Taidan pitää tämän ihan järkyttääkseni ystäväpiirini tasapainoa.
— Post From My iPhone
Avainsana: elämä
-
CeBITin noloimmat
Hannoverin reissullamme maaliskuun alussa oli niin kovin heikot nettiyhteydet, että bloggaaminen jäi pahasti retuperälle. Ammatillisempaan blogiini olen joitakin postauksia laittanut, mutta laitetaanpa tähän kuva- ja videokollaasia noloimmista hetkistä.
Messualueen koko ja tarjonnan laajuus sai maalaistytön suun loksahtamaan auki.
Uudet tuotteet eivät aina avautuneet.
Karkuun juostiin kai Münchener Halleen ottamaan yhdet.
Ja siitä tuli tällainen olo:
Mitä piti seuraavana päivänä korjata pienellä namilla.
Ja kaikesta tästä seurasi, että Helsinkiin saavuttaessa oli maha sekaisin, ja olo näin apea.
Mutta onneksi mieleen jäi mukavia muistoja.
-
Helsingin pahemmat kasvot
Juuri kun olin melkein lakannut inhoamasta Helsinkiä, saavuin aamulla surkean loskaiseen pääkaupunkiin, jossa ihmiset loikkivat aamukiireissään rapakoiden yli ja kerjäläiset istuvat rapakoista huolimatta kadulla. Ihmeellistä, että tässä hyvinvointiyhteiskunnassa pitää jonkun kerjätä.
Kukaan kerjäläisistä tuskin on suomalainen. Olisiko paikallaan ottaa valokuvia kerjäläisistä istumassa rapakossa villanutuissaan ja pystyttää kuvien suurennokset maahanmuuttoviranomaisten nurkille? Ehkä sitten kukaan, jolla ei ole tulevaisuuden suunnitelmaa Suomen varalle, ei kehtaisi anoa täältä turvapaikkaa.
Kuvista voisi olla molemminpuolista hyötyä. Tällainen kapitalisti-kauppatieteilijäkin voisi tyytyväisenä siemailla take-away latteaan pahvimukista ilman pelkoa siitä, että kompastuu kerjäläisen jalkoihin ja lentää laminaattihampaat edellä kuralätäkköön.
Viimekesäinen Pietarin vierailu hämmästytti siinä mielessä, että Pietarin katukuvasta ei jäänyt mieleen yhtään kerjäläistä. Kai heidät oli siivottu muualle. Silti joku ulkomaalainen turisti saattaisi hieman hätkähtää sitä, että törmää neljään kerjäläiseen muutaman sadan metrin kävelymatkalla Helsingin rautatieasemalta Kamppiin.
En minä ole mikään oikea kapitalisti – ekonomi kylläkin, mutta rahasta en tiedä mitään – ja harmittaa kerjäläisten puolesta. He ovat kai tulleet Suomeen paremman elämän perässä ja joutuneet sitten tienaamaan muiden leivän kerjäämällä. Muiden siksi, että tuskinpa kaikki Helsingin kerjäläiset voivat olla naisia muutoin kuin jonkun kadulle pakottamana, ja se joku muu todennäköisesti nappaa leijonanosan päivän saldosta.
Paremmin ymmärtäisin katutaiteilijoita, jotka rämpyttävät soittopelejään taitojensa mukaan. Heille voi joskus heittää lantin ja toisenkin. Pitäkää tyhmänä ja idealistina, mutta uskon, ettei täällä kenenkään tarvitse oikeasti kerjätä. Jos tulee Suomeen vailla kytköstä Helsinkiin, voisi ihan hyvin siirtyä muualle asumaan. Jonnekin, jossa vuokrataso on alhaisempi, mutta sosiaaliturva silti ihan sama. Töitä on varmasti heikommin tarjolla, mutta koulutusmahdollisuuksia sentään löytyy ympäri Suomen. Miksi pitäisi jäädä Helsinkiin, kun ei tänne halua jäädä edes eteläsavolainen?
Illaksi kotiin.
-
Rahat on ja ylpeänä
Istun taas junassa matkalla Helsingistä kotiin – ihan samoin kuin viimeksi blogatessani. Tilanne on muuttunut edellisestä tekstistä radikaalisti. Minulla on uusi takki eikä maksanut paljon. Olihan minulla aiemminkin musta pitkä takki, mutta se on nyt käynyt liikakilojen myötä naftiksi. En kehtaa kulkea kadulla peläten, että nappi pulpahtaa pyöreän massun päältä ja osuu vastaantulijaa silmään. Mieluummin kuljin vaikka takissa, jota vahtimestari sai moittia narikassa.
Nyt ei tarvitse enää moittia. Tuliterä takki maksoi kokonaiset kolmekymmentä euroa. Kannatti käydä viime viikolla Tekesin tutkijoiden verkostoitumisseminaarissa Mikkelissä. Yliopisto maksoi matkat ja minä maksoin pelkän takin. Yliopistosta en tiedä, mutta minä olin kovin tyytyväinen.
Takki ei ole vielä mitään
Parasta on kuitenkin se, että minulle on siunaantunut lähes virheetön valkoinen hymy! Kärsin ensin kolmena iltana valkaisumuoteista ja sitten minulle laitettiin Savonlinnan Wiisaudenhampaassa laminaatit neljään etuhampaaseen.
Etuhampaat olivat lapsuuden onnettomuuden jälkeen sökönä, eikä niitä olisi saatu valkoiseksi muuta kuin maalilla. Tälläkin kertaa niitä piti ensin maalata, ettei tummuus paista läpi paperinohuista laminaateista.
Olen huomannut, että vaikka ikenet ovat vielä vähän hassun näköiset, hymy irtoaa nykyään paljon herkemmin. Ainakin eilinen HelmiSummit sai minut hymyilemään koko hammasrivistiöllä. Harmi, kun eivät ottaneet minusta hymykuvaa.
Nälkä kasvaa syödessä
Nyt olen miettinyt, pitäisikö alahampaatkin korjata kuntoon. Yksi hammas vinksottaa väärään suuntaan. Ja sitten pitäisi laittaa tukka. Nyt tukka on sekalaisen värinen. En halua siitä enää entisenlaista tummaa ja Ilkka on parhaansa mukaan värjännyt sitä asteittain vaaleammaksi.
Tukanvärjäys vaan on tosi ikävää puuhaa. Haisee pahalle ja on jotenkin vaivalloista. Kampaamossa se taas on liian kallista. Nyt kun hampaat olivat satasen halvemmat – laminaatit alle 1 500 euroa – pitäisikö sijoittaa säästyneet rahat kampaamoon? Ai, mutta kasvoja pitäisi puunata. On näppylää näpyn vieressä. Ja hierontalaskukin on maksamatta… ja vyöhyketerapia.
Edessä loistava tulevaisuus
Ei vaan oikeasti. Sen jälkeen kun viimeksi bloggasin ja tilitin pahaa oloani, moni asia on muuttunut parempaan – siitäkin huolimatta, että sairastin välissä kunnon nuhan. Takki, hampaat, hieronta, vyöhyketerapia ja moni muu pikkuasia on taas osoittanut, että ehkä minäkin pystyn pitämään itsestäni huolta.
Minusta tulee ihana!
-
Rahatonna nöyrin mielin
Sitä tuntee olonsa niin kovin epäonnistuneeksi, kun vahtimestari naulakolla epäilee ojentaneensa väärän takin. Messukeskuksen narikassa vaksi, kysyi, aionko todella pärjätä takillani.
Helsingissä on muutama aste pakkasta ja päämäärässäni Savonlinnassa oli aamulla 28. Samalla takilla olen pärjännyt tuulet ja tuiskut nyt keväästä saakka. Villakangastakki odottaa hoikempia talvia hengarissa.
Mikä minusta teki näin ruman ja huonosti pukeutuvan?Rahalla voisi tietenkin ostaa pukeutumisneuvontaa, mutta sitä ei ole liikaa. Tekisikö vinkeillä enää mitään siinä vaiheessa, kun on pistänyt viimeisen roponsa neuvontaan?
Ulkoasukysymys on nostanut päätään viime aikoina monessa yhteydessä. Läski on ikuista, ja vaikka sitä jokin aika sitten oli hetkellisesti vähemmän, olen taas lyönyt aiemman painoennätykseni. Nyt entiset vaatteet eivät mahdu päälle, ja joku piru estää ostamasta uusia. Ilkkuu olkapäältä, että pudota kymmenen kiloa niin voit käyttää entisiä ja säästyy rahaa.
Ja taas tultiin rahaan. Sitä ei kai ole koskaan tarpeeksi.
Tukkakin repsottaa niin kuin maatalouslomittajalla talikon varressa. Takana ovat ne ajat, kun malli ja väri muuttui monta kertaa vuodessa. 2006 kävin kampaajalla ja sen jälkeen kerran 2008. Tilastollisesti tämä vuosi olisi taas se vuosi, jolloin sakset suihkii ja tukka lyhenee.
Pitäisi alkaa pitämään itsestään parempaa huolta, mutta itsestä on kaikkein helpoin tinkiä. Kai sitä kymmenen vuoden päästä surkuttelee, kun antoi itsensä rupsahtaa kolmikymppisenä juuri silloin, kun ulkoisella olemuksella olisi ollut eniten merkitystä. Silloin kun ei ole vielä iän tuomaa varmuutta ja kokemuksen tuomaa asiantuntemusta, mutta jolloin ei enää ole vain tulevaisuuden lupaus tai pirteä poikkeus kankeissa tutkimuspiireissä.
Ihmiset tuppaavat laittamaan elämäntapansa remonttiin tasavuosien tuntumassa. Minäkin luulin remonttini jo alkaneen, kun paransin tapani 28- vuotiaana. Sen tien kuljin jo loppuun saman vuoden syksyllä, mutta jälkikäteen ajateltuna remonttiaika oli elämäni parasta aikaa.
Oli ihana huomata, kuinka jaksoin tehdä pitkää päivää, iloita aamuauringosta ja kuulla kehuja olemuksestani. Vähintään yhtä hienoa oli todeta vaatekoon kutistuvan muutamassa kuukaudessa pari numeroa ja se, että tulee tietämättään noudattaneeksi naistenlehtien ihanne ruokavaliota. Kaikkein ihaninta oli varmasti päättää pitkään jatkunut yksinäisyys ja yksin eläminen vailla mitään merkityksellistä päämäärää.
Ihmisen pitäisi ensin menettää saavutetut edut ja saada sitten uusi mahdollisuus. Nyt jos pääsisin uudelleen samaan, en murehtisi paksuja pohkeita ja pieniä rintoja vaan pää pystyssä vetäisin ylleni näpäkän mekon ja slimmin paitapuseron.
Nämä ovat elämän pieniä murheita, jotka pitäisi osata sivuuttaa suurempien tieltä, mutta minä en ole niin vahva. Minua koskettavat murheet ovat minulle kaikkein suurimpia eikä niiden taakka kevene jakamalla. En minä niin tyhmä ole, että laittaisin ulkonäön samalle viivalle sairauden ja nälänhädän kanssa, mutta antakaa minulle mahdollisuus käpertyä aika ajoin itsesääliin niin joskus ehkä osaan iloita muiden iloista muiden kanssa.
— Post From My iPhone
-
Laukkua etsimässä eikä mitään löydy
Hassu päivä. Silmälääkärissä vierähti melkein tunti, minkä takia myöhästyin lentokenttäkuljetuksesta. Taksilla kiiruusti kentälle, ja siksi en kerinnyt hakea käsilaukkua. Ei se mitään, siellähän niiitä pääkaupungissa myyvät.
Niinpä niin. Työpalaverin jälkeen raahustin neljä tuntia laukkua etsimässä. Liukkailla kaduilla töpöttelin ensimmäistä kertaa tänä talvena saappaissa, ja tietenkin sain jalat ihan puhki. Siksi piti ostaa kengät.
Ryysyjä läjittäin
Ihmettelin kovasti, miten täkäläiset kaupat laittavat tavaran esille. Stockmannilta alkanut kauppakierros jätti minuun suttuisen, jopa rääsyisen kuvan. Tavara oli sotkuisissa pinoissa, väärissä hyllyissä sikin sokin ja esillä ei juuri ollut esimerkkiyhdistelmiä.
Minunlaiselleni renttahelekulle pitää laittaa näytille pukeutumisvinkkejä eli yhdistellä paitaa ja puseroa, housua ja neuletta. Muuten ei äly riitä erottelemaan helmiä massasta.
Niinpä sitten kiersin kaupasta toiseen, kunnes viimeisillä voimillani raahauduin Sokoksen trikoopaitahyllylle. Kai kahdeksan euron peruspaitakin lasketaan shoppailuksi?
— Post From My iPhone
-
Muutetaan veneeseen
Ollaan etsitty uutta kotia ja nyt yksi vaihtoehto seuraa perässä. Paatti muuttaa Saimaalle pienen ehostuksen jälkeen.
— Post From My iPhone -
Matkalla Suomulle
Ollaan tehty Ilkan kanssa matkaa jo monta tuntia. Nyt ollaan kuitenkin vasta Kuopiossa, koska ensin Ilkalta unohtui kelkan rekisteriote Savonlinnaan ja piti palata hakemaan se. Sitten tuli niin nälkä, että oli pakko pysähtyä syömään.
Nyt Ilkka on kotonaan ja minä Technopoliksessa selvittelemässä työasioita. Tulipahan nekin hoidettua samalla kertaa.
Kohta jatketaan naudanmahapullakaupan kautta Utajärvelle ja huomenna Sauomulle.
— Post From My iPhone
-
Bloggaamisen kurjuus
Hävettää myöntää, mutta julkaisin vasta nyt osan Matka alkaa verkosta -seminaarin muistiinpanoista. Eniten hävettää se, että muutin blogiviestien aikaleimoja… Vaikka tuntuu, että tein jotain rikollista, halusin välttämättä saada viestit aikajärjestykseen.
Nyt tuntuu pahalta.
Bloggaaminen on kivaa. Tykkään kirjoitella milloin mistäkin. Nyt kävelen ajansyöjien suossa eikä aikaa tunnu millään riittävän bloggaamiseen eikä oikein muuhunkaan. Kotityöt sentään saatiin tehtyä, kun oli melkein pakko.
Huomennakaan ei voi rentoutua, koska pitää lähteä Utajärvelle. En uskaltanut ilmoittautua edes sählyyn, kun en tiedä aikataulua. Sama juttu on sitten taas edes sunnuntaina. Ajetaan ehkä Ilkan kanssa peräkkäin kotiin. Minä kurautan komean punaisella Saabilla!
Maanantaina ei ole mitään, mutta tiistain ja keskiviikon olenkin sitten jo Hämeenlinnassa. Olikohan se vielä niin, että Ilkka lähtee reissuun sillä välin ja on koko loppuviikon? Saatan muistaa väärin.
