Kirjan jälkeen

Vuosi: 2008

  • Hetkutusta Helsingissä

    Hurautettiin Ilkan kanssa mutka Helsingissä lauantaina. Ensin käytiin Ikeassa, mutta vieläkään en oikein syttynyt ruotsalaisketjun tarjonnalle. Ostettiin kuitenkin se, mitä pitikin eli muutamia muovilaatikoita vaatehuoneeseen.

    Ilkka hoksasi, että voitaisiin käydä Heurekassa ennen kuin mennään Lintsille. En ole käynyt Heurekassa aiemmin, ja vaikka aluksi harmittelin mielessäni, että menee kallista hurvitteluaikaa hukkaan, oli Heurekan visiitti tosi mukava. Kolmikymppiset loivat Heurekassa nahkansa ja palasivat takaisin lapsuuteen. Vedettiin suolisukkahousuja, vaihdettiin formula-autoon rengas, vedettiin köyttä, poljettiin pyörällä nuoralla ja lopuksi otettiin hiki pintaan polkuformulakisoissa.

    Ilkka onnistui hankkimaan itselleen huonon olon sellaisessa lasten leikkikenttälelussa, jossa pyöritään ympäri hurjaa vauhtia. Ei olisi enää tarvittu Lintsin laitteita, mutta niin vaan Ilkka urheasti kävi läpi kaikki hurjimmat vehkeet vielä Lintsilläkin. Jos minua yhtään tuntee, voi arvata helposti, kuka istui aina vieressä:)

    Lintsin uutuus, Kirnu, oli minusta vähän pettymys. Se näytti tosi hauskalta. Ajattelin, että viimeistään Kirnussa vatsan sisältö kirnutaan voiksi tai muiksi tuotteiksi, mutta ei. Ensin jouduimme odottamaan monta minuuttia jonossa. Sitten piti ähistä ja puhista ja venyttää koko puolitoistametrinen vartalonsa äärimmilleen, että yltää nousemaan koko vehkeeseen. Seuraavaksi odoteltiin, että varmasti kaikki remelit ovat tosi tiukasti kiinni. Itse kirnuaminen kestikin sitten vain parisenkymmentä sekuntia. Kamala härdelli ennen ajoa ja sitten yksi silmukka taivaalla ja pois.

    Paras vehje oli ehkä perinteinen Viking-vene. Käytiin siinä kahdesti, ja vaikkei minulla voinut tuntua ihan siellä, missä Ilkalla, minunkin vatsanpohjassani tuntui hauskoja kutitteluja, kun vene heilahteli puolelta toiselle. Salama-vuoristorata oli ihan jees, mutta sinne piti jonottaa yli kymmenen minuuttia, mikä söi vähän innostusta. Salaman hyvä puoli oli sen tosi luonnollisen tuntuinen liikehdintä. Samaa ei voi sanoa Kiepistä. Se vatkasi kyytiläisiä niin, että päät kolisivat hervottomasti turvakaariin. En tykkää.

    Lintsin vehkeet ovat aika perinteistä sorttia. On varmaan melko hankala keksiä enää mitään uutta varsinkin, kun huvipuistoalue käy ahtaaksi. Saipa sitä tuollakin pään vähäksi aikaa sekaisin. Vatsa ei mennyt, vaikka lopuksi vetäisin melkein koko hattaran kitusiin.

  • Norsu lasikaupassa

    Sitä saattaa ihminen yhden kulttuurikokemuksen innostamana hakeutua toiseen ja kuvitella, että muuttuu maalaistytöstä kulturelliksi silmänräpäyksessä. Ei muutu. Aida oli niin kiehtova kokemus, että lähdin eilen innoissani katsomaan Joutsenlampi-balettia. Kun en ollut ihan satavarma, tykkäänkö baletista, köyhäilin ja ostin meille halvimmat mahdolliset liput. Siihenhän se sitten meinasi tyssätä koko homma. En nähnyt juuri mitään. Aina silloin tällöin näin vilahdukselta baletin tähtitanssijoita ja vähän pidempiä aikoja ryhmäkohtausten tanssijoita.

    Olin tosi pettynyt. En nähnyt, oli kylmä, ensimmäisen osan tanssijat tanssivatkin yöpuvuissa (koreografi oli tehnyt iltapukuversion) eikä tutuissa ja muutenkin baletin alku muistutti enemmän kuviokelluntaa kuivalla maalla kuin odottamaani sulavaa liikehdintää joutsenen lailla. Ihmisestä ei tule joutsenta, vaikka söisi pelkkiä vesikasveja ja laihtuisi olemattomiin.

    Väliajan jälkeen Ilkka talutti minut eturiviin. Siitä näin paremmin, ja vaikka taas aloitettiinkin yöpaitakohtauksella, en enää kiinnittänyt huomiota yksityiskohtien virheisiin. Tajusin, että kun olin nähnyt välillä vain käsien rivistön, olin huomannut kaikki ne kiemurat, jotka muuten suoraan riviin oli tullut. Nyt näin tanssijoiden koko vartalon ja tajusin, että rivihän näyttääkin yllättävän suoralta, jos sitä katsoo kokonaisuutena.

    Silti yllätyin omasta reaktiostani. Kun venäläiset tähdet pistivät parastaan, minä voin melkein pahoin, kun ajattelin sitä kärsimyksen määrää, jonka kaikkien yksityiskohtien hiominen on vaatinut. Jotta ilmassa tekee täydellisen venytyksen kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin yhtä aikaa, ei voi olla milligrammaakaan ylimääräistä massaa. Jokainen jänne ja jokainen lihas on venytetty äärimmilleen ja siitä vielä vähän lisää. Mielestäni tanssijoista vain kahdella oli kasvoillaan hymy, joka kertoi tanssin tuomasta ilosta. Tähtien tähti, Odette/Odilen roolin tanssinut, Jekaterina Kondaurova ei hymyillyt vielä silloinkaan, kun yleisö osoitti hänelle suosiotaan hurjasti. Eturivissä yksi täti meinasi ihan villiintyä suosionosoituksiin. Primadonnalle kai kuuluukin tietty ylväys ja viileys, mutta kylmä ja kopea ei sentään tarvitsisi olla.

    Olisi pitänyt tutustua etukäteen, mistä Joutsenlampi kertoo. Tyhmänä maalaistyttönä en tiennyt muuta kuin tästä Odette/Odilen kaksoisroolista, mutta kaikki muu oli hämärän peitossa. Olisi auttanut, jos olisin tiennyt etukäteen, että tarinassa äiti kehottaa Siegfried-prinssiä valitsemaan itselleen puolison illan tanssiaisissa, mutta prinssi rakastuukin lammella kauniiseen Odette-neitoon, jonka ilkeä velho on taikonut joutseneksi. Sitten tanssiaisiin saapuu velho Odettea muistuttavan Odile-tyttären kanssa ja tietenkin prinssi kosii väärää neitoa. Odette heittäytyy sydän murskana lammen syövereihin ja prinssi erehdyksensä huomattuaan perässä. Näin suuri pyyteetön rakkaus surmaa lopulta myös velhon. Kaiken tämän opin wikipediasta.

    Loppukohtaus oli vaikuttava ja harmoninen. Tykkäsin paljon enemmän rauhallisesta ja rakkauden riipaisemasta tulkinnasta kuin villistä Odilen hyppelystä – anteeksi tämä rahvaanomainen sanamuoto. Loppua kohden myös muut tanssijat paransivat maallikon silmissä suoritustaan ja tunnistin jopa joitakin kohtauksia televisiosta.

    Odette/Odilen tutut olivat uskomattoman kauniita ja sillä tanssijatar sai ainakin minulta paljon anteeksi kylmyyttään.

    En minä tiedä. Yleissivistyksen kannalta oli ihan hyvä nähdä tämä, mutten ole ihan varma, haluanko nähdä balettia enää uudelleen. Jotenkin kaikki se ulkokuori, luurangot hyppelemässä varpaankärjillään kontekstissa, jossa muutama tähti nousee sekä juonessa että todennäköisesti myös omissa henkilökohtaisissa ajatuksissaan kaikkien muiden yläpuolelle, sai minut voimaan henkisesti pahoin. Sain sellaisen kuvan baletista, että olet joko tähti tai et mitään. Siihen maailmaan en ainakaan oman lapseni soisi kuuluvan. Minä niin odotin, että ihminen voi olla jalo olematta hontelo, ylväs olematta kopea ja kaunis olematta itserakas.

  • Väikkäriahdistus iskee

    Väitöskirja-ahdistus on iskenyt tosi pahana. Yllätän itseni vähän väliä ahdistumasta. Mielessä pyörii melko vahvasti ajatus siitä, ettei väitöskirja ehkä koskaan valmistu. Minulta puuttuu kokonaan tutkimisen into, jota väikkäri vaatisi. En pysty oikein näkemään itseäni missään väitöskirjan jälkeen. Olisi paljon helpompi, jos minulla olisi jokin haave tulevasta työtehtävästä tai työpaikasta, mutta kun ei ole.

    Tänäänkin olen tehnyt kaikkea muuta kuin tutkimusta. Nyt minulla olisi aikaa tutkimukselle, mutta Ilkka tulee kohta ja pitäisi kuitenkin pian keskeyttää koko homma ruuanlaiton vuoksi.

    En ymmärrä, miten minä onnistun joka päivä lipsumaan säännöllisestä työskentelyrytmistä. Jään aamulla näpräämään jotakin koneelle, havahdun aamupäivällä hirveään nälkään, kun aamiainen on jälleen kerran jäänyt väliin. Syön jotain ja samalla skippaan lounasajan. Sitten teen taas jotain muita hommia, tiskaan, siivoan, käyn kaupassa tai jotain muuta ja hupsista, kohta on taas nälkä, muttei enää kannata ryhtyä syömään, koska Ilkka on tulossa parin tunnin sisään ja joutuisin tekemään ruokaa moneen otteeseen.

    Ei tällainen ruokailu muuten olisi paha asia, mutta en pysty yhtään keskittymään mihinkään, jos on nälkä. Väsyttää koko ajan eikä se enää auta, jos jotain syönkin. Väsymys on saanut jo vallan. Pitäisi ottaa tirsat, mutta ei muka voi, kun pitäisi oikeastaan tehdä väitöstutkimusta. Ympyrä sulkeutuu eikä mitään tapahdu. On vain nälkä ja väsy ja ahdistus tekemättömistä töistä.

    —

    Teuvo kyseli jo tutkimuksen edistymisestä. Kysymys oli vielä esitetty varovaisesti pienin kirjaimin, mutta takuulla Teuvokin kohta hermostuu, kun minä vain lusmuan. Olen viettänyt kesälomaa nyt vuoden yhteen menoon. Jokohan kohta olisi tekemisen aika?

  • Kesä – lyhyt oppimäärä

    Kaikki alkoi siitä, kun ensin hermostuin täysin moottoripyörähommiin, uhkasin jättää kurssin kesken, vahingossa pääsin kuin pääsinkin käsittelykokeen heti ensi yrittämällä läpi, mutta ajoin inssissä miinaan. Tietäähän sen. Itkua, itkua ja vielä lisää itkua. Minä, joka oikeasti olen parempi tuolla liikenteessä kuin monet muut samaan aikaan autokoulussa kruisailleet, en päässyt inssiä läpi.

    En vieläkään ole keksinyt, missä minä ajoin suojatien eteen pysähtyneen auton ohi pysähtymättä, mutta uskottava se oli. Lisää ajotunteja oli taas luvassa ja hetken jo mietin, riittävätkö rahat enää niihin ja uuteen yritykseen. Onneksi autokoulu tuli vastaan ja antoi anteeksi pari ylimääräistä tuntia. Lopulta se kortti tuli melko helposti, mutta minulle eivät 12 ajotuntia siihen riittäneet vaan ajelin ainakin 18 tuntia. Noh, sainpahan harjoitella, ettei tarvinnut omaa pyörää kaataa.

    Oli siis kortti ja pyöräkin, mutta ei ajokunnossa. Jos jotain on tänä vuonna opittu niin omia vehkeitä ei pidä mennä lainaamaan hyvillekään kavereille. Ensin meni kelkka ja sitten pyörä. Minun silmäterä-Savagesta tuli hetkessä niittokone, kun Ilkan kaveri kynti sillä piennarta. Mies selvisi mustelmilla, mutta Savage oli pari viikkoa remontissa. Olisi varmaan vieläkin, mutta Ilkka kipitti joka aamu tallille ja korjasi pyörän itse. Onhan siinä vieläkin naarmua ja ruttua, mutta saatiin sentään ajokuntoon.

    Ensimmäinen ajokerta päättyi itkuun alle viidessä minuutissa. En uskaltanut enää ajaa, kun olin kaatanut autokoulun pyörän vielä kertaalleen käsittelykokeen jälkeen. Yhteensä siis muksahdin kolmesti. Pelotti, että Savage ruttaantuu heti uudelleen, kun se vihdoin oli ajokunnossa. Seuraavana päivänä Ilkka istahti kentän laidalle ja minä aloittelin moottoripyöräilyä uudemman kerran. Aika äkkiä uskalsin jo karata kentältä ja Ilkka jäi yksikseen ihmettelemään, minne se muori oikein kurvasi. Vielä pieni lenkki maantiellä ja sitten oltiinkin Ilkan kanssa lähdössä jo Utajärven suuntaan. Ensimmäinen ajopäivä omalla pyörällä – itkuisen viisiminuuttisen jälkeen – tuotti mittariin viitisensataa kilometriä ja kolme neljäsosaa siitä vesisateessa. Oltiin Ilkan kanssa ihan likomärkiä, kun päästiin Utajärvelle. Paleli niin hirvittävästi, että tuntui, ettei ehkä koskaan lämpene, vaikka äitillä oli teetä ja saunaa tarjolla.

    Sen jälkeen onkin sitten ajeltu enemmän ja vähemmän onnistuneesti. Välillä olen käynyt treenaamassa itsekseni kentällä, mutta aika paljon on ajeltu maanteilläkin. Yhteensä ehkä jo yli kolme tuhatta kilometriä.

    Muita kesämuisteloita sitten viime kirjoittelun on kerääntynyt ihan mukavasti. Ihan ensimmäinen liittyy tiiviisti hevosenhajuun. Suvi täytti kesäkuun alkupuolella pyöreitä ja sen kunniaksi hommasin meidät islanninhevosvaellukselle. Virpikin innostui mukaan. Oli aivan hurjan mukava taas ratsastaa. Mennä hulmuutettiin tölttiä ja laukkaa kuin vanhat tekijät. Minun ratsasteluista on vierähtänyt sellaiset viisitoista vuotta, mutta Suvi on ratsastellut vielä viime vuosinakin aina silloin tällöin. Virpin hevoshistoria oli meistä kaikista lyhin.

    Ihmetyttää, miten ne ponit näkivät kavionsa asettaa, vaikka harja roikkui silmillä ja maasto oli tosi hankalaa. Sitä sanotaan, että minne islanninhevonen ei pääse, ei tarvi mennäkään ja niin se varmasti on. Mieli tekisi mennä pian uudelleen ratsastamaan. Ilkan allergia yhdistettynä minun krooniseen rahapulaani estävät tehokkaasti vakitunnit, mutta ehkä joskus voisi käydä vaelluksella.

    Viimeksi kirjoitin tänne blogiin kajakkikokeilusta. Olen kokeillut sitä uudelleen. Tällä kertaa kastui vain takapuoli, kun kajakin pirulainen hörppäsi vettä kajakkiin sisään soluttautumisvaiheessa. En ymmärrä, miten sen purkin saisi menemään suoraan. Kokeilin vaikka mitä, mutta kai minä olen luontaisesti vasemmalle kallistuva – siis fyysisesti, en muuten. Ehkä kolmas kerta toden sanoo.

    Ajoin elämäni ensimmäistä kertaa moottoriveneellä. Oltiin Ilkan kanssa viikko heidän saarellaan Kallavedellä. Ongin hurjan määrän kaloja! Meinasi välillä tympäistä, kun yhtenään piti laittaa uutta matoa koukkuun. Saaliina oli kymmenittäin särkiä, kaksi salakkaa, yksi ahven ja yksi lahna.

    Saarelta karautettiin takaisin Savonlinnaan ja oopperajuhlille. Ensimmäiseksi oopperakokemuksekseni valikoitui Aida ja se olikin sitten aivan upea kokemus. Hymyilin itsekseni katsomon pimeydessä ja välillä pitelin Ilkan kädestä kiinni. Maalaistyttö ei ole ennen moista tunnetta saavuttanutkaan, oli se niin mahtavaa. Heti pitää päästä ensi kesänä uudelleen ja vaikka kaikkiin oopperoihin!

    Kaiken kaikkiaan tästä kesästä jää päällimmäisenä mieleen maalaus. Ensin valttasin kesäkalusteet ja sillä aikaa Ilkka paikkamaalasi sisäseiniä. Sitten rapsuttelin maalia alakerran aidasta ja myöhemmin myös parvekkeen kaiteesta. Ilkka maalasi ne, kun olin reissussa. Saaren mökilläkin otimme urakaksi ikkunanpuitteiden maalauksen ja sitten innostuimme vielä maalaamaan penkin ja oven ja vähän sieltä sun täältä. Vielä olisi yhdet maalit odottamassa, kunhan vaan päästäisiin yksimielisyyteen, mikä seinä vetäistään harmaaksi.

    Tuntuu siltä, että kesä on nyt päättynyt. Se päätettiin varsin vauhdikkaissa tunnelmissa Ukkohallassa. Ilkka meni kaapelivesilautaradalla kuin ammattilainen ja minä pääsin urheasti radan ensimmäiseen mutkaan, mutta en sen pidemmälle. Meni hermot – ja vettä nenään. Itse menin saunaan ja pysyin siellä. Miten sitä nyt kesäkiloinen pallero voisikaan teutaroida märkäpuvussa ihmisten ilmoilla ja olla toisten haittona kaapeliradalla? Jäi vähän harmittamaan, etten tullut enää kokeilleeksi muutaman kerran jälkeen. Minusta vaan alkoi oikeasti tuntua siltä, että kaikkia muita häiritsi se, että minä olin aina umpisukkelossa ensimmäisessä mutkassa, ja joutuivat siksi väistelemään minua ihan turhaan. Kaapeliradan pojatkin saivat puksuttaa moottoriveneellä hakemaan minua ihan kiitettävän monta kertaa. Sekin harmittaa, että Ilkka osaa aina kaiken ja minä en mitään. Ettei jäisi väärä käsitys, vedessä kapulan perässä rimpuilu oli tosi kivaa ja takuulla menen sinne uudestaan. Maksan vaikka ekstraa sille venekuskille!

  • Miss märkä T-paita ja vähän muutenkin

    Kun ei kirjoita blogia vähään aikaan, uudelleen aloittaminen on hurjan vaikeaa. Pitäisi kirjoittaa koko ajan, mutta mökiltä se on vähän vaikeaa. Lähdimme sitten kuitenkin mökille juhannuksen viettoon, vaikka molemmat olimme kipeitä juuri ennen mittumaaria. Tauti ei pahemmin haitannut. Mitä nyt vähän nenä vuoti ja köhä kutkutti kurkkua. Uskaltauduimme muutaman kerran järveenkin. Minä kerran vaatteet päällä.

    Mistähän sen aloittaisi? Ilkka osti viime kesänä kajakin ja houkutteli minuakin testaamaan sitä. En nyt muista, miksi melontahommat jäivät viime kesältä, mutta nyt uskaltauduin pulkkaan, vaikka aluksi pistin vähän hanttiin. Ensin Ilkka antoi minun kuivaharjoitella maalla. Melonta-asento on tosi omituinen. Polvet surtussa kajakin reunoissa ja jalat edessä. Olo on vähän merenneitomainen – jalat ahdistettuna yhteen lahkeeseen.

    Ihme ja kumma mutta pääsin kajakkiin ensi yrittämällä myös vedessä enkä vielä edes kastunut. Siinä sitten loiskuttelin melalla ja Ilkka huuteli ohjeita laiturilta. Aallokko oli melkoinen. Vaahtopäät pärskyivät rantakiville, ja minä tyttö se vaan meloskelin edestakaisin rannan myötäisesti.
    Kahdeksikko sujui melkein paremmin kajakilla kuin moottoripyörällä.

    Olisi vaan pitänyt harjoitella myös rantautumista ennen kuin tuuli yltyi. Ensin ohjasin kajakin keulan laituriin ja sitten Ilkan tiukkojen ohjeiden myötä onnistuin jotenkin sompailemaan sen rantaan. Ilkka yritti viimeiseen asti ottaa minua kiinni, mutta niin vaan mulahdin järveen. Kova aikomus oli loikata näyttävästi kajakista kuivalle maalle. Siinäpä sitten tyttö oli märissä vaatteissaan ja surkea ilme naamallaan. Taisin mainita jotain viimeisestä melontakokeilusta, mutta tosi asiassa se oli niin kivaa, että voisin vielä harkita uusintayritystä. Hurjan sulavasti puikkelehdin aaltojen seassa, mutta miten sitä voisi vielä päästä kuivana rannalle? Ehkäpä apu löytyy melontaoppaasta…

    Vaikka nuha ei ihan Vesannolle jäänytkään, oli meillä hurjan mukavaa ihan kahdestaan. Rauhassa saunottiin ja grillattiin, paistettiin muurinpohjalättyjä ja nukuttiin pitkään. Siinä se sielu lepää – oman kullan kainalossa luonnonhelmassa.