Avainsana: moottoripyörä

  • Teoreettisesti motoristi

    Kävin tänään tekaisemassa A-kortin teoriakokeen. Virheitä tuli tasan nolla. Tekaisulta koe tuntuikin. Aikaa kului sellainen kolmisen minuuttia kymmeneen teoriakysymykseen. Lukaisin eilen mallikysymykset kertaalleen läpi, ja kun varmistin netistä, että kokeessa saa olla kolme virhettä, en ottanut turhia paineita. Kolme virhettä kymmenessä kysymyksessä on minusta tosi paljon. Moottoripyöräily ei ainakaan teoreettista älliä vaadi ja sen voi varmasti jokainen havaita kokoontumisajojen iltabileissä. Ei sillä, että olisin koskaan tehnyt asiasta empiirisiä havaintoja, mutta minulla on asiasta vahva oletus tai kuten Englannin maalla sanoivat, advanced guess.

    Eilen käytiin Ilkan kanssa Leijonan kentällä, vai mikä se oli, kokeilemassa pujottelurataa. Ilkka kokeili, minä tein hylkäyksiä. Ilkkakin tunnusti, että pujottelukokeen ensimmäinen ja viimeinen täysi kierros ovat tosi vaikeita. Kyllä hän sai ne tehtyä, mutta ei se ihan helposti mennyt. Pyörän pitää olla ääriasennossa kallellaan ja siinä sitten tasapainoillaan, ettei maa kutsu motoristia turhan kiivaasti. En ehkä ikinä tule saamaan korttia, koska en vain osaa tehdä riittävän tiukkaa piruettia. Huomenna sitä taas reenaillaan. Tulee uneton yö, kun mielikuvaharjoittelen.

  • Ja nurinhan se meni

    Silmät jääkiekon katselusta rähmäisinä suuntasin keskiviikkoaamuna ensimmäiselle A-kortin ajotunnille. Oli tosi kylmä polkaista pyörällä sillan yli autokoululle ja niinpä kiskoin lisää kampetta niskaan. Sain onneksi autokyydin harjoittelukentälle. Jenna ja Henna kokeneempina kuskeina ajoivat pyörät perille. Yksi huollosta tullut pyörä odotteli meitä jo kentällä. Matkalla varmistin, että onhan autokoulun vakuutukset kunnossa, jos kaatua rymähdän.

    Meitä oli kaksi ison pyöräkortin ajajaa ja yksi tuleva kevarikuski. Pyöristä taas kaksi oli kevareita ja yksi iso pyörä. Minun ehdotuksestani Jenna sai ensin ajaa oikealla pyörällä ja minä otin tuntumaa kevyempään kalustoon.

    Enhän minä tahtonut päästä liikkeelle! Liu’utin ja liu’utin kytkintä, mutta aina päästin sen liian aikaisin ylös. Pyörä hyökkäsi ja sammahti. Ajattelin jo, että tähänkö tämä nyt jäi. Ei motoristi saa edes ratsuaan kesytettyä. Alkuvaikeuksien jälkeen peli alkoi kuitenkin totella sen verran, että uskalsin ajaa sillä kentän poikki. Sitten pitikin jo kääntyä. Hmm. Ilmeisesti selvisin, koska en muista kurauttaneeni ojaan tahi seinään kertaakaan.

    Minä jäin treenailemaan itsekseni liikkeellelähtöä, jarrutusta ja vaihteenvaihtoa, kun Jenna jo harjoitteli käsittelykokeen tehtäviä. Henna oli jo menossa käsittelykokeeseen, joten hän taituroi hienosti pyörällään. Henna on lupsakka tyttö. Kävi aina välillä kyselemässä minulta kuulumisia. Kovasti kannusti yrittämään uudelleen, kun pyörä jälleen kerran sammui.

    Jostakin hassusta syystä lopulta oivalsin, miten liikkeellelähtö tapahtuu sulavasti. Ehkä se, etten onnistunut liikkeellelähdössä, oli oikeastaan hyvä asia. Unohdin nimittäin jännittää tasapainon ja kytkimen puolesta, kun kaikki energia meni liikkeellelähdön miettimiseen.

    Sitten minäkin jo pääsin pujottelemaan ja kieputtelemaan tulevan käsittelykokeen tehtäviä. Hidas ajo sujui alusta alkaen kohtalaisen hyvin, samoin jarrutus, mutta koskaan en tule pääsemään läpi pujottelukokeesta. Miten ihmeessä sen härrävärkin saa taivutettua niin tiukkaan kurviin pujotteluradan päissä? Ympyrän halkaisija on jotain viisi, kuusi metriä.

    No joo, mutta kevari alkoi tulla tutuksi ja aloin lopulta luottaa siihen, että uskallan pysähtyä siitäkin huolimatta, että pitää taas lähteä uudelleen liikkeelle. Sitten pitikin jo vaihtaa pyörää. Ilkka oli etukäteen varmistanut, että autokoululta löytyy pätkille sopiva iso pyörä. En minä merkkiä muista. Ei se ole oleellista.

    Oleellista on se, että isolla pyörällä liikkeelle lähteminen oli huomattavasti helpompaa ja pujottelu vastaavasti vielä paljon vaikeampaa. Se ei taivu voltille millään! Ei millään! Jotenkuten saan tehtyä voltin vasempaan, mutta oikea kierros menee aina leveäksi.

    Autokoulunope laittoi minut harjoittelemaan pelkkää oikeaa kierrosta. Ympyrä tiukkeni ja tiukkeni, mutta samalla minä väsyin ja väsyin. Väsyin kai jännittämiseen ja pelkoon kaatumisesta ja sittenhän minä tietenkin kaaduin. Pysäytin pyörän ilmeisesti liikaa etujarrulla, ei niin, että se olisi mitenkään yhdelle pyörälle noussut. Miten olisikaan, koska vauhtia ympyräharjoittelun jälkeen oli sellaiset viisi kilometriä tunnissa. Siinä saa motoristi jo kyytiä kun vitosta körryyttää!

    Kun pyörä pysähtyi, minä laitoin tassun maahan, mutta maata ei enää löytynyt. Kun löytyi, pyörä oli jo niin kallellaan, etten jaksanut pitää sitä pystyssä. Kaksi tuntia olin jo treenannut ympyröitä ja jarrutuksia, pelännyt liikkeelle lähtöä ja puhkunut intoa, kun jotain välillä opinkin. Ja sitten olisi pitänyt pitää yhden jalan turvin joku miljoona kiloa rautaa pystyssä! Hei hellurei, ei onnistu, vaikka kuinka bodaisin.

    Juuri huollosta tullut pyörä kellahti kumolleen ja minä siinä sivussa. En jäänyt alle. Olisi melkein pitänyt, että olisi ollut edes jotain dramatiikkaa. Nyt autokoulunope tuli vain nostamaan pyörän pystyyn ja patisteli yrittämään uudelleen. Olin ihan poikki. En muistanut edes seuraavassa harjoituksessa vaihtaa vaihdetta jarrutuksen aikana pienempään, vaikka olin tehnyt sen jo monta kertaa. Onneksi pyörä armahti minua. Se alkoi vilkuttaa öljyn merkkivaloa ja sain pitää viiden minuutin tauon ajelusta.

    Ja taas kohta piti lähteä pujottelemaan. Eikä se onnistunut vieläkään. Kaksi ja puoli tuntia tahkottiin ympyröitä ja kieppumisia harjoittelukentällä ja sitten ope vain ilmoitti, että pyörät pitää ajaa takaisin koululle. Jenna – kokenut mopoilija – sai ajaa ison pyörän, mutta minunkin piti kurauttaa sillä ensin ajamallani kevarilla. Piti ottaa taas vähän tuntumaa liikkeellelähtöihin, mutta ihmeen hyvin se jo sujui. Ja voitteko ikinä kuvitella! Onnistuin tekemään sillä melkein hyväksytyn suorituksen pujotteluradalla!

    Liikenteessä en pelännyt yhtään. Takaraivossa jyskytti Ilkan ohjeet vilkusta ja erityisesti papan komento, ettei vilkkua saa jättää päälle risteyksen jälkeen. Niinpä onnistuin vilkuttamaan ja olemaan vilkuttamatta. En tahtonut saada vaihdetta päälle liikennevaloissa. Vilkaisin takana ajavaa opea ja hän viittilöi nytkyttämään pyörää niin, että vaihdekin loksahti silmään. Siitäpä sitten varovasti vihreällä liikkeelle. Jäin vähän Jennasta, koska edelleen lähden liikkeelle liian hituraisesti. Hyvä, että lähdin. Sain kurauttaa Jennan kiinni ennen Kyrönsalmen siltaa ja ajaa vähän ylinopeutta 🙂

    Tajusin vasta autokoulun risteykseen pysähtyessäni, että pysähdyin ylämäkeen. Eipä tullut mieleen, miten siinä olisi pitänyt oikeaoppisesti käyttäytyä, mutta a) pyörä ei liukunut taaksepäin, b) pyörä ei kaatunut, c) pääsin liikkeelle. Tästä voisi ehkä vetää sellaisen varovaisen johtöpäätelmän, että kai minä tein jotain oikein.

    Autokoululla jalat tärisivät sekä vilusta että maitohaposta. Olin varmaan puristanut jalkoja niin lujasti pyörän kylkiin, että voimat olivat ihan lopussa. Tulipahan ajettua. Ja tulipahan kaaduttua. Sitähän minä kai eniten pelkäsin. Päätin, että Ilkan pyörällä en aja koskaan. Tulee perheriita jos ja kun kaadun.

  • Alkoholiongelma?

    Lääkärillä ei ole mitään sitä vastaan, että ajelisin pikapuoliin moottoripyörällä. Selvisin jopa näkötestistä. Liikenteessä liikkuu täysin sokeita ihmisiä, koska minä läpäisin testin huonommallakin silmällä, ja ihan rehellisesti sanottuna en näe oikealla silmällä edes metrin päähän. Onneksi vasen on melkein kuin haukalla. 🙂

    Jopa se E-kirjaimia eri suuntiin sisältävä taulu piti kääntää toisinpäin, kun en nähnyt pienemmältä puolelta yhtään kirjainta oikealla silmällä. Hevosen pään kokoisista kirjaimista sain sitten joten kuten selvää ja loput arvasin. Olen todella huolissani siitä, miten huononäköisiä ihmisiä liikenteessä liikkuu. Minä olin ihan satavarma, ettei ainakaan huonompi silmäni täytä laatuvaatimuksia.

    Kuulotestiä minulle ei tehty ollenkaan eikä mitään tasapaino- tai hahmotustestejä. Joltakin keskustelupalstalta lueskelin, että ajokorttia varten pitää osata piirtää kellonviisarit osoittamaan varttia yli yhtätoista. Lieneekö urbaani legenda, mutta minun ei ainakaan tarvinnut tuntea kelloa.

    Jo ennen lääkäriin kutsumista täyttelin esitietolomaketta. Ei ole diabetesta eikä mielenterveysongelmia eikä edes masennusta, jota lääkäri kyseli vielä erikseen. En kertonut äärimmäisestä turhautumisesta joka iskee aika ajoin (noin kerran päivässä) väikkärin suhteen. Mutta olihan minulla jotain, johon lääkäri puuttui! Alkoholiongelma!

    Esitietolomakkeeseen piti kertoa, kuinka usein ja kuinka paljon kerrallaan käyttää alkoholia. Piti mainita erikseen viinitilkatkin. Okei, myönnetään, että viimeisten kolmen viikon aikana olen käyttänyt ihan liikaa alkoholia. Ensin piti juhlia Kärppiä ja sitten jotain muuta ja vielä lauantainakin käytiin teatterin jälkeen baarissa. Jos ajattelee kuitenkin keskimääräistä alkoholinkulutusta niin ehkä otan kahtena tai kolmena iltana viikossa siiderin tai viinilasin tai jotain muuta. Keskimäärin sanoisin, että annos tai kaksi kerrallaan. Mutta se, että käyttää alkoholia kaksi kertaa viikossa, aiheuttaa jo ruksin toiseksi vakavimpaan luokkaan lääkärin esitietolomakkeessa.

    Kun kerroin, että verenpaineongelmia löytyy suvusta, lääkäri alkoi toppuutella alkoholinkäyttöäni. Pitäisi kuulemma miettiä vähän, kannattaako ottaa juomaa niin usein. Samaan hengenvetoon hän kuitenkin totesi, että kyllähän se tietenkin on niinkin, että lasi viiniä silloin tällöin voi olla terveyden kannalta ihan hyvästä, mutta kaksi tai kolme lasia on jo vähän liikaa. Pitää siis alkaa miettiä ihan tosissaan absolutismia. Olen sellaista ajatusta aina välillä ilmaan heitellyt, mutta toistaiseksi olen yrittänyt pysyä kohtuukäyttäjänä.

    Tärkeintä on, että sain moottoripyöräkorttiin vaaditun lääkärintodistuksen. Enää tarvitsen vain valokuvat poliisia varten ja sitten ehkä saatan päästä harjoittelemaan jo ajamista. Ennen passikuvaa pitää kuitenkin saada jättikokoinen finni naamasta! Ehkä sekin liittyy alkoholiongelmaani…

  • Autokoulupedagogiikka, lyhyt oppimäärä

    Joku autokoulunopettaja oli aikoinaan kysellyt Ilkalta, että mitäs me pedagogit. Pedagogiikasta ja autokoulun opetuksesta ei kyllä voi eilisen kokemukseni jälkeen puhua samassa lauseessakaan. Tai ehkei oma approbaturini kasvatustieteistä riitä vielä ymmärtämään pelottelun kasvatuksellista merkitystä.

    ”Kun kuitenkin ajatte sitä kahtasataa, niin moottoripyörä kyllä pysähtyy rekan keulaan hyvinkin nopeasti”, oli yksi viisaus autokoulussa. Ja seuraavaksi jo kyseltiin, kuinka moni meistä pyöräkorttikurssilaisista haluaisi jäädä 35 kilsaa tunnissa kulkevan pyörän tai auton alle. Aika harva, mutta niin käy siinä paikassa, jossa neljääkymppiä ajanut jo pysähtyy, jos nostaa oman ajonopeuden viiteenkymppiin.

    En ymmärrä, miten niin mielenkiintoisesta jutusta kuin moottoripyörällä ajo, voi saada niin tylsää tarinaa kuin mitä se on autokoulussa ollut. Koko liikennekasvatus perustuu pelotteluun ja kauhutarinoihin. ”Hirvet ne mennä jolkuttaa, ja kipiää käy, kun kylkeen pamahtaa,” sano autokoulupedagogi.

    Minusta totesi yksi autokoululainen eilen, että ai, sä olet jo niin vanha, kun kuuli, että kolmekymppiä on jo rikki. Omasta mielestäni lyhyenläntä elämänkokemukseni auttaa minua pääsemään pelottelujorinoiden ohi ja ymmärtämään, että ennakoimalla ei ehkä hirviinkään kapsahda. Mutta miten ne 16-18 -vuotiaat pojat, joilla hormonit hyrräävät samaan tahtiin pyörän moottorien kanssa, kun odottelevat tyttöä taakseen istumaan. Siinä keulii sekä pyörä että poika, ja hirvet ne taas jolkuttaa.

    Autokoulu antoi armeliaasti meille oikein oppikirjat teoriakoetta varten. Niissä kerrotaan hienosti ajolinjoista ja oikeasta pyörän käsittelystä. Tunnilla sitten opettaja romuttaa kirjassa kerrotut hienoudet. ”Mutkaan kun ajelet siinä keskellä kaistaa niin hyvä tulee. Ei tarvitse lähteä ulkokaarteesta vaan siitä keskeltä menet ja siinä pysyt.” Ja samat asiat on kirjassa kerrottu kuvin. Nätisti ulkokaarteesta sisäkurviin leikaten ja takaisin keskelle.

    Sama opettaja kertoi myöhemmin karauttaneensa pientareelle, kun lähti keskeltä ja kurvissa oli niin paljon hiekkaa, että ajoi lopulta mutkan suoraksi. Pitääkö tässä nyt uskoa opettajaa, kirjaa vai itseään?

    Ennen eilistä teoriatuntia luin Ilkan Bike-lehdestä mutka-ajosta. Jutussa sanottiin, että tasainen ajonopeus vaatii mutkassa kaasun lisäystä, jotta suunnan muutoksesta johtuva nopeuden lasku saadaan kompensoitua. Makes sense, mutta ei autokoulu-pedagogin mielestä.

    Ehkä on parempi, että kokeilen itse. Eivät vaan päästä minua pyörän selkään ennen kuin olen toimittanut autokouluun valokuvat ja lääkärintodistuksen. Kuvasta tulee huono ja lääkäriin en raskisi tämän takia mennä. Säästän aina puolen vuoden YTHS-maksut, joten en voi mennä täällä Savonlinnassa sinnekään. Pakko olisi mennä yksityiselle.

  • Moottoripyöräkoululainen

    Ja taas sitä mennään teoretisoimaan moottoripyöräilyä. Sama suomeksi: A-korttikoulun toiset teoriatunnit ovat alkamassa.

    Viimekertainen teoriapläjäys ei ainakaan helpottanut jännitystä. Pyörä tottelee jotakin mystistä vastaohjausta, jossa etupyörä katselee ihan muihin suuntiin kuin mutka kääntyy. Ja tätä mystistä ohjausliikehdintää ei voi kuulemma polkupyörällä opetella.

    Viimeksi tunnilla oli parikymmentä tyyppiä, joista 95 prosenttia kevari-ikäisiä teinipoikia. Olin todellinen metusalem nuorison joukossa. Nämä mopopojat ovat ihan epäreilussa asemassa. Jokainen heistä oli päristellyt mopoilla ja ties millä kaksipyöräisillä härveleillä, ja autokoulun ope vannoi, että joka ikinen mopoilija oli jo kokeillut vastaohjausta. Ja ne kaksi muuta tyttöäkin pärisyttelivät jo kevareilla tai muilla.

    Ehdin jo epäillä koko hommaa ja kysyin, onko minulla toivoakaan saada pyöräkorttia tälle kesälle. Joku viimevuotisista naisoppilaista kuulemma jatkoi vielä yrityksiään tänä kesänä ja joku toinen oli suosiolla tyytynyt pienempään pyöräkorttiin. Ei siis hyvältä näytä.

    Ilkka on kiltisti luvannut opettaa minulle pyörällä ajamista silläkin uhalla, että kaadun ja ryvetän hänen virheettömän maalipintansa. Taitaa mennä niitä 150 euron omavastuita kesällä melkoisesti. Parasta ruveta laittamaan jo nyt ropoja sivuun. Just in case…

  • A niin kuin kaksipyöräisen ajokoulu

    Ilkka yllätti minut täysin synttäreideni aikaan ja oli ostanut minulle lahjakortin autokouluun! Eikä mihin tahansa kurssille vaan ison moottoripyörän ajokouluun. Herra isä nähköön! Kamalan kallista ja kamalan jännää!

    Olen kertonut kurssista vain ihan kaikkein lähimmille ihmisille ja muille haluan karauttaa peltihevosella yllätyksenä. Neljältä alkaa ensimmäinen teoriatunti ja suloinen jännityksen tunne on vaihtunut silkkaan kauhuun.

    Olen ajanut yhden ainoan kerran tossumopolla yläasteen pihalla ja silloinkin kaaduin. Pelottaa aivan hemmetisti. Kävin lueskelemassa keskustelupalstoilta naisten kokemuksia kurssista ja inssistä. Ei olisi pitänyt.

    Vain aniharva on selvinnyt inssistä eka kerralla ja hekin vain siksi, että ovat salaa ajelleet markettien takapihoilla kavereiden pyörillä. Olen siis pississä kaulaa myöten.

    Naiset valittelevat, että autokoulujen pyörät ovat heille liian isoja ja raskaita. Käsittely on vaikeaa, kun vain varpaat ylettävät maahan. Okei, jos naisten keskipituus on siinä 164 sentin luokkaa ja minä jään kahdeksan senttiä sen alle, on edessä tosi isoja ongelmia.

    Kaikkein vaikeinta tuntuu olevan hidas ajo ja pujottelu. En vielä oikein tiedä, miten hitaasti sitä pitää ajaa ja kuinka kauan, enkä edes pujottelun yksityiskohtia, mutta pelottaa jo nyt.

    Eipä ole enää iltapäivällä ruoka maistunut, kun tietää, että kohta pitää nolata itsensä pyörän selässä. Kaadan sen varmasti keskelle Olavinkatua pahimpaan ruuhka-aikaan enkä edes jaksa nostaa sitä yksin ylös. Miten tollo, jolla on kyllä ajokortti, mutta joka saa mersunkin sammumaan kaksi kertaa samaan risteykseen, voi ikinä oppia ajamaan moottoripyörällä? Kai nyt 12 vuotta autolla ajoa harjoitelleena edes yksi auto pitäisi saada pidettyä käynnissä. Miten käy, kun takana on tuo hurja yksi ajokerta mopolla ja sekin päättyi kyyneliin ja häpeään?

    Ja tänään on vasta ensimmäinen teoriatunti…