Kirjan jälkeen

Avainsana: moottoripyörä

  • Kuusi mertaa rikkaampi

    Ilkka toi minullekin Savonlinnasta vuokravehkeet sukellushommiin, ja nyt on koluttu Vesijärven pohjaa ihan urakalla. Homma toimii päivä päivältä paremmin, mutta kyllä se vielä aika räpiköintiä on.

    Tänään minun piti sitten ilmoittaa, että nyt on pidettävä rokulipäivä. Jalat on niin puhki, etten ole päässyt juoksemaankaan kokonaiseen viikkoon. Räpyläuinti sattuu uidessa nilkkoihin ja seuraavana aamuna takareisiin. Sanoivat minulle jo PK1-kurssin aikaan, että koneessa olisi tehoa vaikka kuinka, mutta räpylään asti se ei välity. En vissiin osaa potkutella oikein tai ainakin korjaillussa jalassa räpylä tuppaa kääntymään potkun aikana sivuttain ja tehohan siitä häviää.

    Rapurosvot

    Tehoja tarvitsisi ainakin mertojen kanssa uimiseen. Löydettiin heti ensimmäisellä sukelluksella kolme mertaa ja niitä löytyy aina vain lisää, kun sukellusalue laajenee. Eilenkin napattii kaksi samalta sukellukselta. Luulisi, ettei pieni muovimerta paljon haittaa uimista, mutta kun eilen halusin kantaa korteni kekoon ja otin Ilkalta toisen merran, vauhti loppui kuin seinään. Vaikka kuinka potkin ja räpistelin, niin en vain päässyt eteenpäin.

    Veden alla pitää näköjään olla tosi nainen ja antaa miehille kantamuksensa. Muuten ehtii loppua pullosta happi ennen kotisatamaa. Jännä sinänsä, että jokaisessa niissä kuudessa löydetyssä merrassa on ollut myös rapuja ja ihan eläviä vieläpä. Ilmeisesti aina uusi tulokas syö edellisen ja siksi kaikki elävät ravut ovat olleetkin tosi isoja. Kaikki ravut on tietenkin päästetty lähellä kotirantaa vapauteen, ja moikattu lähtiessä, että Emilin syntymäpäivän jälkeen nähdään!

    Muuten tähänastinen saalis on ollut heikko. Mertojen lisäksi vain yksi kaljapullo. Toisaalta me ollaan Ilkan kanssa sukellettu varsin varovaisesti: yleensä parinkymmenen minuutin pulahduksia ja kolmen metrin maksimisyvyydessä. Oltaisiinko kahdesti käyty neljässä metrissä?

    Vesilelu

    Löytyihän se minullekin sopiva vesilelu. Viime kesänä kokeilin vesisuksia ja sekin oli ihan jees, mutta nyt kiisin veneen perässä uimarenkaalla! Jiihaa, kun oli mukavaa! Siinä olisi Hakkarainenkin ihmetellyt, että minareetinko ne rakensivat Vesannollekin, jos olisi ollut kuulemassa minun kiljahtelujani. Ilkka ja Erkki kokeilivat samaa rengasta, mutta selvästi rengas on tyttöjen juttu.

    Ilkka antaa isälleen kyytiä.

    Blogihiljaisuuden aikana Heta on ehtinyt käymään täällä Vesannolla pariinkin kertaan, ja Hetan lempivesilelu on ehdottomasti frisbee. Heta hakisi sitä vaikka koko päivän, jos vain joku jaksaisi heittää. Pitääkin laittaa jossakin välissä kuvia Hetan leikeistä.

    Savage ja Saab tulille

    Harri on melkoinen kuningas, kun korjasi Savagen valot yhdessä yössä! Haettiin Savage päivähoidosta Kuopiosta maanantaina, ja samalla minulle tuli kesän ensimmäiset kilometrit mittariin. Olen nyt melkein motoristi, kun takana on viitisenkymmentä kilometriä. Etäisyys Kuopiosta mökille on tietenkin vähän pidempi, mutta kun en heti uskaltanut hypätä puikkoihin… Ilkka ajoi soratien ja vähän sen jälkeenkin.

    Ihan hyvinhän tuo sujui ja uskalsin sitten ajaa mökkitien reissun päätteeksi. Siinä meinasin viime vuonna kaatua ja sille tielle Savage-kruisailut viime vuodeltä jäivätkin, kun en uskaltanut yrittää uudestaan. Nyt meni ihan mallikkaasti takajarru kuumana.

    Saab sanoi työsopimuksensa irti ennen juhannusta. Auton arvo viisinkertaistunut, kun siihen tehtiin kytkinremontti. Niin minä ainakin haluan uskoa. Nyt syntisen punainen Saab on entistä ehompi. Silläpä on hyvä pyyhkiä vaikka geokätköilemään.

     

  • Kruisailua ruskassa

    Aamulla ikkunoista pyrki sisään upea syysilma. Vaikka alkuun piti tehdä vähän työhommia, se olin peräti minä, joka ehdotin Ilkalle, josko lähdettäisiin kruisailemaan moottoripyörillä. Ilkkaa ei tarvinnut houkutella. Oli jo tamineissaan ja hoputti minuakin laittautumaan valmiiksi.

    Pikkuisen jänskätti, vieläkö kruisailu taittuu, mutta niin vaan vanhat opit palautuivat mieleen nopeasti. Viimeisestä pitkästä pyöräreissusta taitaa olla jo puolitoista kuukautta ja tässä välissäkin olen käynyt vain pari lyhyempää lenkkiä.

    En ole lyhyen motoristiurani aikana vielä päässytkään nauttimaan niin hyvästä ajosäästä kuin tänään. Aurinko paistoi melkein pilvettömältä taivaalta ja syksyn tuoksut tunkeutuivat kypärän alle nenään. Aivan hurjan hienoa oli kiemurrella mutkateillä nyt, kun syksyn väriloisto alkaa pikku hiljaa näyttäytyä. Tälle syksylle emme taida saada upeista upeinta ruskaa, mutta kyllä tämänpäiväinen näky oli mahtava. Aurinko valaisi tosi taidokkaasti nekin vähäiset punaisena ja keltaisena loistavat lehdet, jotka uhmasivat ennusteita surkeasta, ruskeasta ruskasta.

    Käytiin Oravissa syömässä ja täydelliseen päivään kuului tietenkin se, että ruoka oli maittavaa. Popsittiin kanaa ja jatkettiin matkaa. Savonlinnassa oltiin jo kolmen jälkeen, joten ehdimme tehdä mukavasti kotihommia ja käydä vielä lenkillä Casinon saarilla ennen auringonlaskua. Hurjan hyvän päivän kruunasi sauna ja tieto siitä, että voin kevein mielin lähteä huomisaamuna kohti Helsinkiä ja EBRF-konferenssia. Nyt kello on kymmenen ja on aika mennä nukkumaan. Uni tulee takuulla heti, kun painan pääni tyynyyn.

  • Kesä – lyhyt oppimäärä

    Kaikki alkoi siitä, kun ensin hermostuin täysin moottoripyörähommiin, uhkasin jättää kurssin kesken, vahingossa pääsin kuin pääsinkin käsittelykokeen heti ensi yrittämällä läpi, mutta ajoin inssissä miinaan. Tietäähän sen. Itkua, itkua ja vielä lisää itkua. Minä, joka oikeasti olen parempi tuolla liikenteessä kuin monet muut samaan aikaan autokoulussa kruisailleet, en päässyt inssiä läpi.

    En vieläkään ole keksinyt, missä minä ajoin suojatien eteen pysähtyneen auton ohi pysähtymättä, mutta uskottava se oli. Lisää ajotunteja oli taas luvassa ja hetken jo mietin, riittävätkö rahat enää niihin ja uuteen yritykseen. Onneksi autokoulu tuli vastaan ja antoi anteeksi pari ylimääräistä tuntia. Lopulta se kortti tuli melko helposti, mutta minulle eivät 12 ajotuntia siihen riittäneet vaan ajelin ainakin 18 tuntia. Noh, sainpahan harjoitella, ettei tarvinnut omaa pyörää kaataa.

    Oli siis kortti ja pyöräkin, mutta ei ajokunnossa. Jos jotain on tänä vuonna opittu niin omia vehkeitä ei pidä mennä lainaamaan hyvillekään kavereille. Ensin meni kelkka ja sitten pyörä. Minun silmäterä-Savagesta tuli hetkessä niittokone, kun Ilkan kaveri kynti sillä piennarta. Mies selvisi mustelmilla, mutta Savage oli pari viikkoa remontissa. Olisi varmaan vieläkin, mutta Ilkka kipitti joka aamu tallille ja korjasi pyörän itse. Onhan siinä vieläkin naarmua ja ruttua, mutta saatiin sentään ajokuntoon.

    Ensimmäinen ajokerta päättyi itkuun alle viidessä minuutissa. En uskaltanut enää ajaa, kun olin kaatanut autokoulun pyörän vielä kertaalleen käsittelykokeen jälkeen. Yhteensä siis muksahdin kolmesti. Pelotti, että Savage ruttaantuu heti uudelleen, kun se vihdoin oli ajokunnossa. Seuraavana päivänä Ilkka istahti kentän laidalle ja minä aloittelin moottoripyöräilyä uudemman kerran. Aika äkkiä uskalsin jo karata kentältä ja Ilkka jäi yksikseen ihmettelemään, minne se muori oikein kurvasi. Vielä pieni lenkki maantiellä ja sitten oltiinkin Ilkan kanssa lähdössä jo Utajärven suuntaan. Ensimmäinen ajopäivä omalla pyörällä – itkuisen viisiminuuttisen jälkeen – tuotti mittariin viitisensataa kilometriä ja kolme neljäsosaa siitä vesisateessa. Oltiin Ilkan kanssa ihan likomärkiä, kun päästiin Utajärvelle. Paleli niin hirvittävästi, että tuntui, ettei ehkä koskaan lämpene, vaikka äitillä oli teetä ja saunaa tarjolla.

    Sen jälkeen onkin sitten ajeltu enemmän ja vähemmän onnistuneesti. Välillä olen käynyt treenaamassa itsekseni kentällä, mutta aika paljon on ajeltu maanteilläkin. Yhteensä ehkä jo yli kolme tuhatta kilometriä.

    Muita kesämuisteloita sitten viime kirjoittelun on kerääntynyt ihan mukavasti. Ihan ensimmäinen liittyy tiiviisti hevosenhajuun. Suvi täytti kesäkuun alkupuolella pyöreitä ja sen kunniaksi hommasin meidät islanninhevosvaellukselle. Virpikin innostui mukaan. Oli aivan hurjan mukava taas ratsastaa. Mennä hulmuutettiin tölttiä ja laukkaa kuin vanhat tekijät. Minun ratsasteluista on vierähtänyt sellaiset viisitoista vuotta, mutta Suvi on ratsastellut vielä viime vuosinakin aina silloin tällöin. Virpin hevoshistoria oli meistä kaikista lyhin.

    Ihmetyttää, miten ne ponit näkivät kavionsa asettaa, vaikka harja roikkui silmillä ja maasto oli tosi hankalaa. Sitä sanotaan, että minne islanninhevonen ei pääse, ei tarvi mennäkään ja niin se varmasti on. Mieli tekisi mennä pian uudelleen ratsastamaan. Ilkan allergia yhdistettynä minun krooniseen rahapulaani estävät tehokkaasti vakitunnit, mutta ehkä joskus voisi käydä vaelluksella.

    Viimeksi kirjoitin tänne blogiin kajakkikokeilusta. Olen kokeillut sitä uudelleen. Tällä kertaa kastui vain takapuoli, kun kajakin pirulainen hörppäsi vettä kajakkiin sisään soluttautumisvaiheessa. En ymmärrä, miten sen purkin saisi menemään suoraan. Kokeilin vaikka mitä, mutta kai minä olen luontaisesti vasemmalle kallistuva – siis fyysisesti, en muuten. Ehkä kolmas kerta toden sanoo.

    Ajoin elämäni ensimmäistä kertaa moottoriveneellä. Oltiin Ilkan kanssa viikko heidän saarellaan Kallavedellä. Ongin hurjan määrän kaloja! Meinasi välillä tympäistä, kun yhtenään piti laittaa uutta matoa koukkuun. Saaliina oli kymmenittäin särkiä, kaksi salakkaa, yksi ahven ja yksi lahna.

    Saarelta karautettiin takaisin Savonlinnaan ja oopperajuhlille. Ensimmäiseksi oopperakokemuksekseni valikoitui Aida ja se olikin sitten aivan upea kokemus. Hymyilin itsekseni katsomon pimeydessä ja välillä pitelin Ilkan kädestä kiinni. Maalaistyttö ei ole ennen moista tunnetta saavuttanutkaan, oli se niin mahtavaa. Heti pitää päästä ensi kesänä uudelleen ja vaikka kaikkiin oopperoihin!

    Kaiken kaikkiaan tästä kesästä jää päällimmäisenä mieleen maalaus. Ensin valttasin kesäkalusteet ja sillä aikaa Ilkka paikkamaalasi sisäseiniä. Sitten rapsuttelin maalia alakerran aidasta ja myöhemmin myös parvekkeen kaiteesta. Ilkka maalasi ne, kun olin reissussa. Saaren mökilläkin otimme urakaksi ikkunanpuitteiden maalauksen ja sitten innostuimme vielä maalaamaan penkin ja oven ja vähän sieltä sun täältä. Vielä olisi yhdet maalit odottamassa, kunhan vaan päästäisiin yksimielisyyteen, mikä seinä vetäistään harmaaksi.

    Tuntuu siltä, että kesä on nyt päättynyt. Se päätettiin varsin vauhdikkaissa tunnelmissa Ukkohallassa. Ilkka meni kaapelivesilautaradalla kuin ammattilainen ja minä pääsin urheasti radan ensimmäiseen mutkaan, mutta en sen pidemmälle. Meni hermot – ja vettä nenään. Itse menin saunaan ja pysyin siellä. Miten sitä nyt kesäkiloinen pallero voisikaan teutaroida märkäpuvussa ihmisten ilmoilla ja olla toisten haittona kaapeliradalla? Jäi vähän harmittamaan, etten tullut enää kokeilleeksi muutaman kerran jälkeen. Minusta vaan alkoi oikeasti tuntua siltä, että kaikkia muita häiritsi se, että minä olin aina umpisukkelossa ensimmäisessä mutkassa, ja joutuivat siksi väistelemään minua ihan turhaan. Kaapeliradan pojatkin saivat puksuttaa moottoriveneellä hakemaan minua ihan kiitettävän monta kertaa. Sekin harmittaa, että Ilkka osaa aina kaiken ja minä en mitään. Ettei jäisi väärä käsitys, vedessä kapulan perässä rimpuilu oli tosi kivaa ja takuulla menen sinne uudestaan. Maksan vaikka ekstraa sille venekuskille!

  • Juhannusjuhlat sohvalla

    Kukkosen-Palo-ojan perheessä vallitsee nyt apea mieliala. Molemmat podemme täällä juhannusflunssaa. Minulla olo on jo huomattavasti parempi, mutta Ilkka vuoroin hytisee, vuoroin hikoilee. Minä olen hoitsun hommissa. Ensi vuonna ei sitten mennä Untorockiin, vaikka olisi Metallica esiintymässä. Sama homma viime vuonnakin paitsi, etten silloin selvinnyt Untorockista ilman antibioottikuuria.

    Toisaalta parempi sairastaa nyt kuin sitten lomalla. Ilkan loma alkaa juhannukselta, ja jos joka kesä on pakko yksi tauti potea, olkoon sen aika nyt. Päästään sitten jatkamaan löhöilyä terveenä. Minullahan ei ole varsinaisesti lomaa tänäkään kesänä.

    Taudin takia juhannusjuhla on vaakalaudalla. Meidän piti mennä rauhassa ihan kahdestaan mökille, mutta sama kai se on jäädä kaupunkiin, jos kuitenkin tuijotamme vain telkkaria. Eihän tuo muutenkaan mieli tee lähteä menoliikenteeseen kökkimään. Katselen tässä, kuinka jalankulkijat kipittävät autoja nopeammin Kyrönsalmen sillalla kohti kaupunkia. Liikenne ei ole ihan totaalisen pysähtynyt, mutta silti matelee etanavauhtia. Jos huomenna miettisi asiaa uudelleen.

    Kävin eilen sen verran kaupungilla, että hain meille vähän ruokaa ja pistäydyin autokoulussa. Kävin ilmoittamassa, että yritän vielä kerran. Jos taas kaadun, saa minun puolestani mopoilut olla. Se autokoulun pyörä ei vaan minulla taitu riittävän tiukkaan kurviin. Ilkka tänä aamuna suunnitteli ottavansa omasta pyörästään katteet ja peilit pois niin, että minä pääsen harjoittelemaan. Kohta kolkuttaa poliisit ovella, että täälläkö suunnitellaan kortitta ajoa… Toinen vaihtoehto on etsiä toinen autokoulu ja toinen pyörä. Taitaa olla mahdoton yhtälö löytää riittävän matala ja ketterä iso pyörä Savonlinnan kokoisesta kaupungista.

    Nyt takaisin viltin alle. Hauskaa jussia kaikille tasapuolisesti!

  • Taas nurin

    Häpeällisestä moottoripyöräajosta on kulunut nyt melkein viikko. Minulla piti olla viime viikolla kaksi ajokertaa ja perjantaina sitten käsittelykoe. Niin vaan jäi ajot aika lyhyeen, kun kaaduin taas.

    Kaikki meni mönkään jo alusta pitäen. Minulle ehti tulla kaksi viikkoa taukoa edellisestä ajokerrasta. Silloin ilma oli ihan hyvä ajamiseen, mutta viime päivät oli sataa tihuuttanut vettä. Olin varma, että ajotunnit perutaan vesisateen takia, mutta juuri keskiviikkoaamuna täällä ei sitten satanutkaan. Vaihdoin kuitenkin autokoululla kunnollisen ajopuvun niskaan, mutta kevaripoika oli tietenkin vienyt talon pienimmän ajotakin. Niinpä verhosin 156-senttisen vartaloni ajotakkiin kokoa large.

    Ei muuta kuin ulos ja ajamaan. Paha vaan, kun toinen autokoulun ope oli ottanut autotallin avaimet mukaan ja pyörät olivat tietenkin tallissa. Soittoyrityksistä huolimatta opea ei saatu kiinni ja minun piti ottaa ajoon kevari. Ajattelin hölmönä, että onpa kerrankin helppo ajaa ympyröitä, kun saa tehdä sen kevarilla. Pomppien ja hytkyen lähdin sillä pikku pelillä liikkeelle ja pääsin lopulta kentälle.

    Voi miten väärässä sitä voi ihminen ollakaan. Ajoin niitä hemmetin ympyröitä vielä paljon huonommin kevarilla kuin isolla pyörällä. Itku hiippaili silmäkulmiin, kun tajusin, etten osaa tehdä riittävän pientä ympyrää vieläkään, vaikka edellisellä ajokerralla olin ajellut ihan onnistuneesti kaupungissa.

    Puolentunnin epätoivoisen ajon jälkeen autotallin avaimet olivat löytyneet ja minulle tuotiin iso pyörä ajettavaksi. Yllättäen sillä olikin helpompi ajaa. Ei tietenkään niin helppo, että olisin saanut sen kiertämään pikku ympyrää. Ihan oikeasti – aikuisten oikeasti – minä en pääse käsittelykoetta läpi ikinä. Autokoulun opekin jo tokaisi, että kyllähän sinä inssin pääset, jos vaan saadaan sinut käsittelystä läpi.

    Ison pyörän tuonut opettaja jäi paikalle katsomaan ajoani. Siinä sitten kaksi miestä kiljui ohjeita ja minä koitin ajaa pienempää ja pienempää ympyrää. Kun ajolinja heitti 20 senttiä liian sisään ympyrän alkuvaiheessa, se meni vähintäänkin saman verran toiselta puolelta ulos. Sarvikko ihan linkussa niin kauan kuin vain suinkin uskalsin ja sitten suoristus ja sekin aina liian aikaisin. Minä en vaan saa sitä. Kiukunkyyneleet valuivat pitkin poskia ja onneksi edes toinen ukko häipyi paikalta.

    Meillä oli tarkoitus lähteä kohta puoliin ajelemaan vähän muuallekin, kun minä päätin yrittää vielä kerran. Niinhän siinä kävi, että ajoin taas sarvikko linkussa ja kiihdytin vahingossa liikaa. Tuli uskonpuute ja horjahdin sivulle. Yritin viimeiseen asti nostaa pyörän vielä pystyyn, mutta siinä riuhtoessani käänsin lisää kaasua. Viime talvena kelkkailussa niksahtanut käsi taittui taas ja oli pakko antaa pyörän kaatua. Tällä kertaa jäi vähän oma jalka alle, mutta ei kipeästi.

    Pyörästä katkesi kytkinkahva niin, että sitä jäi jäljelle parin sentin tynkä. Vilkun lasi meni palasiksi ja minä istuin maahan märisemään. Sopersin siinä itkun lomassa, ettei sillä ole mitään väliä, vaikka joskus kortin saisinkin, kun en koskaan uskalla ajaa. Tulee kalliit henkkarit ja erityisen kalliit, kun en sellaisia enää edes tarvitsisi.

    Niinpä minä ajoin takaisin autokoululle autolla ja ope taiteili tynkäkahvan kanssa perässä. Koululla istuin epätoivoisena jakkaralla. Koululla olisi toinenkin iso pyörä, mutta minulla pahaisella tynkätytöllä ei yltäisi sen selästä edes varpaankärjet maahan. Kaataisin senkin ja kohta kaikki pyörät olisivat romuna. Siksi loput viikon ajoista peruttiin ja minä aloin jo puhua lopettamisesta. Autokoululta aikoivat kuitenkin vielä soittaa alkuviikosta ja houkutella minua jatkamaan. Saa nähdä.

  • Merkkipäivä

    Tänään on lapsuudenkaverini Kaijan 30-vuotissyntymäpäivä. Tänään on kuitenkin myös toinen merkkipäivä. Ilkan ja minun toisista treffeistä, ensimmäisistä, jolle vain me kaksi osallistuimme, ja ensimmäisestä suukosta tulee kuluneeksi yksi vuosi.

    Olemme arponeet vuosipäivän oikeaa kohtaa, mutta milloin seurustelu oikein alkaa. Eihän se voi alkaa siitä, kun ensi kerran tavattiin. Eihän se voi alkaa siitä, kun ensi kerran suudeltiin. Eihän se voi alkaa siitä, kun muuttoilmoitus on tehty. Jos jälkimmäinen on oikea päivä, me ehkä alamme seurustella jo pikapuoliin. 😉

    Ilkka ehdotti joskus aiemmin, että tätä 3. kesäkuuta pidettäisiin merkkipäivänä. Pari viikkoa sitten lähetin hänelle viestin ensi tapaamisen merkkipäivästä, ja nyt tänä aamuna mies katsoi hölmistyneenä, että vastahan sitä merkkipäivää juhlittiin.

    Pitääkö kaikella olla syntymäpäivänsä? Eikö oikeastaan perusta rakkaudelle ole luotu jo paljon aiemmin, ennen kuin edes tiedettiin toistemme olemassaolosta? Kaikki ne isot ja pienet tapahtumat, joiden kautta me molemmat kuljimme viime kevääseen, vaikuttivat siihen, että Nina ja Tuomas lopulta järjestivät meidät yhtä aikaa samaan paikkaan.

    Jos ajattelee oikein tosissaan, niin hyvin pienet tapaukset lopulta ratkaisivat sen, että me kohtasimme. Ilkan piti tutustua Tuomakseen, Ninan piti tulla samaan työpaikkaan, molempien piti olla vapaita yhtä aikaa, minun piti kiinnostua moottoriurheilusta -oletan, että se on naisille vaikeampaa ja miehille luonnollisempaa – ja Ilkan piti ostaa moottoripyörä, jossa on kutakuinkin asiallinen kakkosistuin.

    Pienet asiat ratkaisevat ja suuristakin pitää pystyä puhumaan. Keskustelimme eilen, kuinka tärkeä tämä meidän juttu on molemmille ja kuinka siihen pitää investoida. Olemme joissakin asioissa hyvin erilaisia ja niistä eroista syntyy joskus puheenaihetta. Toisaalta olemme molemmat oman polkumme tallaajia, ainoita lapsia, joku voisi sanoa, määrätietoisia, joku taas kutsuisi sitä jääräpäisyydeksi, ja isojen valintojen edessä itsenäisiä, ehkä jonkun mukaan itsepäisiä. Kaikesta huolimatta molemmilla lienee kohtalaisen korkea sivistystaso, empaattisuus – Ilkalla jopa fyysinen – ja tasapuolisuuden ja tasa-arvon tavoittelun tahto. Eiköhän näillä eväillä ratkota suurempiakin ongelmia, jos niitä ilmaantuu.

    Se, miten Ilkka on minua vuoden aikana muuttanut, liittyy vahvasti tunteisiin. Minusta on sukeutunut huolehtivainen kanaemo. Laittelen ruokaa ja paijaan toista. Siivoamiseen ei kanaemomaisuus vielä ole yltänyt. Tunteellisuudella on myös se puoli, että hätäilen joitakin asioita ihan turhaan. Kyyneleet tirahtavat silmiin paljon herkemmin kuin ennen. Liikuttava elokuva itkettää vielä pitkään ja toisaalta silloinkin, kun pitäisi olla vahva, kyyneleet vievät voiton. Oikeastaan sitä räiskyvää ja kovaa entistä Outia näkee vain sählykentällä, ja siitäkin pitää päästä eroon.

    Kun en Ilkkaa aiemmin tuntenut, on mahdoton sanoa, onko hän muuttunut viime vuodesta. Ilmeisesti Ilkka on ainakin asettanut työn ja kodin tasapainoon toisin kuin ennen, jolloin työnarkomaani paukutti töitä jatkuvasti.

    Menneisyyden pohtiminen ei kuitenkaan ole yhtään niin tärkeää kuin tulevaisuuteen avoimin mielin tanssahtelu. Tanssikurssin myötä elämästäkin voi tulla yhtä tanssia. Savage saa vakuutuksen ja minä ehkä kortin jo ennen syksyä. Ilkka voi vapaasti saada harmaita hiuksia, kun pitää körryytellä Yamahallaan minun ja uuden ponin nautiskeluvauhtia. Minä rakastan häntä vaikka ilman tukkaakin.

  • Savage talliin

    Meidän pikku taloutemme kasvoi eilen uudella jäsenellä. Ilkka ostaa täräytti upean punaisen Savage-ponin. Hän on katsellut ja käynyt koeajamassa muutamaa Savagea jo aiemmin, mutta kyllä tämä nykyinen oli jopa minun silmääni paras kaikista. Minähän en sillä tietenkään ajanut, kun ei vielä ole korttia takataskussa.

    Ilkka näytti oikein teerevältä ja ylpeältä, kun ajeli varpaat etummaisena vereksellä pyörällään. Minun piti ajella Saabilla perässä. Oltiin nimittäin viikonloppuna maakuntakierroksella ensin Kuopiossa ja sitten mökillä Vesannolla. Mersu jätettiin Kuopioon huoltoon – minun parjaamalle urien etsinnälle löytyi sekä vahvistus, että selitys – ja otettiin Ilkan isän auto siksi aikaa ajoon.

    Pyörä haettiin Äänekoskelta. Entinen omistaja antoi mukaan muovipussillisen tarvikkeita ja huoltokirjan. Hän oli jo katselemassa isompaa pyörää, mutta silti antoi meille mukaan öljykanisterin, tulppia, kypärän ja muuta sälää. Ei kai ne liene mallikohtaisia vimpaimia?

    Nyt meillä on sitten kaksi pyörää ja yksi kortti. Toisen kortin saavuttaminen ei etene tällä viikolla lainkaan, kun minun pitää mennä Tampereelle markkinoinnin tutoriaaliin. Tänään minulla olisi ollut venäjää, mutta oli pakko perua. En millään olisi ehtinyt opetella sitä niin hyvin kuin opettaja toivoi. Yritän saada ensi viikolle kaksi venäjän tuntia.

  • Kruisaillen cityssä

    Tulin juuri ensimmäiseltä kaupunkiajotunniltani ja onnistuin ajossa jotenkuten. Ensin otettiin vauhtia Miekkoniemi-Nätki-Mertala -akselilta ja lopulta kurautettiin kaupunkiin. Jännitti niin, että meinasi polvet tutista. Ihmeen hyvin se meni. Yksi käännös meni vähän pitkäksi ja vielä viimeisessä risteyksessä sompailin autojen seassa huimapäisesti. Ope sanoi, että ensin katsoi minun ajavan suoraan auton alle, mutta kun pää kuitenkin pyöri, ymmärsi, että olen sittenkin huomannut auton ajoissa.

    Ihmeellistä kuinka kova jännittäjä minusta on paljastunut. Jännitän moottoripyöräilyä enemmän kuin Mersulla ajoa. Mersu muuten taas hyytyi eilen keskelle Savonlinnaa, kun olin lähdössä sillä Kuopioon. Moottoripyörä ei kuitenkaan sammahtele, mutta käännöksistä tulee nykiviä. En uskalla pysähtyä, kun pitää heti kohta lähteä taas liikkeelle.

    Liikkeellelähdöt sujuvat, kun en ajattele niitä, mutta jos valoissa pitää odotella liikaa, jännitys hiipii alitajuntaan ja taas pyörä syöksähtää hallitsemattomasti liikenteen sekaan.

    Silti olin ihan tyytyväinen ajotuntien jälkeen. Liikennesäännöt ovat onneksi hanskassa – tosin tuppaavat välillä unohtumaan, kun keskityn niin pyörän hallintaan – joten siitä ei tarvitse kantaa huolta. Nyt kun vain pyörän käsittelystä tulisi sujuvaa. Ope jo vähän väläytteli käsittelykokeen mahdollisuutta ensi viikolle, mutta ensi viikolla olen Tampereella, joten en aja silloin ollenkaan. Siksipä myös käsittelykoe siirtyy hamaan tulevaisuuteen.

    Ylimääräisiä tunteja tullee olemaan kaksi, jos kokeet menevät läpi, mitä ne eivät kylläkään tee. Selvitän kyllä ehkä inssin, mutta käsittelykokeesta tulen pomppaamaan muutamaan kertaan.

    Ilmeisesti eivät ole merkanneet kaikkia tunteja ajotunneiksi, koska minun laskujeni mukaan jo tänään piti mennä ylitunneille. Noh, onhan tässä kesä aikaa ajella autokoulun pyörällä. Pitää kuitenkin yrittää saada käsittely läpi ennen elokuuta, jolloin tehtävistä tulee taas astetta haastavampia.

  • Pystyssä pyörällä

    Kiersin tänään taas ympyrää moottoripyörällä. Ei onnistu, ei. Minä en vaan saa taivutettua sitä helvetin konetta niin tiukkaan ympyrään kuin olisi tarvis. Ope itse kävi kokeilemassa, johtuuko se pyörästä, mutta niin vain ER-5 kääntyili viiden metrin halkaisijalla molempiin suuntiin. Ei se reilusti mennyt. Opekin ajoi kiemurat paremmin toisella pyörällä, mutta lisämetriä ei heru inssiin, vaikka olivat niin alustavasti aprikoineet autokoululla.

    Kokeilin nyt Ilkan oppeja ja istua tönötin vastakkaisella puolella. Pyörä kääntyi niin ehkä vähän paremmin, mutta silti kolmestakymmenestä yrityksestä ehkä yksi olisi ollut juuri ja juuri hyväksytty suoritus. Silloinkin melkein kaaduin, kun ohjaustanko oli ihan ääriasennossa ja siitä lipsahti kaasu niin heti iski paniikki.

    Pujottelua on harjoiteltu nyt niin paljon, että päähäni on ehtinyt iskostua ajatus, etten ikinä tule saamaan korttia ja etten osaa mitään muutakaan. Niinpä menin pitkäksi jo ensimmäisen risteyksen tänään ja onnistuin sammuttamaan pyörän samaan risteykseen palatessa. Liikennesäännöistä ei ole tietoakaan, kun kaikki energia menee pyörän hallinnan yritykseen.

    Käsittelyharjoituksissa sain kaksi kertaa takapyörän lukkoon hätäjarrutuksessa ja hätäännyksissäni löysäsin etujarruakin. Menee jarrutus pitkäksi. Myös väistö alkoi takerrella tänään, vaikka se meni ihan hyvin viimeksi. Hävettää niin helvetin paljon, kun taas oli mukana ensikertalainen, joka ajoi paljon paremmin kuin minä. Eikä hänellä ollut edes ajokorttia, vaikka ikä riitti jo isoon aahan!

    Ehkä minun pitäisi kerrankin kumartaa fysiikan laeille ja ymmärtää siirtyä pienempitehoiseen pyörään. Viime kerralla kevarilla sain melkein pujottelun läpi ja tällä viikolla olisin onnistunut sillä melkein joka kerta, uskoisin.

  • Viisautta vaille tai ainakin yhtä hammasta

    Ajelin maanantaina venäjän tunnin jälkeen Kuopioon. Kävin moikkaamassa Ilkan äitiä ja käytiin sitten Suvin kanssa Ninan ja Tuomaksen luona iltakahvilla. Olipa mukava turista ja vaihtaa kuulumisia pitkästä aikaa. Olen koittanut pitää Ninalta salassa moottoripyöräkurssia, mutta Suvilta lipsahti pari sanaa, teoriatunnit ja ajotunnit, ja tietenkin Nina hoksasi heti, mistä on kysymys. Ihan vain sen takia yritin salailla, että olisi ollut mukava yllättää motoristipariskunta. Olisin kurvannut pihaan pyörällä ja Ilkka olisi noussut perätuhdolta. 🙂

    Ei tässä mitään. Nyt pääsinkin julkaisemaan yksityisesti kirjoittamani pyöräkurssiblogimerkinnät. Jokainen voi lukea epätoivoisista pirueteista pujotteluradalla ja lopulta kumoon kellahtamisesta.

    Kävin Kuopiossa viisaudenhampaan takia. Minulta kiskaistiin ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa viisaudenhampaani eilen aamulla. Olisi pitänyt olla kaksi tuntia syömättä ja juomatta. Piti vältellä kovaa ja kuumaa ruokaa ja juomaa, eikä pariin päivään olisi saanut urheilla. Mitä minä sitten tein? Ajoin hammaslääkäristä kotiin ja keitettiin Suvin kanssa kahvit. Syötiin karjalanpiirakoita ja iltapäivällä ajoin sitten kiiruusti Savonlinnaan, että ehdin pelaamaan sählyä. Purukalusto on täysin kunnossa. Kieli ei edes etsiydy uuteen koloseen suussa, vaan on pysytellyt kiltisti paikoillaan.

    Karjalanpiirakan syöminen oli vähän vaivalloista, kun puudutusaine vielä vaikutti. Ihmettelin, että riisikö se narskuu hampaissa, kunnes tajusin, että se on lihakimpale ja vielä omassa naamassa kiinni. Möyhensin moneen otteeseen omaa poskeani ennen kuin älysin luovuttaa piirakan mutustelun. Verta tihkui vielä illalla, mutta en ole varma, tuliko se hampaasta vai poskesta.

    Eilen tuli täyteen tasan vuosi siitä, kun tavattiin Ilkan kanssa. Paljon on ehtinyt tapahtua. On reissattu ja pakattu ja purettu tavaroita, on opeteltu yhteiselämää ja sopeuduttu toistemme tapoihin, on tutustuttu ja silti jatkettu yhdessä. Takana on ehkä elämäni paras vuosi kaikin puolin eikä vähiten Ilkan ansiosta. Hmm. Ehkä vuosi on ollut paras nimenomaan Ilkan vuoksi, ja onkin, mitäpä tuota kiertelemään. En olisi ilman häntä mennyt pyöräkurssille, matkustellut paria viikkoa toisella puolella maapalloa, tutustunut Savonlinnaan, opetellut bloggaamaan tai purjehtimaan. Olisin vain elää öllötellyt aivan samoin kuin pari edellistäkin vuotta.

    Ilkka on takonut päähäni ajatusta, että ehkä minä voisin sittenkin väitellä joskus tohtoriksi. Väitös ei tule yhtään lähemmäs, jos vain tässä istun ja bloggailen niitä näitä. Joka päivä pitää yrittää tehdä edes vähän töitä. Jokainen kirjoitettu rivi on eteenpäin. Miltähän Ilkasta tuntuisi olla tohtorin rakas?