Soitin äsken surunvalittelut ystävälleni. Kuinka vaikea onkaan kuunnella ystävän hätää ja surua puhelimessa, kun ei voi edes halata. Mitä tuollaisessa tilanteessa pitäisi sanoa? Lohduttaako tieto siitä, että on ystäviä, joiden kanssa jakaa surun taakkaa? Lohduttaako se, että voi puhua toiselle? Lohduttaako mikään silloin, kun suru on suurin?

Sain tietää asiasta juuri ennen pääaine-esittelyä. Siinä sitten vielä luokan ovella niistin nenää ja yritin koota itseäni. Ystävää kohdannut suru ei ollutkaan minulle niin helppo asia kuin olin luullut. Itkin töissä ja kun äsken soitin hänelle, itkin puhelun jälkeen ihan hillittömästi. Hän kehotti minua kertomaan omalle isälleni, kuinka rakas ja tärkeä tämä on minulle, kun koskaan ei tiedä, milloin viimeisen kerran rakkaimpansa tapaa.

Kaikkein kamalinta tässä on se, että olin viikon myöhässä. Ystäväni luuli minun saaneen tiedon laitoksen kautta, kun asiasta oli kuulemma laitoksella puhuttu. Pienet ovat piirit, kun vain yksi niistä, joiden kanssa itse tänään puhuin, oli kuullut koko jutusta.

Tämä helvetillinen kiire on jo nyt saanut aikaan sen, että laiminlyön ystäviäni. Olenhan minä vähän ihmetellyt, miksi hänen työhuoneensa on jatkuvasti pimeänä, mutta niinhän on omanikin. Minä tyhmä ja kylmä imbesilli en älynnyt edes tekstarilla ihmetellä, missä nainen luuraa. Toinen on kohdannut syvän surun, ja minä en osaa edes lohtua antaa.