Taas nurin

Häpeällisestä moottoripyöräajosta on kulunut nyt melkein viikko. Minulla piti olla viime viikolla kaksi ajokertaa ja perjantaina sitten käsittelykoe. Niin vaan jäi ajot aika lyhyeen, kun kaaduin taas.

Kaikki meni mönkään jo alusta pitäen. Minulle ehti tulla kaksi viikkoa taukoa edellisestä ajokerrasta. Silloin ilma oli ihan hyvä ajamiseen, mutta viime päivät oli sataa tihuuttanut vettä. Olin varma, että ajotunnit perutaan vesisateen takia, mutta juuri keskiviikkoaamuna täällä ei sitten satanutkaan. Vaihdoin kuitenkin autokoululla kunnollisen ajopuvun niskaan, mutta kevaripoika oli tietenkin vienyt talon pienimmän ajotakin. Niinpä verhosin 156-senttisen vartaloni ajotakkiin kokoa large.

Ei muuta kuin ulos ja ajamaan. Paha vaan, kun toinen autokoulun ope oli ottanut autotallin avaimet mukaan ja pyörät olivat tietenkin tallissa. Soittoyrityksistä huolimatta opea ei saatu kiinni ja minun piti ottaa ajoon kevari. Ajattelin hölmönä, että onpa kerrankin helppo ajaa ympyröitä, kun saa tehdä sen kevarilla. Pomppien ja hytkyen lähdin sillä pikku pelillä liikkeelle ja pääsin lopulta kentälle.

Voi miten väärässä sitä voi ihminen ollakaan. Ajoin niitä hemmetin ympyröitä vielä paljon huonommin kevarilla kuin isolla pyörällä. Itku hiippaili silmäkulmiin, kun tajusin, etten osaa tehdä riittävän pientä ympyrää vieläkään, vaikka edellisellä ajokerralla olin ajellut ihan onnistuneesti kaupungissa.

Puolentunnin epätoivoisen ajon jälkeen autotallin avaimet olivat löytyneet ja minulle tuotiin iso pyörä ajettavaksi. Yllättäen sillä olikin helpompi ajaa. Ei tietenkään niin helppo, että olisin saanut sen kiertämään pikku ympyrää. Ihan oikeasti – aikuisten oikeasti – minä en pääse käsittelykoetta läpi ikinä. Autokoulun opekin jo tokaisi, että kyllähän sinä inssin pääset, jos vaan saadaan sinut käsittelystä läpi.

Ison pyörän tuonut opettaja jäi paikalle katsomaan ajoani. Siinä sitten kaksi miestä kiljui ohjeita ja minä koitin ajaa pienempää ja pienempää ympyrää. Kun ajolinja heitti 20 senttiä liian sisään ympyrän alkuvaiheessa, se meni vähintäänkin saman verran toiselta puolelta ulos. Sarvikko ihan linkussa niin kauan kuin vain suinkin uskalsin ja sitten suoristus ja sekin aina liian aikaisin. Minä en vaan saa sitä. Kiukunkyyneleet valuivat pitkin poskia ja onneksi edes toinen ukko häipyi paikalta.

Meillä oli tarkoitus lähteä kohta puoliin ajelemaan vähän muuallekin, kun minä päätin yrittää vielä kerran. Niinhän siinä kävi, että ajoin taas sarvikko linkussa ja kiihdytin vahingossa liikaa. Tuli uskonpuute ja horjahdin sivulle. Yritin viimeiseen asti nostaa pyörän vielä pystyyn, mutta siinä riuhtoessani käänsin lisää kaasua. Viime talvena kelkkailussa niksahtanut käsi taittui taas ja oli pakko antaa pyörän kaatua. Tällä kertaa jäi vähän oma jalka alle, mutta ei kipeästi.

Pyörästä katkesi kytkinkahva niin, että sitä jäi jäljelle parin sentin tynkä. Vilkun lasi meni palasiksi ja minä istuin maahan märisemään. Sopersin siinä itkun lomassa, ettei sillä ole mitään väliä, vaikka joskus kortin saisinkin, kun en koskaan uskalla ajaa. Tulee kalliit henkkarit ja erityisen kalliit, kun en sellaisia enää edes tarvitsisi.

Niinpä minä ajoin takaisin autokoululle autolla ja ope taiteili tynkäkahvan kanssa perässä. Koululla istuin epätoivoisena jakkaralla. Koululla olisi toinenkin iso pyörä, mutta minulla pahaisella tynkätytöllä ei yltäisi sen selästä edes varpaankärjet maahan. Kaataisin senkin ja kohta kaikki pyörät olisivat romuna. Siksi loput viikon ajoista peruttiin ja minä aloin jo puhua lopettamisesta. Autokoululta aikoivat kuitenkin vielä soittaa alkuviikosta ja houkutella minua jatkamaan. Saa nähdä.

Site Footer