, kun kävin vielä kertaalleen MAR-työt läpi ja kommentoin jo Ninan lukuseminaariabstraktia, mutta kellohan on kohta yksi! Lojun edelleen pyjama päällä sängyssä. Pyykit on pesemättä, kämppä siivoamatta enkä ole edes aloittanut lääkeliiketoiminnan harjoitustyön tekemistä.

Pitää kuitenkin olla positiivisella mielellä. Aikataulutin MAR-arvioinnit ja Ninan kommentit vasta maanantaille ja nyt ne on molemmat tehty. HTM-tenttien arviointi tosin jää maanantaille, vaikka olin aikonut hoitaa ne pois alta jo eilen. Lääkeliiketoiminnan työn olinkin suunnitellut tälle päivää.

Tuleekohan elämä aina olemaan näin ennakkoon suunniteltua ja aikataulutettua? On aika tylyä herätä sunnuntaiaamuna siihen, että muistaa kaikki ne työt, mitkä on sunnuntaille suunnitellut. Milloin aikuiset ihmiset oikeasti rentoutuvat vai pitääkö sekin suunnitella etukäteen? Pitäisikö minunkin laittaa 30boxiin jollekin päivälle merkintä, että tänään nukun pitkään enkä tee mitään?

Kuten joskus kirjoitin, minulle on elämää ennen Uuden-Seelannin matkaa ja elämää sen jälkeen, mutta elämällä tarkoitan tietenkin vain työelämää. Ja voi kun minä odotan sitä ei-työelämää siinä välissä! Uuden-Seelannin päiville kirjoitan paksuin kirjaimin ainoaksi tehtäväksi pitää hauskaa ja nauttia. Siinä sivussa menee kyllä yksi konferenssi. 😉