Kirjan jälkeen

Kategoria: Tajunnanvirtaa

  • Hirvet harvassa

    Aiheutin taas keskiviikkona pahennusta junassa kuljettamalla hirvikiväärin Savonlinnasta Utajärvelle. Eihän sitä voi metsästäjä ilman asettaan metsässä samoilla. Kolme hirvenmetsästyspäivää tuottivat nolla hirvihavaintoa, mutta lintuja näin sitäkin enemmän ja yhden jäniksen.

    Koira ei oikein toimi. Awa ei lähde hakemaan. Tekee ihan vain parin minuutin lenkkejä. Torstaina pisin lenkki olli sellainen viisi minuuttia ja sen innoittajana oli melko varmasti hirvi. Perjantaina Awa oli pois jaloista parikymmentä minuuttia ja muutaman kerran jopa haukahti. Silloin alkoi vähän jänskättää, josko saadaan tyttöporukassa kaadettua Awan ja minun ensimmäinen hirvi ja vielä omaan metsään!

    Ei saatu. Awa tuli kohta takaisin ja laittoi jalkoihini maate. Liekö sitten ollut Korpelan koira, joka Awaa kiinnosti. Jäi ikuiseksi arvoitukseksi, oliko siellä hirvi vai mikä.

    Nyt saatiin kerrankin kävellä Awan kanssa kahdestaan. Pitää minunkin oppia metsästämään yksin. GPS:n kanssa se on tosi helppoa. Siitä näkee ihan älyttömän hyvin, missä mennään ja on helppo miettiä, mistä kautta kannattaa mennä, ettei tarvitsisi kovin isoja ojia ylittää.

    Eilen Awa jäi kotiin viettämään lepopäivää, kun oli perhemetsästyspäivä. Heta otettiin mukaan ajokoiraksi. Ensin minä olin passissa äitimuorin kanssa. Äiti hyöri ja pyöri ja minä koitin olla hiljaa. Ajossa ei tehty yhtäkään hirvihavaintoa.

    Makkaranpaiston ja nokipannukahvien jälkeen vaihdettiin rooleja niin, että minä ja Heta ajettiin ja isä ja äiti olivat passissa. Oli tietenkin viitisenkymmentä muutakin metsämiestä siinä apuna. Varsinaisesti siitäkään ajosta ei tullut tulosta, vaikka yksi vasa saatiin kaadettua. Onneton vasa tuli Lekun koiran, Parman edellä passilinjaan. Vasa ja emä eivät kuitenkaan pelänneet äänekästä ajoketjua vaan tuli passimiehen hollille takaa päin.

    Koiramiehet saivat eilen tililleen toisenkin saaliin, kun Arskan koiralle ammuttiin päivän toinen vasa.

    Olisihan tuo ollut ihan kiva päästä kokeilemaan uutta asetta tositoimissa, mutta ehkä ensi kerralla.

  • Syksyn viimeinen

    Vielä piti kertaalleen nousta ponin selkään ja kurauttaa kierros syksyisillä maanteillä. Savage murisi oikein komeasti, mutta minulle hiipi tuttu pelko selkäytimeen. Nukahdettiin molemmat formuloiden aikaan ja nousin suoraan sohvalta Savagen sarvikkoon. Unihiekka vissiin vaivasi, kun meno tuntui jo alussa kovin huteralta.

    En minä kaatunut enkä ollut lähelläkään kaatua eikä sattunut mitään muutakaan pelottavaa. En oikein keksi, mistä jännitys taas johtui, mutta huomasin jäkittäväni hartiat lukkoon ja ranteet tönköiksi.

    Omituisesta olosta huolimatta oli oikein mukava ajella. Muutama vesipisara ei haitannut yhtään, sillä luonto on nyt tosi kaunis. Reissun päätteeksi ajettiin pyörät tallille talviunille. Ennen ensi kesää luvassa on Savagen kasvojen kiillotus. Puhdistusta ja puunausta kynnet verillä, mutta mieli hilpeänä.

    —

    Uusi kiikari toimii kuin unelma! Käytiin Ilkan kanssa ampumaradalla kohdistamassa kiikari. Pikkuisen mulla osuu liian ylös, mutta toisaalta ammuin harjoituspanoksilla ja vain 75 metristä. Ilmeisesti jokainen kuti olisi kuitenkin osunut niin, että ne olisivat riittäneet hirvimerkkiin.

  • Lingon berry

    Lounas oli kehno. Ihan kuin Amican keittiössä. Löysäksi paistettuja paprikoita, lihapullia, kanansiipiä ja lopuksi ihan kelpo puolukkapiirakkaa. Pihkura, kun ei heti tullut mieleen, mikä puolukka on englanniksi. Tarjoilijaa piti pyytää apuun, jotta voin selittää portugalilaiselle puolukkapiirakan saloja.

    Samassa lounaspöydässä istuivat Tommi Joensuusta, Pedro Portugalista ja Olli ja Harri Lappeenrannasta. Konferenssiväki oli täynnä nuoria naisia ja minä sain seurakseni neljä nuorta miestä!

    Sovittiin Tommin kanssa jo satamassa, että Tommi kuittaa 48 tuntia 160 tunnin konsultoinnistaan tällä risteilyllä. Ehkei sentään kahta vuorokautta putkeen.

  • Kruisailua ruskassa

    Aamulla ikkunoista pyrki sisään upea syysilma. Vaikka alkuun piti tehdä vähän työhommia, se olin peräti minä, joka ehdotin Ilkalle, josko lähdettäisiin kruisailemaan moottoripyörillä. Ilkkaa ei tarvinnut houkutella. Oli jo tamineissaan ja hoputti minuakin laittautumaan valmiiksi.

    Pikkuisen jänskätti, vieläkö kruisailu taittuu, mutta niin vaan vanhat opit palautuivat mieleen nopeasti. Viimeisestä pitkästä pyöräreissusta taitaa olla jo puolitoista kuukautta ja tässä välissäkin olen käynyt vain pari lyhyempää lenkkiä.

    En ole lyhyen motoristiurani aikana vielä päässytkään nauttimaan niin hyvästä ajosäästä kuin tänään. Aurinko paistoi melkein pilvettömältä taivaalta ja syksyn tuoksut tunkeutuivat kypärän alle nenään. Aivan hurjan hienoa oli kiemurrella mutkateillä nyt, kun syksyn väriloisto alkaa pikku hiljaa näyttäytyä. Tälle syksylle emme taida saada upeista upeinta ruskaa, mutta kyllä tämänpäiväinen näky oli mahtava. Aurinko valaisi tosi taidokkaasti nekin vähäiset punaisena ja keltaisena loistavat lehdet, jotka uhmasivat ennusteita surkeasta, ruskeasta ruskasta.

    Käytiin Oravissa syömässä ja täydelliseen päivään kuului tietenkin se, että ruoka oli maittavaa. Popsittiin kanaa ja jatkettiin matkaa. Savonlinnassa oltiin jo kolmen jälkeen, joten ehdimme tehdä mukavasti kotihommia ja käydä vielä lenkillä Casinon saarilla ennen auringonlaskua. Hurjan hyvän päivän kruunasi sauna ja tieto siitä, että voin kevein mielin lähteä huomisaamuna kohti Helsinkiä ja EBRF-konferenssia. Nyt kello on kymmenen ja on aika mennä nukkumaan. Uni tulee takuulla heti, kun painan pääni tyynyyn.

  • Hiiren hiljaa

    Nyt hävettää. Siitä, kun olen viimeksi blogannut, on kulunut jo viikko. Sitä ennenkin elin monta päivää hiljaiseloa.

    Syy on kokonaan uudessa työssä. En tajua ollenkaan, miten naiset ikinä pystyvät yhdistämään uran ja perheen. Olen täällä aiemminkin märehtinyt, miten työ imee minusta kaikki mehut ja sitten pitäisi vielä hoidella kotihommat ja jossakin välissä myös viettää yhteistä laatuaikaa.

    Olen tehnyt tänäänkin vain ihan normaalin työpäivän. Silti tälläkin hetkellä luen kirjoittamaani vain yhdellä silmällä niin kuin aina väsyneenä. En jaksa tarkentaa katsettani niin, että voisin lukea sujuvasti kahdella silmällä. Helpompi siristellä näin. Ilkasta se näyttää omituiselta 😉

    Eilen laittelin sitten vielä töiden jälkeen omenoita. Keittelin niistä omenasosetta, mutta nyt en jaksanut panostaa ulkonäköön vaan surautin kuorimattomat omenat monitoimikoneen läpi soseeksi ja keitin hilloksi. Älkää missään nimessä tehkö omenasosetta hillosokeripussin ohjeen mukaan. Siinä neuvotaan laittamaan kahteen kiloon omenoita kilo hillosokeria. Minulla oli kolme kiloa omenoita ja laitoin kilon ja sata grammaa hillosokeria. Tuli aivan liian makeaa. Varmaan sose on ihan hyvää piirakkaan tai muuhun sellaiseen, mutta puurossa se oli tänä aamuna liian äklöä. Vaniljajugurtilla sain kuitenkin leikattua turhaa makeutta pois.

    Omenoita olisi vieläkin pari kiloa. Meinasin tehdä niistä tänään nektaria, mutta väsyttää niin kovasti, ettei millään kehtaa. Omenasouvin sijaan ajateltiin piipahtaa vähän ulkoilemassa, kun ollaan taas molemmat jökötetty koko päivä sisällä.

    Minä yritän nyt parantaa tapani ja kirjoitella tänne edes jotain. Väitöskirjahan ei tietenkään ole edistynyt viime aikoina yhtään. Eikä edisty riviäkään tänä syksynä, pelkään.