Kirjan jälkeen

Avainsana: moottoripyörä

  • Merkkipäivä

    Tänään on lapsuudenkaverini Kaijan 30-vuotissyntymäpäivä. Tänään on kuitenkin myös toinen merkkipäivä. Ilkan ja minun toisista treffeistä, ensimmäisistä, jolle vain me kaksi osallistuimme, ja ensimmäisestä suukosta tulee kuluneeksi yksi vuosi.

    Olemme arponeet vuosipäivän oikeaa kohtaa, mutta milloin seurustelu oikein alkaa. Eihän se voi alkaa siitä, kun ensi kerran tavattiin. Eihän se voi alkaa siitä, kun ensi kerran suudeltiin. Eihän se voi alkaa siitä, kun muuttoilmoitus on tehty. Jos jälkimmäinen on oikea päivä, me ehkä alamme seurustella jo pikapuoliin. 😉

    Ilkka ehdotti joskus aiemmin, että tätä 3. kesäkuuta pidettäisiin merkkipäivänä. Pari viikkoa sitten lähetin hänelle viestin ensi tapaamisen merkkipäivästä, ja nyt tänä aamuna mies katsoi hölmistyneenä, että vastahan sitä merkkipäivää juhlittiin.

    Pitääkö kaikella olla syntymäpäivänsä? Eikö oikeastaan perusta rakkaudelle ole luotu jo paljon aiemmin, ennen kuin edes tiedettiin toistemme olemassaolosta? Kaikki ne isot ja pienet tapahtumat, joiden kautta me molemmat kuljimme viime kevääseen, vaikuttivat siihen, että Nina ja Tuomas lopulta järjestivät meidät yhtä aikaa samaan paikkaan.

    Jos ajattelee oikein tosissaan, niin hyvin pienet tapaukset lopulta ratkaisivat sen, että me kohtasimme. Ilkan piti tutustua Tuomakseen, Ninan piti tulla samaan työpaikkaan, molempien piti olla vapaita yhtä aikaa, minun piti kiinnostua moottoriurheilusta -oletan, että se on naisille vaikeampaa ja miehille luonnollisempaa – ja Ilkan piti ostaa moottoripyörä, jossa on kutakuinkin asiallinen kakkosistuin.

    Pienet asiat ratkaisevat ja suuristakin pitää pystyä puhumaan. Keskustelimme eilen, kuinka tärkeä tämä meidän juttu on molemmille ja kuinka siihen pitää investoida. Olemme joissakin asioissa hyvin erilaisia ja niistä eroista syntyy joskus puheenaihetta. Toisaalta olemme molemmat oman polkumme tallaajia, ainoita lapsia, joku voisi sanoa, määrätietoisia, joku taas kutsuisi sitä jääräpäisyydeksi, ja isojen valintojen edessä itsenäisiä, ehkä jonkun mukaan itsepäisiä. Kaikesta huolimatta molemmilla lienee kohtalaisen korkea sivistystaso, empaattisuus – Ilkalla jopa fyysinen – ja tasapuolisuuden ja tasa-arvon tavoittelun tahto. Eiköhän näillä eväillä ratkota suurempiakin ongelmia, jos niitä ilmaantuu.

    Se, miten Ilkka on minua vuoden aikana muuttanut, liittyy vahvasti tunteisiin. Minusta on sukeutunut huolehtivainen kanaemo. Laittelen ruokaa ja paijaan toista. Siivoamiseen ei kanaemomaisuus vielä ole yltänyt. Tunteellisuudella on myös se puoli, että hätäilen joitakin asioita ihan turhaan. Kyyneleet tirahtavat silmiin paljon herkemmin kuin ennen. Liikuttava elokuva itkettää vielä pitkään ja toisaalta silloinkin, kun pitäisi olla vahva, kyyneleet vievät voiton. Oikeastaan sitä räiskyvää ja kovaa entistä Outia näkee vain sählykentällä, ja siitäkin pitää päästä eroon.

    Kun en Ilkkaa aiemmin tuntenut, on mahdoton sanoa, onko hän muuttunut viime vuodesta. Ilmeisesti Ilkka on ainakin asettanut työn ja kodin tasapainoon toisin kuin ennen, jolloin työnarkomaani paukutti töitä jatkuvasti.

    Menneisyyden pohtiminen ei kuitenkaan ole yhtään niin tärkeää kuin tulevaisuuteen avoimin mielin tanssahtelu. Tanssikurssin myötä elämästäkin voi tulla yhtä tanssia. Savage saa vakuutuksen ja minä ehkä kortin jo ennen syksyä. Ilkka voi vapaasti saada harmaita hiuksia, kun pitää körryytellä Yamahallaan minun ja uuden ponin nautiskeluvauhtia. Minä rakastan häntä vaikka ilman tukkaakin.

  • Savage talliin

    Meidän pikku taloutemme kasvoi eilen uudella jäsenellä. Ilkka ostaa täräytti upean punaisen Savage-ponin. Hän on katsellut ja käynyt koeajamassa muutamaa Savagea jo aiemmin, mutta kyllä tämä nykyinen oli jopa minun silmääni paras kaikista. Minähän en sillä tietenkään ajanut, kun ei vielä ole korttia takataskussa.

    Ilkka näytti oikein teerevältä ja ylpeältä, kun ajeli varpaat etummaisena vereksellä pyörällään. Minun piti ajella Saabilla perässä. Oltiin nimittäin viikonloppuna maakuntakierroksella ensin Kuopiossa ja sitten mökillä Vesannolla. Mersu jätettiin Kuopioon huoltoon – minun parjaamalle urien etsinnälle löytyi sekä vahvistus, että selitys – ja otettiin Ilkan isän auto siksi aikaa ajoon.

    Pyörä haettiin Äänekoskelta. Entinen omistaja antoi mukaan muovipussillisen tarvikkeita ja huoltokirjan. Hän oli jo katselemassa isompaa pyörää, mutta silti antoi meille mukaan öljykanisterin, tulppia, kypärän ja muuta sälää. Ei kai ne liene mallikohtaisia vimpaimia?

    Nyt meillä on sitten kaksi pyörää ja yksi kortti. Toisen kortin saavuttaminen ei etene tällä viikolla lainkaan, kun minun pitää mennä Tampereelle markkinoinnin tutoriaaliin. Tänään minulla olisi ollut venäjää, mutta oli pakko perua. En millään olisi ehtinyt opetella sitä niin hyvin kuin opettaja toivoi. Yritän saada ensi viikolle kaksi venäjän tuntia.

  • Kruisaillen cityssä

    Tulin juuri ensimmäiseltä kaupunkiajotunniltani ja onnistuin ajossa jotenkuten. Ensin otettiin vauhtia Miekkoniemi-Nätki-Mertala -akselilta ja lopulta kurautettiin kaupunkiin. Jännitti niin, että meinasi polvet tutista. Ihmeen hyvin se meni. Yksi käännös meni vähän pitkäksi ja vielä viimeisessä risteyksessä sompailin autojen seassa huimapäisesti. Ope sanoi, että ensin katsoi minun ajavan suoraan auton alle, mutta kun pää kuitenkin pyöri, ymmärsi, että olen sittenkin huomannut auton ajoissa.

    Ihmeellistä kuinka kova jännittäjä minusta on paljastunut. Jännitän moottoripyöräilyä enemmän kuin Mersulla ajoa. Mersu muuten taas hyytyi eilen keskelle Savonlinnaa, kun olin lähdössä sillä Kuopioon. Moottoripyörä ei kuitenkaan sammahtele, mutta käännöksistä tulee nykiviä. En uskalla pysähtyä, kun pitää heti kohta lähteä taas liikkeelle.

    Liikkeellelähdöt sujuvat, kun en ajattele niitä, mutta jos valoissa pitää odotella liikaa, jännitys hiipii alitajuntaan ja taas pyörä syöksähtää hallitsemattomasti liikenteen sekaan.

    Silti olin ihan tyytyväinen ajotuntien jälkeen. Liikennesäännöt ovat onneksi hanskassa – tosin tuppaavat välillä unohtumaan, kun keskityn niin pyörän hallintaan – joten siitä ei tarvitse kantaa huolta. Nyt kun vain pyörän käsittelystä tulisi sujuvaa. Ope jo vähän väläytteli käsittelykokeen mahdollisuutta ensi viikolle, mutta ensi viikolla olen Tampereella, joten en aja silloin ollenkaan. Siksipä myös käsittelykoe siirtyy hamaan tulevaisuuteen.

    Ylimääräisiä tunteja tullee olemaan kaksi, jos kokeet menevät läpi, mitä ne eivät kylläkään tee. Selvitän kyllä ehkä inssin, mutta käsittelykokeesta tulen pomppaamaan muutamaan kertaan.

    Ilmeisesti eivät ole merkanneet kaikkia tunteja ajotunneiksi, koska minun laskujeni mukaan jo tänään piti mennä ylitunneille. Noh, onhan tässä kesä aikaa ajella autokoulun pyörällä. Pitää kuitenkin yrittää saada käsittely läpi ennen elokuuta, jolloin tehtävistä tulee taas astetta haastavampia.

  • Pystyssä pyörällä

    Kiersin tänään taas ympyrää moottoripyörällä. Ei onnistu, ei. Minä en vaan saa taivutettua sitä helvetin konetta niin tiukkaan ympyrään kuin olisi tarvis. Ope itse kävi kokeilemassa, johtuuko se pyörästä, mutta niin vain ER-5 kääntyili viiden metrin halkaisijalla molempiin suuntiin. Ei se reilusti mennyt. Opekin ajoi kiemurat paremmin toisella pyörällä, mutta lisämetriä ei heru inssiin, vaikka olivat niin alustavasti aprikoineet autokoululla.

    Kokeilin nyt Ilkan oppeja ja istua tönötin vastakkaisella puolella. Pyörä kääntyi niin ehkä vähän paremmin, mutta silti kolmestakymmenestä yrityksestä ehkä yksi olisi ollut juuri ja juuri hyväksytty suoritus. Silloinkin melkein kaaduin, kun ohjaustanko oli ihan ääriasennossa ja siitä lipsahti kaasu niin heti iski paniikki.

    Pujottelua on harjoiteltu nyt niin paljon, että päähäni on ehtinyt iskostua ajatus, etten ikinä tule saamaan korttia ja etten osaa mitään muutakaan. Niinpä menin pitkäksi jo ensimmäisen risteyksen tänään ja onnistuin sammuttamaan pyörän samaan risteykseen palatessa. Liikennesäännöistä ei ole tietoakaan, kun kaikki energia menee pyörän hallinnan yritykseen.

    Käsittelyharjoituksissa sain kaksi kertaa takapyörän lukkoon hätäjarrutuksessa ja hätäännyksissäni löysäsin etujarruakin. Menee jarrutus pitkäksi. Myös väistö alkoi takerrella tänään, vaikka se meni ihan hyvin viimeksi. Hävettää niin helvetin paljon, kun taas oli mukana ensikertalainen, joka ajoi paljon paremmin kuin minä. Eikä hänellä ollut edes ajokorttia, vaikka ikä riitti jo isoon aahan!

    Ehkä minun pitäisi kerrankin kumartaa fysiikan laeille ja ymmärtää siirtyä pienempitehoiseen pyörään. Viime kerralla kevarilla sain melkein pujottelun läpi ja tällä viikolla olisin onnistunut sillä melkein joka kerta, uskoisin.

  • Viisautta vaille tai ainakin yhtä hammasta

    Ajelin maanantaina venäjän tunnin jälkeen Kuopioon. Kävin moikkaamassa Ilkan äitiä ja käytiin sitten Suvin kanssa Ninan ja Tuomaksen luona iltakahvilla. Olipa mukava turista ja vaihtaa kuulumisia pitkästä aikaa. Olen koittanut pitää Ninalta salassa moottoripyöräkurssia, mutta Suvilta lipsahti pari sanaa, teoriatunnit ja ajotunnit, ja tietenkin Nina hoksasi heti, mistä on kysymys. Ihan vain sen takia yritin salailla, että olisi ollut mukava yllättää motoristipariskunta. Olisin kurvannut pihaan pyörällä ja Ilkka olisi noussut perätuhdolta. 🙂

    Ei tässä mitään. Nyt pääsinkin julkaisemaan yksityisesti kirjoittamani pyöräkurssiblogimerkinnät. Jokainen voi lukea epätoivoisista pirueteista pujotteluradalla ja lopulta kumoon kellahtamisesta.

    Kävin Kuopiossa viisaudenhampaan takia. Minulta kiskaistiin ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa viisaudenhampaani eilen aamulla. Olisi pitänyt olla kaksi tuntia syömättä ja juomatta. Piti vältellä kovaa ja kuumaa ruokaa ja juomaa, eikä pariin päivään olisi saanut urheilla. Mitä minä sitten tein? Ajoin hammaslääkäristä kotiin ja keitettiin Suvin kanssa kahvit. Syötiin karjalanpiirakoita ja iltapäivällä ajoin sitten kiiruusti Savonlinnaan, että ehdin pelaamaan sählyä. Purukalusto on täysin kunnossa. Kieli ei edes etsiydy uuteen koloseen suussa, vaan on pysytellyt kiltisti paikoillaan.

    Karjalanpiirakan syöminen oli vähän vaivalloista, kun puudutusaine vielä vaikutti. Ihmettelin, että riisikö se narskuu hampaissa, kunnes tajusin, että se on lihakimpale ja vielä omassa naamassa kiinni. Möyhensin moneen otteeseen omaa poskeani ennen kuin älysin luovuttaa piirakan mutustelun. Verta tihkui vielä illalla, mutta en ole varma, tuliko se hampaasta vai poskesta.

    Eilen tuli täyteen tasan vuosi siitä, kun tavattiin Ilkan kanssa. Paljon on ehtinyt tapahtua. On reissattu ja pakattu ja purettu tavaroita, on opeteltu yhteiselämää ja sopeuduttu toistemme tapoihin, on tutustuttu ja silti jatkettu yhdessä. Takana on ehkä elämäni paras vuosi kaikin puolin eikä vähiten Ilkan ansiosta. Hmm. Ehkä vuosi on ollut paras nimenomaan Ilkan vuoksi, ja onkin, mitäpä tuota kiertelemään. En olisi ilman häntä mennyt pyöräkurssille, matkustellut paria viikkoa toisella puolella maapalloa, tutustunut Savonlinnaan, opetellut bloggaamaan tai purjehtimaan. Olisin vain elää öllötellyt aivan samoin kuin pari edellistäkin vuotta.

    Ilkka on takonut päähäni ajatusta, että ehkä minä voisin sittenkin väitellä joskus tohtoriksi. Väitös ei tule yhtään lähemmäs, jos vain tässä istun ja bloggailen niitä näitä. Joka päivä pitää yrittää tehdä edes vähän töitä. Jokainen kirjoitettu rivi on eteenpäin. Miltähän Ilkasta tuntuisi olla tohtorin rakas?