Kirjan jälkeen

Kategoria: Arviot

  • Jääteetä kahvinkeittimellä!

    Voi mikä onnenpäivä! Sain ison paketin Dolce Gusto -kapseleita! Nyt on mistä sumpit keittää. Uutena makuna kaappiin tulivat Mocha ja  Cafe au lait, johon ensi kosketus oli mukavan kotoisa. Ei ollut liian makeaa iltapäiväkahviksi.

    Todellinen löytö on kuitenkin persikanmakuinen jäätee. Voi äly! Kahvinkeitin, joka keittää kylmää teetä! Olen melkein yhtä ihmeissäni kuin aiemmin tänään, kun huomasin, että EBSCOhostissa on akateemisia artikkeleita saatavana koneluettuina mp3-versioina.

    Ohjeen mukaan lasiin pitäisi nakata jääpaloja, ja vasta sitten loruutella ”kylmät teet”, mutta minä oikaisin jääpalojen kohdalla. Eihän tuo ehkä ihan kesähelteissä vilvoittavaa jääteetä ollut, mutta kyllä teki gutaa tunnin vesijuoksu- ja uintipyrähdyksen jälkeen.

    Olen minä melko maalainen, kun tykkään tuosta pikkuruisesta kahvinkeittimestä. Ympäristörikollinenkin taidan olla, kun keittelen päiväkahvini kapseleista. Sivistyneet ihmiset keittelevät kahviaan tunti tolkulla ja sitä varten testailevat satoja kahvilaatuja. Minä se vaan nakkaan keittimeen muovisen kapselin ja lorautan vettä kannuun, ja kohta jo maiskuttelen kelpo kahvilla kotosalla. Siinä ei kerkiä kissaa sanoa!

  • Toimintakimara

    Oscarit on taas jaettu, ja minulle isoin yllätys oli se, ettei 127 tuntia saanut yhtään pikku-ukkopokaalia. Kuninkaan puhe taas oli ansainnut jokaisen pystinsä. Mutta onpa niitä maailmalla muitakin leffoja, ja osa niistä on päätynyt minunkin silmien eteen.

    Otetaan alkuun yksi unohtunut eli Faster. Päähenkilöllä on jäänyt jotain hampaankoloon, ja kun hän vapautuu vankilasta, alkaa armoton listimislätinä. Onneksi mattimeikäläisten to do -lista ei ole ihan yhtä dramaattinen kuin tämän kaverin. Elokuvan loppu on ihan kohtuullinen oivallus. Paha kyttä luulee jo pysäyttäneensä tyypin, mutta niin vaan kaveri nousee kuolleista, ja lopulta ajelee auringonlaskuun pirssillään.

    Toimintaa, menoa ja rytkettä ei Fasterista puutu. Typerään sivujuonteeseen on saatu ympättyä pakolliset romanttiset kuviot. Toiminnallisesta juonestaan antaisin ehkä puoli tähteä enemmän, mutta sivujuoni jonkinlaisesta rikkaasta, liian helpolla elämässään päässeestä palkkamurhaajasta pudottaa tähdet kahteen ja puoleen.

    [xrr rating=2.5/5]

    Tollo apumies

    Jos oli Kauppaneuvos Paukulla tollo vävypoika niin Jason Stathamilla on Mechanicissa tollo apupoika. Statham on palkkamurhaaja – eikö ne mitään muuta keksi toimintaleffoihin – joka posauttaa oppi-isänsä käskystä hengiltä. Oppi-isä ehtii sanoa, että murhamiehen kannattaisi ryhtyä etsimään itselleen kakkosmiestä. Sopiva kandidaatti löytyy hautausmaalta – oppi-isän hulttiopoika.

    Apumies tekee kaikki virheet, mistä melkein joutuu maksamaan miesten välisen rakkauden verran. Minä jättäisin noin tollon tyypin jo ensimmäisen mokan jälkeen pois kuvioista, mutta Statham on ilmeisen armelias kaveri. Koulutus kestää niin kauan, että typerys on niin pöljä, että luulee pärjäävänsä omalle koutsilleen. Huonostihan siinä käy – apumiehelle.

    Mechanic on parempi leffa kuin Faster. Jälleen kerran on jostain löytynyt yksi kaunotar, jonka on ihan pakko riisua kameran edessä. Hei, minähän voisin kirjoittaa toimintatrillerin! Siinä olisi vaikka palkkamurhaaja, joka elelee erakkona. Ja sitten olisi yksi kaunis nainen kapakassa, ja niille syntyisi suhde. Pyssynpaukuttelun ja parin takaa-ajon jälkeen räjähtäisi pommi, ja kaikki olisi taas hyvin. Mechanicille kolme tähteä, omalle käsikirjoitukselle nolla.

    [xrr rating=3/5]

    Elämää, ei sen enempää

    Toimintakimaran jälkeen yksi katsomisen arvoinen komedia. Life as we know it kertoo miehestä ja naisesta, jotka eivät tule toimeen keskenään, kunnes on pieni pakko. Pieni pakko kulkee vaipoissa ja vasta opettelee puhumaan. Taaperon vanhemmat kuolevat yllättäen, ja toivovat testamentissaan, että lapsen kummit ottaisivat tämän hoitaakseen, jos jotain sattuu. Eihän se auta, kun pistää hynttyyt yhteen ja alkaa elämään lapsiperheen arkea.

    Leffa on harmitonta viihdettä, ja siinä on pari kohtaa, jotka pistävät ihan oikeasti ajattelemaan elämän arvojärjestystä. Lopputulosta ei ole hankala arvata, mutta ei se mitään. Onnelliset loput ovat niin mukavia, että suotakoon tälle leffalle päivän paras arvosana.

    [xrr rating=3.5/5]

    Luolanaisten loppu

    Muutapa ei olla sitten katsottukaan paitsi telkkarista Descent. Se oli ihan kamala. X-määrä naisia kömpi luolaan – ja Agatha Christien tapaan – eikä yksikään pelastunut (And then there were none).

    [xrr rating=1.5/5]

  • Säikkynä sohvalla

    Löytyi oikeasti pelottava kauhuleffa. My soul to take kertoo sarjamurhaajasta, joka vaanii seitsemää samana päivänä syntynyttä teiniä. Vaikka juoni on vähän hassu, toteutuksesta on saatu hurjan jännittävä. Sohva hytkyi, kun minä säikähtelin vähän kaikkea. En uskaltanut pitää edes mehulasista kiinni, kun ajattelin, että kohta läiskytän juomat soffalle.

    Käsikirjoittaja-ohjaaja Wes Craven on kai jonkinlainen kauhuleffojen wizardi. Näyttää hääränneen ainakin Painajainen Elm Streetillä -leffoissa. Monet olivat arvioineet My soul to taken heikoksi esitykseksi Cravenilta, mutta tällaisen kauhuleffojen aloittelijan elokuva onnistui vakuuttamaan. Eipä kauhuleffoissa taida koskaan erityisen hienoa juonta olla, joten mitä sitten, jos elokuvaan jää muutama ilmeinen aukko.

    Onkohan amerikkalaisissa kouluissa oikeasti näin hirveää kuin viimeaikaisista elokuvista voi päätellä? Joku iso tyttö tai poika johtaa koulun mafiaa, osa on pyrkyreitä, osa kiusattuja, ja vain murto-osa suhtautuu kouluun kuin kouluun eikä diktaattorin johtamaan pienoisvaltioon.

    [xrr rating=2.5/5]

    Kuninkaan puhe

    The King’s speech on hieno elokuva. Siinä kuvataan britti kuningas Yrjö VI:n taistelua änkytyksensä kanssa. Radiot ovat juuri yleistyneet ja sota kolkuttelee Euroopan ovella. Änkyttävä kuningas ei ole kansan silmissä uskottava tai niin ainakin kuningas itse tuntuu ajattelevan. Yrjö VI:sta ei edes pitänyt tulla kuningasta, mutta puheopettajansa tukemana veljeänsä vaatimattomampi ja vanhoillisempi pikkuveli nousee lopulta valtaistuimelle.

    Kuningas Yrjö VI:n tyttärestä Elisabet II:sta kertova The queen kertoi hovin ja pääministeri Tony Blairin edustaman kansan kohtaamisesta ennen rakastetun Dianan hautajaisia. Samanlaisesta säätyjen kohtaamisesta kertoo myös The King’s speech. Kansan ääntä käyttää tällä kertaa kouluttamaton puheopettaja, jonka tehtävänä ei ole vain auttaa kuningasta puhumisessa vaan myös valaa tähän uskoa omista kyvyistään kuninkaana. Hieno tarina eikä yhtään mahtipontinen. Lopun puhe sotaan valmistautuville briteille on sekin vakuuttava.

    [xrr rating=3.5/5]

    Rumat, pahat ja ahneet

    Wall Street: Money Never Sleeps on elokuva ahneudesta, jossa raha on ihmisiä tärkeämpää. Raha on tylsä aihe ja niin on tämä elokuvakin. Olen aina inhonnut Michael Douglasin leukakuoppaan vajonnutta suuta. Nyt Douglas esittää hahmoa, jota saakin inhota, joten inhoan häntä sydämeni kyllyydestä.

    Elokuvan toisella juonikerroksella suhdettaan paikkailevat Wall Streetin keltanokka ja tämän raskaana oleva vaimoke. Vaimoke sattuu olemaan Douglasin hahmon tytär. Miten hölmöä, että tytär ottaa nokkiinsa siitä, kun keltanokka meklari uskoo parempaan huomiseen ja haluaa sijoittaa vaihtoehtoenergiaa kehittelevään tutkimukseen ihan hyvästä tahdostaan. Tosin rahat ovat vaimokkeen, mutta tälle tuntuu olevan ihan sama, vaikka rahat laitettaisiin isoon kassiin ja poltettaisiin roviolla. Ymmärtäisin suuttumuksen, jos ukko olisi ahne oman edun tavoittelija (Satu, yhdyssana vai erikseen?), mutta eihän hän edes tavoittele isoja voittoja!

    Typerä leffa.

    [xrr rating=1.5/5]

    Raatoja raadollisille

    I sell the dead on hassu elokuva. Synkät hautausmaat ja ankea vankityrmä toimivat näyttämönä mustalle huumorille ja omituisille sattumille. Haudanryöstäjien tai eräänlaisten kuolemankauppiaiden ammatti ei ole järin tuottoisa, mutta tärkeä jostakin kumman syystä. Ilmeisesti puoskarit opettelevat ihmisen anatomiaa vastahaudatuista ruumiista.

    Hyvinhän siinä käy, kunnes haudasta löytyykin ruumis, jonka sydän on lävistetty puutapilla. Vampyyrihän se siinä, ja kohta kankailla kirmaa syöjätär poikineen. I sell the dead ei ole kuitenkaan vampyyrileffa vaan pelastautumistarina. Päähenkilö on tarinan aikaan tyrmässä odottamassa mestausta elävien murhaamisesta. Vampyyri pelastaa – loppu hyvin kaikki hyvin. Kannattaa katsoa silloin, kun maailma näyttää tylsän puolensa.

    [xrr rating=2/5]

    Suutari pysyköön lestissään

    Suomen Idols-karsinnoista voi päätellä, että taiteilijat (hörhöt) luulevat olevansa lahjakkaita jokaisella taiteensaralla. Niin myös tämä vastenmielinen rappari 50 cent. On mies kirjoittanut sitten elokuvan! Gunissa on ihan yhtä tyhjänpäiväistä dialogia kuin on herran biiseissäkin. Minäpä kerron lyhyesti.

    Mies on katujen kuningas, joka haluaa kohota asekauppiaiden hierarkiassa. Pyssyjä työkseen kaupitteleva kingi ei itse ole järin pätevä mutkan varressa, vaan käsi heiluu kuin kapelimestarilla, kun pyssysankari posauttelee pakenevia yökerhon edessä. Yksi kuolleista sattuu olemaan vankilassa istuvan Angelin (Val Kilmer) vaimo, ja tästäkös mies harmistuu. Hänet vapautetaan linnasta kostamaan, vai oliko se vasikoimaan asekaupoista poliisille.

    50 cent on tietenkin tehnyt itsestään päähenkilön ja hänen pakollinen seksikohtauksensa on kontrastin vuoksi tehty langanlaihan ja vitivalkoiseksi paklatun naikkosen kanssa. Naikkonen järjestää epäuskottavalle rakastajalleen isot kaupat, joihin tyhmät poliisit järjestävät väijytyksen. Pyssyt paukkuu ja liekit loimuaa! Lopulta näyttää siltä, että sekä poliisit että gangsterit ovat kaikki kuolleita, mutta niin vaan yksi neandertelilainen (50 cent) ja viaton enkeli (Kilmer) nousevat tuhkasta. Toinen kävelee linnaan, toinen vapauteen tökerön räpin soidessa taustalla. Voi elämän kevät!

    Miksi näitä tehdään? Saako kuka tahansa kirjoittaa elokuvia? Saako kuka tahansa näytellä pääosaa? Onko tässä nyt vastine Eminemin tähdittämälle 8 milelle, joka oli tähän verrattuna loistokas ja ajatuksia herättävä elokuva? Tähtiä tasan nolla.

    [xrr rating=0.0/5]

  • Norjalaista peikkojahtia

    Harvoin tulee katsottua norjalaisia elokuvia, mutta onneksi katsottiin Trolljegeren – Troll Hunter. Siinä raotetaan Norjan varjeltua salaisuutta eli peikkoja, jotka aika ajoin lähtevät reviiriltään ihmisten haitoksi. Elokuvasta tulee heti mieleen The Blair Witch Project, sillä tässäkin tarinaa kuljettaa ryhmä opiskelijoita, jotka lähtevät selvittämään salaperäisiä karhunkaatoja. Opiskelijat törmäävät outoon metsämieheen, joka liikkuu metsissä yön pimeinä tunteina.

    Äksy metsästäjä ei olekaan niin äksy, vaan ottaa opiskelijat mukaan jahtiin, jossa salamavaloilla jähmetetään peikkoja. Juonen kannalta opiskelijat pääsevät mukaan liian helposti.

    Eihän peikkojahti tietenkään todellista ole, mutta aika hauska oivallus, että suurjännitejohdot toimivat peikon aitauksena. Pikkuisen voimalaitoksen mies ihmettelee, miksi johdot kiertävät ympyrässä, mutta kun niin on aina ollut, niin mitäpä tuosta enempää mesoamaan. Näin Utasen voimalaitoksen kupeessa kasvaneena tulee mieleen, että mitähän petoja ne voimalinjat Suomessa aitaavat.

    Muutama hauska oivallus nostaa, Blair Witch Project -kloonaus laskee, mutta menköön nyt norjalaisuudesta kolme tähteä.

    [xrr rating=3/5]

    Pullat uunissa

    Sitä on taas katsottu hömppäelokuvia. Baby on Board – Pulla uunissa oli, kuten nimestä saattaa arvata, hyväntahtoinen mutta hölmö elokuva. Raskaaksihan siinä tullaan -yllätyksenä ja pyytämättä. Tuleva äiti on asiasta kauhuissaan. Uraa pitäisi rakentaa ja pomo ei tykkää ”lihavista naisista”. Tuleva isä on kuitenkin innoissaan, mutta joutuu vahingossa kiihkeään syleilyyn toisen naisen kanssa.

    Elokuvan hölmöys piilee ehdottomuudessa. Kun eron partaalla oleva mies opastaa tulevaa isää, ja saman pariskunnan vaimo tulevaa äitiä, edessä on muka yhdeksän kuukauden mykkäkoulu ja hiljainen riitely. Kumpikaan ei tule koskaan sanoneeksi, mistä on toiselle suuttunut. Härre guud, miten aikuismaista, ja siitä on tehty koko pitkä elokuva!

    Ja niin kuin aina: loppu hyvin, kaikki hyvin.

    [xrr rating=1.5/5]

    Naamakirjaelokuva

    The Social Network katsottiin jo aiemmin, mutta ei tullut silloin kirjoitettua arviota. Facebookin synnystä kertova elokuva kuuluu jokaisen sosiaalisen median suurkuluttajan yleissivistykseen. Pikkuisen ihmettelen, miksi Social Networkille povataan joissakin lähteissä Oscareita, mutta toisaalta leffa on osuva ajankuvaus.

    En tiedä, olisinko leffan nähtyäni Mark Zuckerbergin puolella vai häntä vastaan. Sinänsä nörtti opiskelija osoittaa äärimmäistä lahjakkuutta ja peräänantamuutta, jota kunnioitan syvästi. Toisaalta taas en pitäisi häntä kovin suurena visionäärinä, sillä Facebook oli kuitenkin monen onnekkaan yhteensattuman tulos, jos elokuvaa on uskominen. Harvoinpa ne isot innovaatiot kuitenkaan yhden miehen kädestä lähtevät.

    Leffa on kuitenkin rakennettu niin, että katsoja vääjäämättä taipuu päähenkilön puolelle, vaikka hän ärsyttävästi lanseeraa ensin palvelun, jossa voi rankata Harvardin kaunottaria. Sanoisin, että leffan perusteella Zuckerberg on v-mäinen jätkä, mutta hurjan taitava nettiaikakauden vesa.

    Kannattaa katsoa, mutta tuskin tällä montaa Oscaria irtoaa.

    [xrr rating=4/5]

    Tämän hetken paras unileffa

    Täysin häpeämättömästi myönnän, että en ole koskaan katsonut vuoden 2000 suurelokuvaa, Gladiaattoria loppuun. Se johtuu siitä kylmästä tosiseikasta, että Gladiaattori on niin tylsä elokuva, että nukahdan jo alkuminuuteilla. Gladiaattorille on kuitenkin ilmestynyt kilpailija. Viisi ja puolituntista Carlos -leffaa tuskin saan koskaan katsottua loppuun.

    Elokuva kertoo tunnetun terroristin tarinaa. Tähän mennessä olen ehtinyt nähdä pari mönkään mennyttä keikkaa. Ensin Marks & Spencers -tavaratalon pomo sai pitää henkensä, kun ase jumiutui. Maineensa Carlos kuitenkin keräsi OPEC-pohattojen kidnappauksesta vuonna 1975, mutta mielestäni sekin keikka meni mönkään. Nukahdin viimeksi siinä vaiheessa, kun panttivangit kävelivät lentokoneesta ulos ja kidnappaajat heiluttelivat voitonmerkkejä luksusautoista 20 miljoonaa rikkaampina – joskin palestiinalaisten kohtalo ei tainnut muuttua suuntaan tai toiseen.

    En tiedä, yritämmekö Ilkan kanssa katsoa täyspitkää elokuvaa, vai jotain lyhyttä versiota. Varmaa on kuitenkin se, että kun heräsin kolmannen kerran, kello oli yksi, ja elokuva edelleen pyöri telkkarissa. Luovutin. Ehkä katson Carloksen loppuun sitten, kun uni ei meinaa muuten tulla.

    Koska en halua tehdä liian tylyä arviota keskeneräisestä elokuvaelämyksestä, annan tälle reiluna naisena puolikkaan tähden.

    [xrr rating=0.5/5]

  • Dolce Gusto pelastaa kahvitunnin

    Kotona työskentelyssä on monta hyvää puolta, mutta on yksi huonokin. Kahvitauolla ei ole ketään, jolle puhua. Onneksi joulupukki toi meille jo ennen joulua Dolce Gusto -kahvinkeittimen.

    Olin haaveillut oikeasta espressokeittimestä jo monta vuotta, mutta aina hinta oli tullut esteeksi. Vuosien saatossa vaatimukset vähenivät ja järki alkoi voittaa. Olisiko espressokeittimelle oikeasti niin paljon käyttöä, että kannattaisi uhrata puoli metriä pöytätilaa ja iso nippu seteleitä yhteen kahvinkeittimeen? Ei olisi.

    Mainoksen uhri

    Telkkarissa alkoi pyöriä syksyllä sopivasti ennen joulua Dolce Gusto -mainos, jossa pikkuruinen keitin pyöräytti patruunasta makoisaa kahvijuomaa. Ilkka suhtautui keittimeen terveen epäilevästi. Vaikka kävimme katsomassa sitä jo pariin kertaan paikallisessa muka-halvassa sinivihreässä kodinkoneliikkeessä, Ilkka ei antanut ostaa vekotinta ennen kahvin koemaistamista. Höh, laittoi hanttiin melkein yhtä hanakasti kuin ponin ostossa!

    Joulupukki lupasi auliisti maksaa keittimen, jos me päätyisimme sen ostamaan, ja yhtenä kauniina päivänä jouluviikolla keitin lopulta törötti meidän pöydällä.

    Piccolo-malli on niin hyvä! Se ei vie pöytätilaa kuin mehukannun verran. Olin vähän ihmeissäni, kun tajusin, että Piccolossa ei ole muuta eroa isosiskoonsa Circoloon verrattuna kuin vesisäiliön tilavuus. Toki Piccolosta puuttuu ”keittiön pimeälläki valaisevat LED-valot”, mutta kuka niitä tarvitsee?

    Hyvää kahvia

    Ilkan vaatima koemaistaminen tehtiin lopulta omassa keittiössä. Ensimmäisellä kerralla cappuccino meni vähän pieleen. En tajunnut, että Dolce Gustossa pitää itse säätää veden määrää. Applen aikakaudella ohjekirjoja ei ehkä tule luettua riittävän tarkkaan, joten ohjeet käteen, ja erhe korjaantui jo seuraavaan kupilliseen.

    Dolce Gustolla saa keitettyä tosi hyvää cappuccinoa. Suosikkini on kuitenkin cafe macchiato, jossa on kaksi kerrosta maitovaahtoa ja yksi kerros espressoa. Paras ylläri koko tässä keitinhässäkässä oli se, kun tajusin vasta kotona, että keittimellä voi tehdä myös jääkylmiä juomia! Jopa persikkainen jäätee onnistuu, mutta sitä en ole vielä kokeillut. Jouluna herkuttelimme oikealla irish coffeella ja muutamilla muilla kahvidrinkeillä niin, että en meinannut malttaa jäädä tipattomalle tammikuulle.

    Riittävä pieneen tarpeeseen

    Dolce Gusto ei ehkä ole ihan sellainen espressokeitin, josta aiemmin haaveilin. Se on kuitenkin täysin riittävä satunnaiseen erikoiskahvien keittämiseen. Yhteen kupilliseen keitin käyttää yhden tai kaksi patruunaa. Yleensä ne juomat, joissa maitovaahto ja kahvi ovat erikseen, vaativat kaksi patruunaa ja muut yhden. Hintaa kupilliselle tulee siis 37 tai 74 senttiä patruunojen määrästä riippuen. Itse keitin maksoi 98 euroa.

    Keitin toimii 15 barin paineella riippumatta siitä, mistä juomasta on kyse. Oikeille baristoille se on kauhistus, mutta minua ei haittaa.

    Meillä keitin pyöräyttää viikossa 5-10 kupillista kahvia, joten muutamassa kuukaudessa se on haukkunut hintansa. Eikä mielihyvää voi mitata euroissa. Minulle on tärkeintä, että päivän työt voi välillä keskeyttää hyvän kahvin merkeissä. Ja jos oikein ahdistaa, kahvin sekaan voi lurauttaa pikku turauksen makusiirappia.

    Dolce Gusto Piccolo -keitin [xrr rating=4,5/5]