Kannatti panostaa sorsanmetsästykseen (kosmetologi, pedikyyri, hieronta, you know). Tällä kertaa – ensimmäistä kertaa varmaankin vuosikymmeneen – sain saalista.
Lähdettiin Hetan kanssa Utajärveltä jo hyvissä ajoin kohti Sanginjärveä. Tarkoitus oli käydä ostamassa ensin sorsaluvat Valkeiselta ja käväistä sitten papan luona aamukahvilla. Pappa ajeli kuitenkin vastaan Kemilänkylässä, joten suunnitelma meni myttyyn heti aamusta. Eipä siinä mitään. Mentäisiin Hetan kanssa passiin vähän aiemmin.
Olisi mentykin, mutta isä antoi väärän avaimen eikä saatu mökkitien porttia auki. Piti palata takaisin hakemaan avain tädiltä. Ryyppäsin sitten ne aamukahvit tädin luona Sangilla.
Uusi yritys ja päästiin vihdoin rantaan. En katsonut kelloa, kun lähdimme Hetan kanssa saapastelemaan passipaikalle. Älyttömän märkä kesä oli kasvattanut pienistäkin ojapahasista pieniä jokia, joten jouduimme hakemaan tovin ylityspaikkoja. Meinasin mennä vähän eri paikkaan sorsanmetsästyksen alkuun, mutta katselin aluksi hyvän kannonnokan, jossa söisimme vähän evästä ja maistelisimme kuumaa teetä.
Heta oli ihan kiltisti. Mitä nyt vähän pusikko rytisi, kun Heta kurotteli metsäntuoksuja niin pitkälle kuin hihna antoi myöten. Suo tuoksui raikkaalta sateen jälkeen eikä hyttysistäkään ollut liiemmin haittaa, kun laittoi hupun tiukasti korville.
Siinä teetä särpiessä kuulin, kun sorsa laskeutui läheiseen poukamaan. En uskaltanut aluksi kurkistaa, mihin se tai ne menivät, mutta pikku hiljaa heinäsorsapariskunta lipui näköpiiriinii. Olin siis edelleen taukopaikallani enkä siinä, mihin olin suunnitellut meneväni lähempänä puoltapäivää.
Alkoi vähän jännittää. Vilkaisin hiljaa kännykän kelloa ja se oli vasta 25 vaille kaksitoista. Olin ihan varma, että sorsat ehtivät häipyä ennen kuin niitä saa edes yrittää saalistaa. Yritin pitää Hetaa hiljaa paikallaan enkä uskaltanut itsekään hiippailla parempaan ampumapaikkaan. Minuutit matelivat hiljalleen ja kymmentä vaille kahdentoista totesin, että on pakko vaihtaa Hetalta nahkainen edustuspanta pois.
Viittä vaille nakkasin kännykän repun päälle ja aloin laskea minuutteja mielessäni. Oli pakko yrittää hivuttautua lähemmäs ja pitää samalla Heta pois vedestä. Joko sorsat olivat kuuroja tai sitten kostea metsä peitti pienen rapinan, mutta vain toinen sorsista ojenteli kaulaansa minua kohti. Hetakin ihan tärisi jännityksestä. Sydän hakkasi ja tunsin, kuinka tärinä hiipi minuunkin.
Uskalsin viimein irrottaa otteeni Hetan hihnasta ja napsauttaa varmistimen pois. Ensimmäinen sorsa jyvälle ja pam. Heta syöksyi veteen punainen hihna perässään. Minä rysäytin toisen kerran – nyt toiseen lintuun. Se lähti vaivalloisesti lentoon ja Heta ui perässä, minkä ehti. Hoksasin, että ensimmäinenkään ei kuollut laukauksesta ja yllättävän rauhallisesti laitoin uudet patit piippuun.
Tähtäsin huolella ja ammuin vedessä räpiköivää sorsaa suoraan kohti. Haulit levisivät nätisti sen ympärille ja Heta lähti uimaan saalista kohti. Olin varma, että osuin toisella kuolettavasti, mutta niin vaan nyky haulit kimpoilevat sorsan lihasta pois eikä niillä saa millään saalista hengiltä. Heta oli kuitenkin jo niin lähellä, että mieluummin luovuttaisin saaliin kuin ampuisin vielä kerran.
Hetapa ei pienistä räpistelyistä välittänyt. Urhoollisesti pieni flatti-tyttö ui heinäsorsan luo, otti sen nätisti suuhunsa ja lähti tulemaan rantaa kohti. Minulle tuli kiire palata repulle, ottaa kamera esiin ja räpsiä pari valokuvaa. Olin tosi ylpeä Hetasta. Viime syksynä olin sorsajahdin aikaan Hollannissa teknologiajohtamisen kesäkoulussa ja sitä edellisenä vuonna Heta oli hölmö yksivuotias hulmuaja. Nyt koira alkaa olla parhaassa metsästysiässä.
Aristokraattisen ylpeä ilme kuonollaan Heta nousi höttöisen rantaheinikon yli, asteli arvokkaasti luokseni ja antoi saaliin tyynesti käteeni. Minä olin ihan täpinöissäni. Taputin koiraa, puhua pulputin isoon ääneen kiitoksia niin, ettei varmasti enää yhtään vesilintua jäänyt koko järvelle ja samalla ihmettelin, mitä saaliilla teen. Onneksi olin edellisenä iltana kysynyt isältä, mistä kohtaa sorsaan tehtiinkään viilto suolistusta varten. Siitä on tosiaan ainakin kymmenen vuotta, kun viimeksi sain saalista.
Olen huono ampuja, mutta ehkä suurin syy saaliittomuuteen on se, etten ammu ennen kuin olen ihan varma osumasta. Tämänsyksyinen sorsanmetsästyksen aloitus sai minut entistäkin varovaisemmaksi. Sain kaksi mahdollisuutta tähdätä rauhassa lintuun ja näin, kun haulit levisivät nätisti kohteen ympärille, mutta siitä huolimatta jouduin katkaisemaan tältäkin heinurilta niskat rannalla.
Annoin Hetalle kiitospalaksi puolikkaan makkaravoileivän, mutta makkara ei ollut sillä hetkellä prioriteetti ykkönen koiran mielessä. Kovasti kuono tuhisten Heta seurasi, kun minä kiskoin sorsalta sisuskaluja rannalle. Samassa kuulin, kuinka isä kutsui Hetaa. Isä oli sittenkin ehtinyt töistä kotiin ja sopivasti aloitukseen rannalle. Hyvin ylpeänä Heta laukkasi isän luo ja vähintäänkin yhtä ylpeänä minä heiluttelin saalista ilmassa.
Ei muuta kuin sorsa sanomalehteen ja reppuun ja uutta saalista jahtaamaan, mutta vaikka kuinka juostiin suossa – minä rähmällänikin – ja sestottiin veneellä kaislikossa, nähtiin enää vain yksi heinäsorsa ja sekin kaukaa.
Nyt olen ihan poikki, tai kuten melojamitalistit sanoisivat, reidet huutaa hoosiannaa. On tosi raskasta seistä tai olla vähintäänkin polviseisonnassa keikkuvassa veneessä ase tanassa ja aina valmiina ampumaan. Eikä urakkaa auttanut yhtään se, että olin jo ehtinyt ottaa kunnon kestävyystreenin suojuoksulla. Noh, metsästyspäivä päättyi siihen, kun soudin järven yli takaisin mökille. Päätettiin lähteä kotimatkalle, kun oltiin jo saatu saalista ja ekstra-paistien saaminen näytti niin kovin epävarmalta. Tulipa hyvä mieli koiralle, tytölle ja varmasti isällekin.
