Kirjan jälkeen

Avainsana: urheilu

  • Takajalat tulessa

    Aloittelen uudelleen jo kertaalleen unholaan jäänyttä ratsastusharrastusta. Kävin eilen Vuohimäen ratsastuskoululla ratsastustunnilla ja siitä lähtien olen viettänyt tuskallisia hetkiä. Takapuoli ja varsinkin olemattomat reisilihakset ovat menneet totaaliseen juntturaan. Ei edes maraton saanut jalkojani tähän kuntoon.

    —

    Jännitti niin maan perusteellisesti ennen ratsastustuntia. Syke oli 104, kun kävelin ihanaisen Hanin luo. Jotenkin ihmeen kaupalla pääsin kampeamaan itseni ponin selkään. Hanin säkä oli kuitenkin 148 sentin korkeudella!

    Siitäpä sitten käyntiä ympäri kenttää ja melko pian jo ravia. Minulle näyttää kehittyneen 15 ratsastamattoman vuoden aikana ongelma. Koko ajan katselin hevosen pään sivusta maata kohti enkä korvien välistä eteenpäin. Kädet olivat rauhalliset, mutta jalat heiluivat holtittomasti ponin kyljillä.

    Hanin ravi oli melko helppoa, mutta istuin silti satulassa kuin pottusäkki. Jalustimet tippuivat vähän väliä, mutta en ihan onnistunut tippumaan. Kevyessä ravissa en sitten taas muistanut, kummalle jalalle pitää keventää, mutta onneksi Essi-ope muistutti minua kärsivällisesti.

    Kärsivällisyyttä tarvittiinkin. Seuraava tehtävä oli tehdä pohkeenväistö ravissa! En muista, olenko koskaan tehnyt pohkeenväistöä ravissa. Siinäpä sitten Hani-parka oli ihmeissään, mitä pottusäkkitäti tahtoo. Piti jälleen kääntyä Essin puoleen ja pyytää täsmälliset ohjeet, miten se pohkeenväistö menikään. En saanut Hania yhtään kertaa tavoitteina olleiden keilojen väliin, mutta aika läheltä liippasi.

    Minä hölmöläinen luulin, että laukannosto kyllä onnistuu. Mitä vielä! Hani meni tuhatta ja sataa mutta ravia. Minä hölskyin mukana ja rimpuilin välillä ilman jalustimia. Kevensin ja töksötin satulassa vuoron perään, mutta laukkaa ei tullut. Tai tuli, mutta vasta hurjan ravispurtin jälkeen.

    Sitten ne mokomat alkoivat hypätä! Minun ei onneksi tarvinnut vaan kiertelin esteet sujuvasti. Tarkoituksena oli lähteä liikkeelle harjoitusravilla, nostaa laukka keilojen kohdalta, hypätä pari estettä, tehdä voltti ja hypätä yksi este. Minulle riitti, että kiersin esteet ja tein kaksi pääty-ympyrää. Joo-o. Se laukkahan se vaan ongelmaksi koitui.

    Kiemurtelin ja houkuttelin, mutta laukka ei vaan noussut. Aina kauhean kiitoravin jälkeen tuli jotain laukan tapaista, mutta hurraa huutoja se ei herättänyt.

    Kävi vielä niin pöljästi, että kun odottelin vuoroani ja lyhensin toista jalustinta, sain käärittyä ohjat Hanin turvan ympärille niin, että vetelinpä kummasta tahansa ohjasta, poni kääntyi aina oikealle. Noloa. En yhtään huomannut. Ihmettelin vaan, miten poni kulkee niin oudosti eikä tahdo millään kääntyä oikein.

    Oli siinä Essillä ja muilla naurussa pitelemistä. Hävetti niin kamalasti, että sain sen laukankin lopulta nostettua. Yritin kai koota viimeisiä itsetunnon murusia. Ei vaan oikeasti hoksasin vahingossa, että Hanille pitääkin siirtää toinen jalka huomattavan taakse ennen kuin laukka nousee. Sittenhän minä teinkin ihan kelpo laukannostoja pariin otteeseen.

    Harmitti, kun hoksasin idean vasta tunnin loppupuolella. Viimeisten käyntien aikaan uskalsin vilkaista sykemittaria ja se näytti edelleen yli 140!

    Tunnin jälkeen tiesin, että jalat tulevat olemaan kipeät seuraavat pari päivää. Kävelin kuin lännenmies jalat haarallaan. Hanilla oli kiire iltaruualle, mutta minä pystyin vain hiippailemaan varovaisin askelin kohti tallia. Essi tuli kaveriksi purkamaan varusteita ja kehaisi, että ihan hyvinhän se meni. Tasapaino on kuulemma hyvä ja asiat palautuvat pikku hiljaa mieleen, kun jaksaa vain yrittää – tai jos takapuoli kestää.

  • Hatunnosto perheenäideille

    Takanani on nyt viikko ja kaksi päivää töitä Matkailualan opetus- ja tutkimuslaitoksessa Savonlinnassa. En tiedä, johtuuko väsymys työhuoneen kylmyyden aiheuttamasta nuhasta vai surkeasta vuosi-maratonin-jälkeen-kunnostani, mutta olen ihan rättiväsynyt joka päivä kotiin tullessani. Väsynyt ja nälkäinen. Tuskin jaksan Ilkkaa halata, kun jo pitää äkkiä ryhtyä ruuanlaittoon, jos meinaa apetta vatsaansa saada ennen kuin uni vie voiton.

    En ymmärrä, miten perheenäidit jaksavat puurtaa kotiaskareita vielä normaalin työpäivän jälkeen. Kuinka kummassa itse pystyisin yhdistämään uran ja perheen, kun ei normaali toimistotyö yhdistettynä pienen pieneen kahden ihmisen perheeseenkään tunnu luonnistuvan.

    Nyt Ilkka on työmatkalla ja minä antauduin helpon ruuan valtaan. Söin kokonaiset neljä karjalanpiirakkaa ja jugurtin, mikä ei tee hyvää surkealle kunnolle eikä jouluksi kuntoon -ohjelmalle. Nyt on vaan niin voimaton olo, etten jaksanut muuta.

    Onneksi sentään työhuoneen lämpötila alkaa olla siedettävä. Kiitos Ilkan ostaman lämpöpuhaltimen.

  • Kesä – lyhyt oppimäärä

    Kaikki alkoi siitä, kun ensin hermostuin täysin moottoripyörähommiin, uhkasin jättää kurssin kesken, vahingossa pääsin kuin pääsinkin käsittelykokeen heti ensi yrittämällä läpi, mutta ajoin inssissä miinaan. Tietäähän sen. Itkua, itkua ja vielä lisää itkua. Minä, joka oikeasti olen parempi tuolla liikenteessä kuin monet muut samaan aikaan autokoulussa kruisailleet, en päässyt inssiä läpi.

    En vieläkään ole keksinyt, missä minä ajoin suojatien eteen pysähtyneen auton ohi pysähtymättä, mutta uskottava se oli. Lisää ajotunteja oli taas luvassa ja hetken jo mietin, riittävätkö rahat enää niihin ja uuteen yritykseen. Onneksi autokoulu tuli vastaan ja antoi anteeksi pari ylimääräistä tuntia. Lopulta se kortti tuli melko helposti, mutta minulle eivät 12 ajotuntia siihen riittäneet vaan ajelin ainakin 18 tuntia. Noh, sainpahan harjoitella, ettei tarvinnut omaa pyörää kaataa.

    Oli siis kortti ja pyöräkin, mutta ei ajokunnossa. Jos jotain on tänä vuonna opittu niin omia vehkeitä ei pidä mennä lainaamaan hyvillekään kavereille. Ensin meni kelkka ja sitten pyörä. Minun silmäterä-Savagesta tuli hetkessä niittokone, kun Ilkan kaveri kynti sillä piennarta. Mies selvisi mustelmilla, mutta Savage oli pari viikkoa remontissa. Olisi varmaan vieläkin, mutta Ilkka kipitti joka aamu tallille ja korjasi pyörän itse. Onhan siinä vieläkin naarmua ja ruttua, mutta saatiin sentään ajokuntoon.

    Ensimmäinen ajokerta päättyi itkuun alle viidessä minuutissa. En uskaltanut enää ajaa, kun olin kaatanut autokoulun pyörän vielä kertaalleen käsittelykokeen jälkeen. Yhteensä siis muksahdin kolmesti. Pelotti, että Savage ruttaantuu heti uudelleen, kun se vihdoin oli ajokunnossa. Seuraavana päivänä Ilkka istahti kentän laidalle ja minä aloittelin moottoripyöräilyä uudemman kerran. Aika äkkiä uskalsin jo karata kentältä ja Ilkka jäi yksikseen ihmettelemään, minne se muori oikein kurvasi. Vielä pieni lenkki maantiellä ja sitten oltiinkin Ilkan kanssa lähdössä jo Utajärven suuntaan. Ensimmäinen ajopäivä omalla pyörällä – itkuisen viisiminuuttisen jälkeen – tuotti mittariin viitisensataa kilometriä ja kolme neljäsosaa siitä vesisateessa. Oltiin Ilkan kanssa ihan likomärkiä, kun päästiin Utajärvelle. Paleli niin hirvittävästi, että tuntui, ettei ehkä koskaan lämpene, vaikka äitillä oli teetä ja saunaa tarjolla.

    Sen jälkeen onkin sitten ajeltu enemmän ja vähemmän onnistuneesti. Välillä olen käynyt treenaamassa itsekseni kentällä, mutta aika paljon on ajeltu maanteilläkin. Yhteensä ehkä jo yli kolme tuhatta kilometriä.

    Muita kesämuisteloita sitten viime kirjoittelun on kerääntynyt ihan mukavasti. Ihan ensimmäinen liittyy tiiviisti hevosenhajuun. Suvi täytti kesäkuun alkupuolella pyöreitä ja sen kunniaksi hommasin meidät islanninhevosvaellukselle. Virpikin innostui mukaan. Oli aivan hurjan mukava taas ratsastaa. Mennä hulmuutettiin tölttiä ja laukkaa kuin vanhat tekijät. Minun ratsasteluista on vierähtänyt sellaiset viisitoista vuotta, mutta Suvi on ratsastellut vielä viime vuosinakin aina silloin tällöin. Virpin hevoshistoria oli meistä kaikista lyhin.

    Ihmetyttää, miten ne ponit näkivät kavionsa asettaa, vaikka harja roikkui silmillä ja maasto oli tosi hankalaa. Sitä sanotaan, että minne islanninhevonen ei pääse, ei tarvi mennäkään ja niin se varmasti on. Mieli tekisi mennä pian uudelleen ratsastamaan. Ilkan allergia yhdistettynä minun krooniseen rahapulaani estävät tehokkaasti vakitunnit, mutta ehkä joskus voisi käydä vaelluksella.

    Viimeksi kirjoitin tänne blogiin kajakkikokeilusta. Olen kokeillut sitä uudelleen. Tällä kertaa kastui vain takapuoli, kun kajakin pirulainen hörppäsi vettä kajakkiin sisään soluttautumisvaiheessa. En ymmärrä, miten sen purkin saisi menemään suoraan. Kokeilin vaikka mitä, mutta kai minä olen luontaisesti vasemmalle kallistuva – siis fyysisesti, en muuten. Ehkä kolmas kerta toden sanoo.

    Ajoin elämäni ensimmäistä kertaa moottoriveneellä. Oltiin Ilkan kanssa viikko heidän saarellaan Kallavedellä. Ongin hurjan määrän kaloja! Meinasi välillä tympäistä, kun yhtenään piti laittaa uutta matoa koukkuun. Saaliina oli kymmenittäin särkiä, kaksi salakkaa, yksi ahven ja yksi lahna.

    Saarelta karautettiin takaisin Savonlinnaan ja oopperajuhlille. Ensimmäiseksi oopperakokemuksekseni valikoitui Aida ja se olikin sitten aivan upea kokemus. Hymyilin itsekseni katsomon pimeydessä ja välillä pitelin Ilkan kädestä kiinni. Maalaistyttö ei ole ennen moista tunnetta saavuttanutkaan, oli se niin mahtavaa. Heti pitää päästä ensi kesänä uudelleen ja vaikka kaikkiin oopperoihin!

    Kaiken kaikkiaan tästä kesästä jää päällimmäisenä mieleen maalaus. Ensin valttasin kesäkalusteet ja sillä aikaa Ilkka paikkamaalasi sisäseiniä. Sitten rapsuttelin maalia alakerran aidasta ja myöhemmin myös parvekkeen kaiteesta. Ilkka maalasi ne, kun olin reissussa. Saaren mökilläkin otimme urakaksi ikkunanpuitteiden maalauksen ja sitten innostuimme vielä maalaamaan penkin ja oven ja vähän sieltä sun täältä. Vielä olisi yhdet maalit odottamassa, kunhan vaan päästäisiin yksimielisyyteen, mikä seinä vetäistään harmaaksi.

    Tuntuu siltä, että kesä on nyt päättynyt. Se päätettiin varsin vauhdikkaissa tunnelmissa Ukkohallassa. Ilkka meni kaapelivesilautaradalla kuin ammattilainen ja minä pääsin urheasti radan ensimmäiseen mutkaan, mutta en sen pidemmälle. Meni hermot – ja vettä nenään. Itse menin saunaan ja pysyin siellä. Miten sitä nyt kesäkiloinen pallero voisikaan teutaroida märkäpuvussa ihmisten ilmoilla ja olla toisten haittona kaapeliradalla? Jäi vähän harmittamaan, etten tullut enää kokeilleeksi muutaman kerran jälkeen. Minusta vaan alkoi oikeasti tuntua siltä, että kaikkia muita häiritsi se, että minä olin aina umpisukkelossa ensimmäisessä mutkassa, ja joutuivat siksi väistelemään minua ihan turhaan. Kaapeliradan pojatkin saivat puksuttaa moottoriveneellä hakemaan minua ihan kiitettävän monta kertaa. Sekin harmittaa, että Ilkka osaa aina kaiken ja minä en mitään. Ettei jäisi väärä käsitys, vedessä kapulan perässä rimpuilu oli tosi kivaa ja takuulla menen sinne uudestaan. Maksan vaikka ekstraa sille venekuskille!

  • Sählykakara

    Täydellinen turhautuminen omaan mitättömyyteen viime perjantain sählyssä kaihertaa mieltäni edelleen. En taida rohjeta tänään sählyyn. Tiistain vuoron jo skippasin Kuopion matkan takia. En ymmärrä, mikä minuun taas meni. Olin ollut jo monta kuukautta kiltisti ja niellyt kiukkuni joka kerta, ja sitten ihan yhtäkkiä käämi paloi täydellisesti. Minusta sukeutui taas se kiukutteleva pikkutyttö, joka hakkaa mailalla lattiaa, kiroilee ja lopulta lähtee ovet paukkuen kotiin.

    Nyt en sitten ilkeä naamaani sählyssä näyttää. Olisi pitänyt pyytää heti koko porukalta anteeksi. Sanoinkin Ilkalle laittavani viestiä koko sählyporukalle ja pahoittelevani ala-arvoista käytöstäni, mutta se vaan jotenkin jäi. Nyt kun ei ole tullut edes anteeksipyydettyä, en enää kehtaa mennä sählyyn. Mitähän nekin, aikuiset, sivistyneet ihmiset, ajattelevat tällaisesta pahaisesta kakarasta? Hävettää tosissaan ja harmittaa, että taitaa jäädä taas yksi rakas harrastus pois repertuaarista. Toivottavasti tästä sählytauosta ei tule pysyvää, kuten joskus aikoinaan kävi ratsastukselle.