Aloittelen uudelleen jo kertaalleen unholaan jäänyttä ratsastusharrastusta. Kävin eilen Vuohimäen ratsastuskoululla ratsastustunnilla ja siitä lähtien olen viettänyt tuskallisia hetkiä. Takapuoli ja varsinkin olemattomat reisilihakset ovat menneet totaaliseen juntturaan. Ei edes maraton saanut jalkojani tähän kuntoon.

—

Jännitti niin maan perusteellisesti ennen ratsastustuntia. Syke oli 104, kun kävelin ihanaisen Hanin luo. Jotenkin ihmeen kaupalla pääsin kampeamaan itseni ponin selkään. Hanin säkä oli kuitenkin 148 sentin korkeudella!

Siitäpä sitten käyntiä ympäri kenttää ja melko pian jo ravia. Minulle näyttää kehittyneen 15 ratsastamattoman vuoden aikana ongelma. Koko ajan katselin hevosen pään sivusta maata kohti enkä korvien välistä eteenpäin. Kädet olivat rauhalliset, mutta jalat heiluivat holtittomasti ponin kyljillä.

Hanin ravi oli melko helppoa, mutta istuin silti satulassa kuin pottusäkki. Jalustimet tippuivat vähän väliä, mutta en ihan onnistunut tippumaan. Kevyessä ravissa en sitten taas muistanut, kummalle jalalle pitää keventää, mutta onneksi Essi-ope muistutti minua kärsivällisesti.

Kärsivällisyyttä tarvittiinkin. Seuraava tehtävä oli tehdä pohkeenväistö ravissa! En muista, olenko koskaan tehnyt pohkeenväistöä ravissa. Siinäpä sitten Hani-parka oli ihmeissään, mitä pottusäkkitäti tahtoo. Piti jälleen kääntyä Essin puoleen ja pyytää täsmälliset ohjeet, miten se pohkeenväistö menikään. En saanut Hania yhtään kertaa tavoitteina olleiden keilojen väliin, mutta aika läheltä liippasi.

Minä hölmöläinen luulin, että laukannosto kyllä onnistuu. Mitä vielä! Hani meni tuhatta ja sataa mutta ravia. Minä hölskyin mukana ja rimpuilin välillä ilman jalustimia. Kevensin ja töksötin satulassa vuoron perään, mutta laukkaa ei tullut. Tai tuli, mutta vasta hurjan ravispurtin jälkeen.

Sitten ne mokomat alkoivat hypätä! Minun ei onneksi tarvinnut vaan kiertelin esteet sujuvasti. Tarkoituksena oli lähteä liikkeelle harjoitusravilla, nostaa laukka keilojen kohdalta, hypätä pari estettä, tehdä voltti ja hypätä yksi este. Minulle riitti, että kiersin esteet ja tein kaksi pääty-ympyrää. Joo-o. Se laukkahan se vaan ongelmaksi koitui.

Kiemurtelin ja houkuttelin, mutta laukka ei vaan noussut. Aina kauhean kiitoravin jälkeen tuli jotain laukan tapaista, mutta hurraa huutoja se ei herättänyt.

Kävi vielä niin pöljästi, että kun odottelin vuoroani ja lyhensin toista jalustinta, sain käärittyä ohjat Hanin turvan ympärille niin, että vetelinpä kummasta tahansa ohjasta, poni kääntyi aina oikealle. Noloa. En yhtään huomannut. Ihmettelin vaan, miten poni kulkee niin oudosti eikä tahdo millään kääntyä oikein.

Oli siinä Essillä ja muilla naurussa pitelemistä. Hävetti niin kamalasti, että sain sen laukankin lopulta nostettua. Yritin kai koota viimeisiä itsetunnon murusia. Ei vaan oikeasti hoksasin vahingossa, että Hanille pitääkin siirtää toinen jalka huomattavan taakse ennen kuin laukka nousee. Sittenhän minä teinkin ihan kelpo laukannostoja pariin otteeseen.

Harmitti, kun hoksasin idean vasta tunnin loppupuolella. Viimeisten käyntien aikaan uskalsin vilkaista sykemittaria ja se näytti edelleen yli 140!

Tunnin jälkeen tiesin, että jalat tulevat olemaan kipeät seuraavat pari päivää. Kävelin kuin lännenmies jalat haarallaan. Hanilla oli kiire iltaruualle, mutta minä pystyin vain hiippailemaan varovaisin askelin kohti tallia. Essi tuli kaveriksi purkamaan varusteita ja kehaisi, että ihan hyvinhän se meni. Tasapaino on kuulemma hyvä ja asiat palautuvat pikku hiljaa mieleen, kun jaksaa vain yrittää – tai jos takapuoli kestää.