Kirjan jälkeen

Vuosi: 2008

  • Vihreän silmän metsästäjä

    Tuntuu, että tällä hetkellä tapahtuu paljon asioita, mutta niistä ei ole mitään blogattavaa. Kirjoittaminen kuulemma onnistuu, jos yrittää sitkeästi. Jospa kokeilisin tässä perinteistä kronologista etenemisjärjestystä ja kertoilisin, mitä sen jälkeen on tapahtunut, kun viimeksi bloggasin. Eli siis ajatukset ensin Utajärvelle.

    … ja pois sieltä. Jaiku-viesteistä ehkä välittyy sellainen kuva, että kotimatka Utajärveltä Savonlinnaan oli varsin värikäs. Kaikki sujui niin kuin piti, mutta haulikko matkatavarana herätti kanssamatkustajissa hieman kummastusta. Tuli vähän samanlainen tunne kuin silloin, kun minulla oli pitkä rastatukka. Ihmiset tuijottivat – kuka avoimesti, kuka vaivihkaa luimistellen – ja supattivat, mikä peikkotyttö tuokin luulee olevansa. Jo Utajärven asemalla kuulin, kuinka muorit ihmettelivät, onko tytöllä jokin soitin matkassaan vai liekö ihan pyssy. Ravintolavaunun kokemuksia en enää viitsi edes kerrata.

    Vaihdoin Pieksämäellä junan linja-autoon ja oikeastaan vasta linja-autokuski osasi suhtautua asepussiin rennon letkeästi. Hän kysyi heti, olinko menossa karhujahtiin vai sorsajahtiin. Hän varmaankin tunnisti tytön ulkokuoren alta hengenheimolaisensa, metsästäjän, joka on vain kiskaistu luonnollisesta ympäristöstään kaupungin sykkeeseen. Vielä lähtiessäni hän huikkasi hyvät metsästysonnet syksyn koitoksiin.

    —

    Kotimatkalla tein tehokkaasti hommia. Koodasin koko matkan ajan tutkimusaineistoa analyysiystävälliseen muotoon. Se oli tosi hyvä, sillä perjantai ja koko viikonloppu menikin sitten työn näkökulmasta ihan harakoille.

    Lähdin viemään Ilkan perjantaiaamuna töihin, koska satoi vettä ja iltapäivällä oli sähly, johon minun piti päästä autolla. Kotimatkalla päätin pysähtyä Intersportin alennusmyynteihin. Itselle löysin vain 15 euron uikkarit. Siksipä kipaisin tien yli Sokkarille ja oli tarkoitus ostaa työkengät. Mitähän ihmeen klopoja siellä on hyllyt täynnä? Vaikka katselin yli satasen kenkiä, ne lonksuivat joka askeleella tai sitten vaihtoehtoisesti puristivat varpaat suppuun eikä minulla edes ole kovin leveä jalkaterä. Omituista. Luulin, että täydellinen vaihtoehtojen puute koskettaa kohdallani vain vaatepuolta, mutta nyt se on näköjään levinnyt kenkiinkin. Läski on ikuista, sitä sanotaan, vai olivatko ne timantit? Kai läski on timanttia!

    Kun olin ajelemassa kotiin, Ilkka jo soitteli ja kyseli lounasseuraa. Siinäpä se sitten päivä vierähti – kaupungilla – ja sählyn jälkeen olinkin jo kypsää kauraa. Uni tuli sohvalla.

    —

    Lauantai oli ihan älytöntä hursakkaa. Siivottiin aamupäivällä ja yhdeltä tavattiin Savonlinnan seudun ekonomien kanssa Punkaharjulla. En ole koskaan aiemmin ollut mukana ekonomitapaamisessa tai ehkä Kuopiossa yksi naisten pukeutumisilta oli ekonomien järjestämä. Siitä jäi traumoja. Noh, lauantaina ei puututtu vaatetukseen vaan ihmeteltiin Kesämaan härveleitä, nuuskittiin luksusmökkien sisustusta ja kahviteltiin Retretissä keihäsfinaalin tahtiin.

    Kyllä oli komia mökki. Hintakin oli komia. Mökki ei vaihda omistajaa alle puolen miljoonan. Mutta mitkä ovatkaan mökin kriteerit? En tarkoita sitä, mikä erottaa mökin asunnosta vaan sitä, mitä mökissä ainakin pitää olla, jos sellaisen hankkii. Oma ranta mielellään järven tai lammen sellainen, jokikin käy paremman puutteessa, rento, mukava fiilis, löhösohva tai – tuoli kirjan lukemista ja torkkumista varten, mukava keinu tai muu väline kirjan lukemiseen ulkona jne. Ennen kaikkea mökillä pitää olla kunnon sauna ja siitä ei tingitä.

    Mitä olikaan Punkaharjun luksusmökissä? Pikkuruinen saunapahanen, jonne pitää olla ketteräkinttuinen, korkeintaan normaalipainoinen ja mielellään pienen kengännumeron omaava ihmisyksilö, jos meinaa sutjakasti hyödyntää koko laudekapasiteetin. Puolen miljoonan euron talossa on saunakompromissi! On poreammetta ja on aurinkoterassia, on Hackmannia ja Iittalaa, on Vallila Interioria ja Tulikiveä ja sitten on pikkuruinen sauna.

    Toimitusjohtaja myönsi itsekin suunnitteluvirheen, joka on korjattu muihin mökkeihin, ja mitäpä sitä tekee sisäsaunalla, jos rakenteilla on rantasauna. Paha vaan, kun 42 kaavoitetusta mökkitontista vain 13 yltää vesirajaan asti. Mökillä on oltava oma ranta piste.

    —

    Syöksyimme ekonomi-tapaamisesta kotiin katsomaan keihään viimeistä heittokierrosta. Harmistus kirkkaimpien mitalien karkaamisesta muuttui pian tulenpalavaksi hopuksi. Ilkan kaksi Kuopion kaveria tulivat meille kylään ja molemmat nälkäisinä. Minä olin vielä siivoamassa, kun piti tarttua patoihin ja kattiloihin. En ollut varautunut moiseen lainkaan, mutta keittelin miehille riisit ja paistoin kananrintapalat. Eipä tullut kummoista, mutta kelpasi kuitenkin. Kimmo tosin lähti katsomaan tyttökaverinsa tikkakisaa ennen kuin ruoka ehti pöytään asti.

    Jälkkärikahvin jälkeen Maisa ja Teemu tulivat poikien kanssa ensivisiitille. Ei muuta kuin lisää murua koneeseen ja uutta kahvia pöytään. Ehdin onneksi kipaista mutkan kaupassa, mutta enpä muistanut ostaa kahvimaitoa. Kun vielä Kimmo pölähti paikalle tyttönsä kanssa, oli kahvimaitopula valmis. Kimmon tyttö onnistui kaikessa härdellissä hukkaamaan oman kuppinsa ja joi jonkun muun sokerikahvit. Nälkäänsä valitteli kovasti tyttö. Mistä minä olisin vielä hänelle taikonut apetta, kun emme ehtineet Ilkan kanssa kauppaan ekonomi-tapaamisen jälkeen ja pakastinkin on melkein tyhjä sulatuksen jäljiltä? Joi tyttö kahvinsa sokerilla ja pisteli hyvällä omalla tunnolla poskeensa savunautasiivuja paljaaltaan.

    Harmitti vähän, ettei oikein ehtinyt tutustua Leoon ja Noeliin. Ihminen on syntyessään ahkera, reipas ja täysin vailla velttoilutaipumusta. Niin voisi päätellä ainakin Noelin portaittein nousun aktiivisuudesta. Teemu sai hiki hatussa taluttaa poikaansa, kun tämä harppoi portaita ylös ja alas. Harppominen on oikea sana tähän paikkaan, vai miten muuten voisi kuvata etenemistä, jossa ihmislapsi askeltaa itseään vyötärölle yltäviä rappusia. Otapa itse sata askelta työpöydälle ilman väliportaita. Ei onnistu edes työtuolille, arvaan.

    —

    Leo innostui Ilkan autopeleistä melkein enemmän kuin isäntä itse. Käsittämätöntä, miten helppoa lapselle on omaksua oikeat nappulat ja käyttöliittymän hienoudet. Minä painelen joskus nappuloita silmät ihmetyksestä ymmyrkäisenä ja lopulta joudun aloittamaan kaiken alusta, kun vehje tuntuu menevän solmuun. Täytyy sanoa, etten ihan uskaltaisi Leolle, 6 vee, antaa ajokorttia, sen verran ahkerasti hän ajoi virtuaaliautollaan seinään. Seinään ajoa ja ukkelin – tässä tapauksessa virtuaali-Outin uloslentämistä – seurasi aina lapsen iloinen nauru. Mitäpä siinä voi itse tehdä? Nauraa hohottaa aikuisen naurua mukana. Aikuinen ei vaan osaa iloita pelien mahdollisuuksista samoin kuin lapsi. Kun me ajamme autopeliä Ilkan kanssa, yritän aina ajaa mahdollisimman oikein. Sehän on ihan tylsää normien mukaista käyttäytymistä. Taidankin tehdä ensi kerralla Leot ja ajaa suoraan seinään – joka kerta. Hihittelen sitten makeasti.

    🙂

    —

    Sunnuntaina piipahdettiin Merjan luona katsomassa heidän asuntoaan. Se oli vikatikki. Asunto on kerrassaan upea. Merjalla on sisustussilmää ja hän on valinnut asuntoon vain ja ainoastaan sellaisia materiaaleja ja värejä, joista itse tykkää. Talo oli kaikin puolin unelmatalo, mutta ehkä sijainti ei ole meille paras mahdollinen. Pelottaisi integroitua Ritalan yhteisöön. Miten sitä maalaistyttö osaisi käyttäytyä kaupunginjohtajan ja muiden silmäätekevien keskuudessa? Ai niin. Ajaisin seinään ja nauraisin makeasti!

    Merjan asunto olisi meille sopivan kokoinen, ei liian iso eikä liian pieni. Ilkka ihastui taloon ehkä enemmän kuin minä, mutta minä olenkin meistä se, joka aina hannaa vastaan. Kun talossa ei ole autotallia, siellä ei ole autotallia, ja mitä pitää olla omakotitalossa tai ainakin yli 200 000 euron talossa? Oikeasti osaisin kyllä elää ilman autotallia – eihän isänkään talliin koskaan mahdu autoa – mutta jotenkin autotallin puute ja seitsemän kilometrin matka keskustaan ovat minusta hyviä perusteita luopua ritaloitumisesta. En haluaisi maksaa turhasta ja minusta poreamme WC:ssä ja tuplasuihku kylpyhuoneessa ovat aika lähellä sitä turhaa.

    Eilen kävimme tutustumassa kolmeen muuhun taloon. Täsmälleen samalla rahalla saisi Miekkoniemestä älyttömän ison viiden makuuhuoneen talon, jossa olisi tupla-autotalli. Siinä alkaa neliöhinta olla kohdallaan, mutta ongelmaksi tulisi huoneitten lukumäärä. Meitähän on edelleen kaksi ihmistä tässä pikku perheessä enkä ihan heti lämmennyt Ilkan eiliselle adoptiosuunnitelmalle. Maisa ehdotti aupairia, joka voisi hoidella viiden huoneen siivouspuolen. Se oli kannatettavampi idea.

    Neljän tutustumiskäynnin jälkeen väitän, että ihmisillä on epärealistinen käsitys oman talonsa kunnosta ja arvosta. Miekkoniemen kohde oli supersiisti, hyvin huollettu ja viimeistelty tavallinen ison perheen asunto huonolla paikalla tien varressa kävelymatkan päässä keskustasta. Kellarpellon kohde oli hinnoiteltu fiilispohjalta 50 000 euroa yläkanttiin. Viimeistely oli tekemättä, työn jälki huono, avaruus tarkoitti samaa kuin kaikuminen ja hulppea piha yhtä kuin ”huonokuntoiset ja heikkopäiset älkööt vaivautuko”. Järvinäkymä oli – talojen välistä monen sadan metrin päässä ja lämmitykseen tarvittiin oma voimalaitos. Ritalan kohde, ei Merjan vaan se toinen, oli halvalla tehty, keittiön tasot naarmuilla ja vaihtamista vailla jo muutaman vuoden asumisen jälkeen, ylimääräinen tila parvella käy kyllä tanssistudiota haluavalle, mutta lapsettoman perheen on aika vaikea keksiä sille mitään käyttöä. Huoneet olivat neliöihin nähden melko pieniä, kaapistoista puuttui rivat ja keittiö oli pikkuruinen. Edelleen autotallittomuus, sijainti ja hinta olivat miinusta.

    Löytyyköhän meille koskaan kivaa, valoisaa, enemmän modernia kuin perinteistä, toimivaa ja kodikasta kotia, jossa viihtyisivät niin isäntä ja emäntä kuin kaikki moottorikäyttöiset härvelit? Rannasta on pakko tinkiä, koskapa rantaviiva tuntuu olevan täällä niin kovin kallista, vaikka Savonlinnassa siitä ei ainakaan puutetta ole.

    —

    Eilen kävin meikissä. Juu, juu, onhan se outoa, myönnetään. Olin ostamassa perjantaisella ostosreissullani meikkivoidetta – ensimmäistä kertaa sitten Virpin väitöksen. Tulin sitten kysyneeksi, minkä värisellä luomivärillä sitä voisi keltaiset silmänsä voidella, mutta eipä osannut myyjä vastata. Hän ehdotti minulle meikkikonsultaatiota maanantaille ja minä olen niin pöljä, että suostuin. Jätin meikkivoiteenkin ostamatta.

    Eilen istuskelin tunteroisen Sokkarin tuolissa kaikkien töllisteltävänä. Kiva tyttö, Outi nimeltään, opasti minua sinnikkäästi meikkaamisen saloihin. Hän piirteli minulle toiseen silmään vihreän silmän ja toiseen ruskean silmän. Kiinteistövälittäjät varmaan ajattelivat, että omituinen lienee tuo nainen, kun sekavärisenä kulkee.

    Enhän minä oikein mitään ymmärtänyt. Pitää häivyttää ja tupsutella. Kunnon siveltimet on oltava ja työkalupakki. Tässä puhuu poikatyttö, joka piutpaut välittää ulkonäköasioista.

    Mutta oikeasti se oli tosi kivaa. Hauska kun näki, miten omat vähäiset parhaat puolet nousevat poskivärin myötä esiin ja miten kiiltävä naama saa pienin ponnistuksin mattapintaisen kuoren. Ei minusta prinsessaa tullut ja vähän vaikutti siltä, että Ilkkakin odotti lopputulokselta enemmän. Sanoin meikkaajalle, etten kovin paljon meikkaa ja siksi hän teki aika luonnollisen ehdotuksen silmämeikiksi. On kai parempi edetä pienin askelin kuin, että paklaisi naamaansa sotameikin heti ensimmäisellä yrityksellä.

    Meikkaaja-Outi ehdotti minulle vihreää luomiväriä. Olin vähän epäileväinen, mutta niin se vaan on, että ammattilaiseen on syytä luottaa. Vihreä oli kivan pirteä verrattuna luonnonläheiseen ruskeaan. Siksipä jätin ruskeat värit Sokoksen hyllyyn ja ostaa paukaisin vihreän luomiväripaletin. Eniten ihastuin poskipunaan, ja kyllä, ostin senkin. Pelottaa hurjasti, että tulen maalanneeksi itselleni punaiset nuken pyöryläposket joku aamu. Meikkaaja opasti, että meikkaamista pitää harjoitella esimerkiksi joka päivä juuri ennen suihkua. Vain meikkaamalla oppii meikkaamaan ja niinhän se lienee. Minä vaan varon erottumasta joukosta kaikin keinoin. Olen hipsinyt elämäni tähänkin saakka seinäruusuna – hurjia teinivuosien maalauksia ja koristuksia lukuunottamatta – niin miten uskaltaisin nyt ehostaa itseni näkyviin? Se minua pelottaa eniten, että joku huomaa. Että joku huomaa minun edes yrittäneen laittautua. Mutta kyllä se oli kivaa. Tykkäsin paljon enemmän siitä melkein nätistä Outista kuin tästä Outista, joka taas tänä aamuna minua peilistä katseli.

  • Hetan päivä

    Kannatti panostaa sorsanmetsästykseen (kosmetologi, pedikyyri, hieronta, you know). Tällä kertaa – ensimmäistä kertaa varmaankin vuosikymmeneen – sain saalista.

    Lähdettiin Hetan kanssa Utajärveltä jo hyvissä ajoin kohti Sanginjärveä. Tarkoitus oli käydä ostamassa ensin sorsaluvat Valkeiselta ja käväistä sitten papan luona aamukahvilla. Pappa ajeli kuitenkin vastaan Kemilänkylässä, joten suunnitelma meni myttyyn heti aamusta. Eipä siinä mitään. Mentäisiin Hetan kanssa passiin vähän aiemmin.

    Olisi mentykin, mutta isä antoi väärän avaimen eikä saatu mökkitien porttia auki. Piti palata takaisin hakemaan avain tädiltä. Ryyppäsin sitten ne aamukahvit tädin luona Sangilla.

    Uusi yritys ja päästiin vihdoin rantaan. En katsonut kelloa, kun lähdimme Hetan kanssa saapastelemaan passipaikalle. Älyttömän märkä kesä oli kasvattanut pienistäkin ojapahasista pieniä jokia, joten jouduimme hakemaan tovin ylityspaikkoja. Meinasin mennä vähän eri paikkaan sorsanmetsästyksen alkuun, mutta katselin aluksi hyvän kannonnokan, jossa söisimme vähän evästä ja maistelisimme kuumaa teetä.

    Heta oli ihan kiltisti. Mitä nyt vähän pusikko rytisi, kun Heta kurotteli metsäntuoksuja niin pitkälle kuin hihna antoi myöten. Suo tuoksui raikkaalta sateen jälkeen eikä hyttysistäkään ollut liiemmin haittaa, kun laittoi hupun tiukasti korville.

    Siinä teetä särpiessä kuulin, kun sorsa laskeutui läheiseen poukamaan. En uskaltanut aluksi kurkistaa, mihin se tai ne menivät, mutta pikku hiljaa heinäsorsapariskunta lipui näköpiiriinii. Olin siis edelleen taukopaikallani enkä siinä, mihin olin suunnitellut meneväni lähempänä puoltapäivää.

    Alkoi vähän jännittää. Vilkaisin hiljaa kännykän kelloa ja se oli vasta 25 vaille kaksitoista. Olin ihan varma, että sorsat ehtivät häipyä ennen kuin niitä saa edes yrittää saalistaa. Yritin pitää Hetaa hiljaa paikallaan enkä uskaltanut itsekään hiippailla parempaan ampumapaikkaan. Minuutit matelivat hiljalleen ja kymmentä vaille kahdentoista totesin, että on pakko vaihtaa Hetalta nahkainen edustuspanta pois.

    Viittä vaille nakkasin kännykän repun päälle ja aloin laskea minuutteja mielessäni. Oli pakko yrittää hivuttautua lähemmäs ja pitää samalla Heta pois vedestä. Joko sorsat olivat kuuroja tai sitten kostea metsä peitti pienen rapinan, mutta vain toinen sorsista ojenteli kaulaansa minua kohti. Hetakin ihan tärisi jännityksestä. Sydän hakkasi ja tunsin, kuinka tärinä hiipi minuunkin.

    Uskalsin viimein irrottaa otteeni Hetan hihnasta ja napsauttaa varmistimen pois. Ensimmäinen sorsa jyvälle ja pam. Heta syöksyi veteen punainen hihna perässään. Minä rysäytin toisen kerran – nyt toiseen lintuun. Se lähti vaivalloisesti lentoon ja Heta ui perässä, minkä ehti. Hoksasin, että ensimmäinenkään ei kuollut laukauksesta ja yllättävän rauhallisesti laitoin uudet patit piippuun.

    Tähtäsin huolella ja ammuin vedessä räpiköivää sorsaa suoraan kohti. Haulit levisivät nätisti sen ympärille ja Heta lähti uimaan saalista kohti. Olin varma, että osuin toisella kuolettavasti, mutta niin vaan nyky haulit kimpoilevat sorsan lihasta pois eikä niillä saa millään saalista hengiltä. Heta oli kuitenkin jo niin lähellä, että mieluummin luovuttaisin saaliin kuin ampuisin vielä kerran.

    Hetapa ei pienistä räpistelyistä välittänyt. Urhoollisesti pieni flatti-tyttö ui heinäsorsan luo, otti sen nätisti suuhunsa ja lähti tulemaan rantaa kohti. Minulle tuli kiire palata repulle, ottaa kamera esiin ja räpsiä pari valokuvaa. Olin tosi ylpeä Hetasta. Viime syksynä olin sorsajahdin aikaan Hollannissa teknologiajohtamisen kesäkoulussa ja sitä edellisenä vuonna Heta oli hölmö yksivuotias hulmuaja. Nyt koira alkaa olla parhaassa metsästysiässä.

    Aristokraattisen ylpeä ilme kuonollaan Heta nousi höttöisen rantaheinikon yli, asteli arvokkaasti luokseni ja antoi saaliin tyynesti käteeni. Minä olin ihan täpinöissäni. Taputin koiraa, puhua pulputin isoon ääneen kiitoksia niin, ettei varmasti enää yhtään vesilintua jäänyt koko järvelle ja samalla ihmettelin, mitä saaliilla teen. Onneksi olin edellisenä iltana kysynyt isältä, mistä kohtaa sorsaan tehtiinkään viilto suolistusta varten. Siitä on tosiaan ainakin kymmenen vuotta, kun viimeksi sain saalista.

    Olen huono ampuja, mutta ehkä suurin syy saaliittomuuteen on se, etten ammu ennen kuin olen ihan varma osumasta. Tämänsyksyinen sorsanmetsästyksen aloitus sai minut entistäkin varovaisemmaksi. Sain kaksi mahdollisuutta tähdätä rauhassa lintuun ja näin, kun haulit levisivät nätisti kohteen ympärille, mutta siitä huolimatta jouduin katkaisemaan tältäkin heinurilta niskat rannalla.

    Annoin Hetalle kiitospalaksi puolikkaan makkaravoileivän, mutta makkara ei ollut sillä hetkellä prioriteetti ykkönen koiran mielessä. Kovasti kuono tuhisten Heta seurasi, kun minä kiskoin sorsalta sisuskaluja rannalle. Samassa kuulin, kuinka isä kutsui Hetaa. Isä oli sittenkin ehtinyt töistä kotiin ja sopivasti aloitukseen rannalle. Hyvin ylpeänä Heta laukkasi isän luo ja vähintäänkin yhtä ylpeänä minä heiluttelin saalista ilmassa.

    Ei muuta kuin sorsa sanomalehteen ja reppuun ja uutta saalista jahtaamaan, mutta vaikka kuinka juostiin suossa – minä rähmällänikin – ja sestottiin veneellä kaislikossa, nähtiin enää vain yksi heinäsorsa ja sekin kaukaa.

    Nyt olen ihan poikki, tai kuten melojamitalistit sanoisivat, reidet huutaa hoosiannaa. On tosi raskasta seistä tai olla vähintäänkin polviseisonnassa keikkuvassa veneessä ase tanassa ja aina valmiina ampumaan. Eikä urakkaa auttanut yhtään se, että olin jo ehtinyt ottaa kunnon kestävyystreenin suojuoksulla. Noh, metsästyspäivä päättyi siihen, kun soudin järven yli takaisin mökille. Päätettiin lähteä kotimatkalle, kun oltiin jo saatu saalista ja ekstra-paistien saaminen näytti niin kovin epävarmalta. Tulipa hyvä mieli koiralle, tytölle ja varmasti isällekin.

  • Vesipeto

    Minen ossaa laittaa videota tähän viestiin muutoin kuin linkin kautta. Joku plugin tarttis vissiin, mutta mikä? Liian monta vaihtoehtoa. Tyhmä tyttö hakee bensaa savukoneeseen…

    —

    Sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistelee, mutta tässä nyt kuitenkin muistutus kesän vesileikeistä elokuun alusta. Onneksi sitä ensimmäistä yritystä ei kukaan saanut videolle.

    Kaapelissa

    Ilkka on sanonut, että minun pitää oppia nauramaan itselleni. Nyt tuo molskahdus jo naurattaa. Vielä enemmän naurattaa, kun muistelen ensimmäistä yritystäni. Silloin vesi oli nenässä jo kaksi metriä laiturilta lähdön jälkeen. Ilmeisesti opin uusia asioita melko hitaasti.

  • Leipää ja sirkushuveja

    Tietotekniikka on sitten ihmeellistä. Vielä äsken tämä blogi ei toiminut ja nyt taas toimii. Kiitos Ilkan ja Pekan, että toimii. Jos minun pitäisi yksikseni älytä, mikä mättää ja miksi tietokoneesta tulee savua, olisin varmasti sormi suussa kaatamassa koneeseen bensaa. Makkaran voisin roihussa paistella.

    Ehken nyt ihan niin uuno ole, mutta ei se kauaksi jää. Toisaalta miksi pitäisikään osata? Kun minulla sattuu olemaan lähelläni sellainen ihminen, joka hoksaa nopeasti vian, korjaa sen alta aikayksikön ja pussaa päälle – en nyt puhu Pekasta – niin miksi vaivautuisin itse? Miksi mietiskelisin monta päivää, kokeilisin jotain ja lopulta sekoittaisin koneen totaalisesti?

    Tietenkin pitää itse osata edes jotain ja kai minä osaankin. Osaan sen vain paljon hitaammin kuin ne, jotka osaavat oikeasti. Onneksi minulla ja meillä kaikilla on jotain sellaistakin osaamista, jota ei ole ihan kaikilla. Osaan laittaa kohtalaisesti ruokaa tai ainakin niin, ettei tarvitse joka päivä lämmittää mikropitsaa. Osaan katsoa monia asioita markkinoinnin näkökulmasta ja piirtää abstraktit ideat kuvioiksi. Tänä aamunakin aloin jo mietiskellä, miten Etelä-Savon matkailussa voisi lähestyä segmentointia McGrathin (2001, 54) product platformin kautta.


    Tunnistettaisiin aluksi ne peruselementit, joista turistien matkat koostuvat. Niitä voisivat olla yleisellä tasolla majoitus, ruoka, kulttuuri, vesistö, kuntoilu, luonto ja niin edelleen. Nämä jokainen jakaantuisivat useampiin variaatioihin. Esimerkiksi majoitus koostuisi luksusmajoituksesta, hotelleista, mökeistä, telttailusta ja pitkäaikaisesta majoittumisesta. Kulttuuriin tulisi oopperaa, balettia ja taidetta. Vesistöön laivaristeilyjä, vierasvenesataman palveluita, kanoottiretkiä ja sellaista.

    Kun näitä osasia yhdistellään eri tavoin, saadaan tarjottua monille eri asiakasryhmille heidän toivomiaan ratkaisuja. Esimerkiksi kulttuurista kiinnostuneiden pakettiin tulisi majoitusta, kulttuuria eri muodoissaan ja ravintoa. Tämän segmentin sisällä olisi sitten erilaisia alasegmenttejä tai profiileja. Toiset tulisivat itse laulamaan oopperaan ja tarvitsisivat siksi pitkäaikaista majoitusta, olisivat kiinnostuneita käyttämään ravintolapalveluja vain silloin tällöin ja olisivat käytännössä töissä Savonlinnassa. Osa taas tulisi vain yhteen oopperaan, yöpyisi luksushotellissa yhden yön, söisi kalliilla parhaissa ravintoloissa, tulisi Savonlinnaan luksusjahdilla ja vaatisi käyttöönsä limousinen kuljettajineen.

    Vaikka nämä esimerkkiryhmät harvemmin surffaavat netissä ja hankkivat sieltä tietoa mahdollisuuksistaan, ymmärrät varmasti, mitä tarkoitan. Kun kävijä valikoisi esimerkiksi majapaikakseen keskitason mökkimajoituksen kolmeksi yöksi Järvisydämestä, silloin jo pitäisi matkailupalvelun automaattisesti ymmärtää, ettei tarjoa tälle matkustajalle limousinea oopperaan. Ehkä hän olisi kiinnostuneempi vaellusratsastuksesta tai melonnasta ja koko päivän kalastusretkestä, koska siihen kolmen yön majoitus antaisi sopivasti aikaa. Saattaisipa matkailijaa kiinnostaa myös laivamatka Savonlinnaan ruokailuineen ja Olavinlinnan käynteineen, vaikka ooppera ei häntä kiinnostaisikaan.

    Ainahan palveluun voi lisätä kentän, jossa matkustaja voi hypätä profiilista toiseen. Vaikka kalastus olisikin pääasiallinen syy tulla Saimaan rannalle, voi kalastajakin pynttäytyä yhtenä iltana parhaimpiinsa ja käydä oopperassa – ihan yleissivistyksen vuoksi.

    Kuitenkin jo yksinkertaisilla valinnoilla saataisiin kullanarvoista tietoa matkailijasta ja osattaisiin ehkä kohdistaa hänelle oikeita palveluja jatkossa. Jos majoituksen peruselementti ei kiinnosta, kyseessä on ehkä jonkun paikallisen luokse majoittuva vieras tai sitten ohikulkumatkalainen.

    Olipa syy mikä tahansa, aina kannattaa tarjota kävijöille peruutuslippuja oopperaan. Saadaan katsomon penkit täyteen ja kansalle sivistystä.

  • Vanha ja raihnainen

    Tassu kipeä. Ei käsi jaksa nousta. Toissapäiväinen sulkapallon peluu aiheutti paikallisen kuolion lavan seudulle tai siltä se ainakin tuntuu. Mobilattia kuluu. Eilisestä ammunnasta puolestaan muistona mustelma olkavarressa.

    Huomenna pitäisi pölähtää Utajärvelle, mutta pitkä on matka Savonlinnasta pohjoiseen. Pitää lähteä aamuyöllä, että kerkiää Riistapeikkojen kokoukseen kolmeksi. Siihen mennessä on nuoltava haavat kuntoon ja hankittava niitä lisää sählyssä.