Istuntaharjoituksia ja itkuisia kavaletteja

Kävin tällä viikolla ratsastamassa kaksi kertaa. Ensin maanantaina kävin normaalilla tunnilla. Silloin ratsuni oli upea emäntä Irma. Meillä on varmaan samankokoinen kenkä, ei Irmankaan kenkä näyttänyt kauaksi kolmikutosesta heittävän!

Irma oli kiltti karsinassa ja alkuun ajattelin maneesissakin, että jättiläinen on reipas kaveri. Ravi oli reipasta ja käynnissä Irma kääntyi pelkillä painoavuilla. Sitten tuli laukannoston aika. Irma nosti laukan kiitoravin kautta, mutta nosti kuitenkin. Laukkaa piti ylläpitää tosi aktiivisesti ja suurikokoinen hevonen tuntui itsekin varovan kulmia.

Esteet vaikeita

Sitten alkoivat todelliset vaikeudet. Meidän piti yksitellen mennä pari maapuomia laukassa, vaihtaa laukka, tehdä tiukka käännös ja tulla puomit uudelleen. Kuulostaa helpolta, mutta ensin piti taistella laukka, sen jälkeen tehdä nopea käännös poispäin muista hevosista,  yrittää osua keskelle puomeja ja sama uudelleen. En yksinkertaisesti saanut Irmaa kääntymään.

Hevonen puri kuolaimeen ja pää mutkalla kipitti kiitoravia kavereiden luo. Muut joutuivat odottamaan taisteluani, ja kun lopulta pääsin ne helkkarin puomit ravissa, ajattelin, että nyt rääkki loppui.

Sitten mentiin pääty-ympyrälle laukkakavaleteille. Laukka nousi ihan ok, mutta ympyrä ei onnistunut. Irma meni miten sattuu ja taas pää kenossa kohti kavereita. Tuntui kuin hevonen olisi ollut toisesta kyljestään turra. Se ei kuunnellut mitään ulkoapuja.

Kavaletit onnistuivat joten kuten oikeaan kierrokseen, mutta vasempaan ei edes Katrin ja Filurin perässä. Lopulta tuli itku. Sanoin, etten ikinä enää ratsasta. Ei ole hevosen syy, että minä en vain osaa. Muut odottivat kiltisti päädyssä ja minä taistelin Irman kanssa. Essi vakuutteli, että osaamista löytyy, mutta nyt pitää tahtoa. Lopulta Katri ja Filur auttoivat minulle yhden kierroksen kavaletteja, ja se riitti. Ei tarvinnut enää hypätä. Harmitus ja paha mieli jäivät.

Istuntatunti vaarassa

Kun usko ratsastamiseen oli mennyt ja jalat olivat kipeinä leveäselkäisen hevosen jälkeen, oli aika hankala motivoitua tiistain istuntatunnille. Pakko oli mennä,  sillä muuten ratsastus olisi tosiaan voinut loppua Irmaan.

Yhtään ei helpottanut se, että Felisia kiukkuili minulle karsinassa. Käänsi jatkuvasti takapuolta, viuhtoi takakavioillaan ilmaa ja uhitteli hampaillaan. Itku ei ollut taaskaan kaukana.

Jouduin houkuttelemaan sen rahisevan sangon kanssa lähelleni ja sidoin hevosen kiinni vastoin ohjetta. Ei se oikeasti ollut kiinni, mutta luuli olevansa. Sen jälkeen hevonen oli tosi kiltti, mutta siihen mennessä oli kulunut jo puoli tuntia.

Selkä kuin vanhalla papalla

Kun en oikein tiennyt, saanko mennä maneesiin, ja kun lopulta menin, saanko nousta itsekseni hevosen selkään, ehti joku nenäkäs tyyppi jo närkästyä. Essi oli hetken myöhässä ja minä kiersin Felisian kanssa maneesissa ympyrää kiukkuisten ratsastajien kanssa. Onneksi Essi tuli ja pelasti minut.

Istuntatunti oli tosi hyvä. Piti tehdä Sirpan tunnilta tuttuja tasapainoliikkeitä liinassa ensin ravissa ja sitten laukassa. Laukka onnistuu minulta kohtalaisesti, mutta ravissa olen ihan surkea pottusäkki.

Alaselkä ei jousta yhtään. Alan heti vastustaa luonnollista liikettä, kun ravi pomputtaa. Kaikkein hankalinta on löytää rytmi laukan jälkeen. Essikin sanoi, että laukassa istuntani on paljon parempi, joskin nojaan ehkä liikaa eteen. Eteen nojaaminen teki Irma-ratsastuksestanikin vaikeaa maanantaina.

Kun ravi pomputtaa, selkä jäykistyy ja lopulta tasapaino menee ja sitten haen tasapainoa nostamalla polvet korviin. En ole oikeastaan ennen edes ajatellut asiaa, mutta niinhän minä teen. Alan puristaa henkeni pitimiksi tai ainakin tasapainon säilyttämiseksi polvilla.

Huomasin itse, että laukassa katson muutaman metrin päähän eteen, mutta ravissa alan tuijottaa hevosen korvia. Sama juttu kuin moottoripyöräillessä: tasapaino säilyy, kun katselee mahdollisimman kauas.

Paljon on vielä opeteltavaa, mutta onneksi menin istuntatunnille, vaikka maanantain jälkeen olo oli tosi surkea. Istuntatunti antoi paljon ajattelemisen aihetta, mutta suurin anti sillä oli itsetuntoon. Onnea minä, että tulin voittaneeksi itseni.

Site Footer