Kirjan jälkeen

Vuosi: 2008

  • Minä = #T5?

    Väikkäri on nyt siinä vaiheessa, että aineisto on koossa ja analyysiä vailla ja nyt tarkoitan tietenkin sellaista kunnon analyysirytistystä. Laadullista aineistoa analysoi jatkuvasti osittain tietämättäänkin. Tekee tulkintoja eikä niiden ohjaavaa vaikutusta aineistonkeruussa voi oikein välttää. Pitää vaan koittaa olla tietoinen moisesta.

    Nyt olen mietiskellyt oikein tosi mielellä, mikä olisi paras analysointimetodi. Jostakin kumman syystä olen taipumassa analysointiohjelman puoleen. Aloittelin eilen johtoryhmän kokousten muistiinpanojen koodausta ja olen jatkanut sitä tänään. En tee vielä mitään tageja vaan yritän häivyttää ensin henkilöllisyydet anonyymeiksi numerosarjoiksi ja muokata aineiston ohjelmayhteensopivaan muotoon. Minusta meinasi tulla #T5, mutta totesin, että ei ehkä kannata häivyttää itse itseään omassa tutkimuksessaan taka-alalle. Sen tekevät sitten aikanaan esitarkastajat.

    Koodaus on aika hidasta puuhaa, ja jos olisin ollut fiksu, olisin jo alun alkaen kirjoittanut muistiinpanot niin, ettei tätä tarvitsisi nyt tehdä. Mutta ihan kivaa silti, että jotain tapahtuu. Onpahan tullut luettua aineistoa läpi intensiivisesti ja nyt alkaa vähän hahmottua, mitä siinä puhuttiinkaan. Ehkä jotain järkevää nousee esiin ennen pitkää.

  • Sulista ja ammuntaa

    Perhe Kukkonen-Palo-oja on aloittanut kuntoilun ihan tosi mielellä. Eilen käytiin pelaamassa sulkapalloa ja tänään ampumassa kiekkoja. Molemmat olivat oikein kivoja juttuja. Minä jopa melkein pärjäsin sulkapallossa. Toki vähän auttoi se, että Ilkka potee edelleen wakeboard-vammojaaan.

    Savonlinnan tennishallin lattia oli aika huono sulkapallon peluuseen. Jalat tarttuivat kiinni tantereeseen ja pelotti, että nilkka nyrjähtää.

    Pelattiin vähän aikaa niin, että minä yritin aina palauttaa Ilkalle keskelle kenttää, ettei hänen tarvitsisi juosta. Minä juoksin sitten senkin edestä. Huhkin niin, että syke nousi välillä jopa 170 yläpuolelle, mutta siitä ei enää päästy sählylukemiin.

    Tänään sitten kokeilin eka kerran kiekkoammuntaa. Enpä osunut. Pakko myöntää, että tässäkin lajissa Ilkka pesi minut, ei ehkä ihan 10-0, mutta 6-1 ainakin. Se helkkarin pyssy vaan painaa niin paljon, että asento tärisee jo ennen kuin yksikään kiekko on lähtenyt. Lonkalta, oikeasta aloitusasennosta, en uskaltanut vielä yrittääkään.

    Olimme vähän niin kuin tutustumiskäynnillä Savonlinnan metsästys- ja ampumaseuran toimintaan. Pitänee maksaa liittymismaksut ja ruveta tosimielellä harjoittelemaan ampumista. Myöhemmin syksyllä SMAS aloittaa harjoitukset sisäampumaradalla ja tarjoaa seuran puolesta aseet ja panokset. Sinne menen takuulla. Sedät saavat opettaa minusta Annie mestariampujan.

  • Sähköinen liiketoiminta

    Olen vähän pulassa. Mieli tekisi analysoida omaa aineistoa, mutta toisaalta pitäisi alkaa ottaa matkailukenttää haltuun. Äsken sain tietää, että tämänsyksyisen markkinoinnin ja kansainvälisen liiketoiminnan luentoni aihe on muuttunut. Kun pari vuotta olen jaaritellut innovaatioista, nyt pitää jakaa sama aika kahteen: sähköiseen markkinointiin ja innovaatioihin.

    Eivätpä Kuopiossa arvanneet, että uusi avaus sopii minulle mainiosti. Kävin eilen keskustelemassa mahdollisista työkuvioista matkailualalla ja keskusteluissa tuli voimakkaasti ilmi tarve kehittyä nimenomaan sähköisen markkinoinnin tai yleisemmin sähköisen liiketoiminnan alueella matkailukontekstissa. Nythän minun pitää joka tapauksessa mietiskellä sähköisen liiketoiminnan kiemuroita, ja sopivasti voin luentoani varten etsiä esimerkit matkailusta.

    Luento on kuitenkin vasta marraskuun alussa. Sitä ennen pitäisi jo syyskuun kymmenes lähettää konferenssiesitys EBRF:ään. Mitäs minä kerron esityksessäni, jos en ehdi analysoida aineistoa? Kiperään pulmaan on siis olemassa helppo vastaus: analysoi aineistoa!

  • Se kirkastuu sittenkin!

    Ihmeellistä. Mahtavaa. Wautsi-wau! Minähän olen kaksi melkein kokonaista työpäivää tehnyt jotakin väikkärin eteen! Kirjoitin puhtaaksi ja luin ajatuksella läpi viimeisen johtoryhmän kokouspöytäkirjan ja innostuin uudelleen.

    Miksi ihmeessä minun pitäisi takertua väkisin siihen, miten tutkimassani hankkeessa luotiin yhteistä ymmärrystä, mitä kaupallistaminen on? Voisinhan minä ihan yhtä hyvin ottaa toimintatutkimukselle läheisen kriittisen näkökulman itse tutkimuksen kaupallistamisprosessiin yliopistossa. Siitä saisi vaikka mitä irti.

    Tutkimuksen aikana on moneen otteeseen pähkäilty, kenen oikeastaan pitää kaupallistaa akateemista tutkimusta. Onko se yliopiston innovaatioyksikön tehtävä vai tutkijoiden itsensä tehtävä, vai olisiko se jonkun yksittäisen, siihen hommaan palkatun ihmisen tehtävä? Nyt on jo nähty, etteivät yliopistossa syntyneet ideat välttämättä jaksa kantaa euroiksi asti.

    Entäpä, jos lähtisin väikkärissäni liikkeelle ihan puhtaasti tästä eurooppalaisesta paradoksista ja sen jälkeen puntaroisin kriittisesti, miten esimerkiksi Kuopiossa voitaisiin kehittää kaupallistamisketjua sujuvampaan suuntaan?

    Oikeastaan olen takunnut tutkimukseni kanssa siitä asti, kun olen yrittänyt ympätä siihen oppimisasiaa. Jo aiemmin yritin löysäillä näkökulmaa ja keskittyä vain mielenrakentamiseen. Sekään ei sujunut. Olen alkanut viime aikoina kaivata Tikkasen Irman kaltaista suoraviivaista ohjaajaa, joka olisi varmasti jo työntänyt minut kirjani kanssa maaliin. Nyt olen haahuillut oppimisen kanssa ja todennut olevani tosi tyhmä.

    Mitä jos koko tämä aika ja energia olisikin uhrattu vähemmän abstrakteille asioille? Mitä jos olisin päntännyt innovaatiokirjallisuutta? Mitä jos olisin ottanut esiin kylmiä faktoja enkä pehmeää ja puolilämmintä tulkintaa? Mitä jos tekisin sen nyt ja kokeilisin, alkaako tekstiä tulla? Onhan tässä jo pari vuotta poljettu oppimisen suota jalkojen alla.

  • Se en ollut minä

    Viime torstain Joutsenlampi-baletti tarjosi meille Ilkan kanssa myös muuta nähtävää kuin itse esityksen. Kuten täällä blogissa kerroin, siirryimme väliajan jälkeen eturiviin. Melkein meidän vieressämme istui entiseltä tanssijattarelta pitkine kauloineen näyttänyt äiti, isä ja sellainen alle metrin pituinen poikalapsi. Lapsi oli ihan mukava tenava. Suu ammollaan katsoi balettia ja hurmasi myös orkesterin soittajatädit.

    Äitinsä ei ollut ihan niin hurmaava ilmestys. Jo baletin aikana hän yltyi raivokkaisiin aplodeihin jopa niin, että primadonnan kuuluisat 32 fouetté-liikettä jäivät pari kierrosta vajaiksi (Itä-Savo 9.8.2008).

    Baletin jälkeen tämä innokas katsoja villiintyi ihan täysin. Hän tömisteli jalkojaan, huusi monella kielellä kehuja ja kiitoksia, läpsytti voimallisesti käsiään yhteen ja villitsi siinä samalla lapsensa ja miehensä. Aluksi me vähän naureskeltiin esitykselle, mutta lopulta päätettiin, että on ehkä viisainta lähteä ensimmäisten joukossa pois katsomosta, ettei kukaan vain luule, että me Ilkan kanssa siellä hillutaan eturivissä.

    Olipa kerrankin viisas teko. Tämän aamun Itä-Savosta saimme sitten lukea, että täti lopulta kimpaantui myös järjestysmiehille, jotka olivat estäneet lähemmän kontaktin kapellimestarin kanssa. Siinä sivussa oli sitten tullut mäjäytettyä pariin otteeseen myös viatonta järjestysmiestä. Mies oli tullut rakkaansa apuun, ja vaikka olikin meinannut aluksi päästä karkuun, olivat kanssaihmiset polttaneet tämänkin hurjimuksen järjestysmiehille. En usko, että balettijuhlilla on kovin monesti aiemmin tarvittu poliisia, mutta nyt pariskunta oli järjestänyt kivasti majoituksen paikallisen poliisin huomissa.

    Lehdessä ei puhuttu mitään pojanpallerosta. Edesvastuutonta, että noin vähästä sekoavilla vanhemmilla oli mukanaan vielä ihan pieni lapsi. Lapsen varjolla kai nämä kipittivät eturiviin ja olivat siinä vaaraksi orkesterille ja tanssijoille. Kauhea ajatella, mitä vahvemmat nautintoaineet ja voimakkaammat kokemukset saavat aikaan, jos pelkkä baletti kirvoittaa vanhemmat noin äärimmäisiin tekoihin.