Tekijä: Outi

Muistin taas, miksi inhoan ryhmävoikkaa. Kauheaa häsellystä. Sama suomeksi: Kävin kuntosalicircuitissa elämäni ensimmäistä kertaa ähisemässä ja paljon oli muitakin ähisijöitä. Ihan kivaa, mutta tosiaan harmitti se kamala kiire. Kukaan ei opastanut mitään, paitsi se ystävällinen naisihminen, jonka kanssa kiersin parina härveleitä. Eihän tällainen sohvaperuna mitään ymmärrä, jos liikkeen nimi on takatörö tai läpypunnerrus!

Sitä paitsi tunsin itseni idiootiksi jo ensimmäisen parin minuutin jälkeen, kun ei jalat toimi eri tahtiin kuin kädet. Jos jaloilla marssii paikallaan niin miten ihmeessä saisi samaan tahtiin kädet sohimaan nyrkkeilylyöntejä ilmaan? Ei mitenkään. Nauratti ja hävetti.

Mutta hiki tuli ja se on positiivista.

Eilinen lääkärikäynti oli varsin valaiseva. Päällä on krooninen nielutulehdus ja antibiootit auttavat vain aika ajoin. Edessä on siis nielurisaleikkaus. Kroonista tulehdusta on esitetty aiemminkin syyksi kurkkukipuun ja nyt lääkäri työnsi koko työkalusettinsä kitusiini ja niinhän siellä oli risat valkoisten proppujen, tai mitä nyt olivatkaan, peitossa.

Ei kuulemma ole ihme, ettei oikein jaksa urheilla. Elimistö käy jatkuvaa taistelua tulehdusta vastaan. Jo toukokuun puolimaratonin jälkeen olin väsynyt ja silloinkin minut määrättiin viikoksi juoksukieltoon. Antibiooteilla hoidettiin kurkku siihen kuntoon, että pääsin taas harjoittelemaan. Maratoniin asti jaksoin sinnitellä, mutta sen jälkeen urheilu on ollut yhtä alamäkeä. Ei jaksa, ei huvita ja väsyttää vaan.

Ilmoitin jo vakuutustiedot lääkärikeskukseen ja nyt odottelen leikkausaikaa. Toivottavasti saan sen mahdollisimman pian. Harmittaa vietävästi, ettei jaksa nauttia täysillä tästä elämänvaiheesta, jota nyt vietän. Ollaan Ilkan kanssa paljon yhdessä ilman virallisen yhteisasumisen paineita ja minulla on aikaa tehdä väikkäriä niin paljon kuin haluan. Tästähän minä haaveilin: Vapaudesta tutkia ja urheilla ja illaksi käpertyä oman kullan kainaloon. Inhottaa itseäkin, että kun toinen tulee väsyneenä kotiin, kotona odottaa vielä väsyneempi tyyppi, jonka päätä särkee ja silmät ovat lurpallaan.

***

Käytiin taas eilen pelaamassa kössiä. Ilkka on kyllä kärsivällisin ope ikinä! Minä huiskin huteja ja täpäriä osumia ja pallo pomppii sinne tänne. Ilkka saa liikuntaa siinä, kun minun lyöntini ovat täysin arvaamattomia ja minä saan kiukunhallintakoulutusta, kun on pakko yrittää nieleskellä oma turhautumisensa. Joskus osun palloon vahingossa hyvin ja saan sen lentämään sinne, minne haluan.

Kaikkein vaikein on syöttö. Miten ihmeessä se pitäisi suorittaa? Teen kaikki mahdolliset virheet: liian lyhyt, liian leveä, liian korkea ja liian matala. Ehkä yksi viidestä lähtee oikein.

Mutta on se kyllä tosi hauska laji! Kun saisi perusasiat kuntoon, voisi oikeasti pelata. Minua harmittaa se, etten itse osaa ja se, että Ilkka joutuu pelaamaan niin surkeasti omaan tasoonsa nähden minun kanssani. Sitten onkin jo tuplaharmistus ja kaikki menee takuulla mönkään.

Ja silti se on kivaa. Tykkäisin, jos osaisin ja tykkään kuitenkin. Vielä kun pääsisi muutaman kerran harjoittelemaan niin ehkä sitten…

Kävin maanantaina hankkimassa kortin salille. Olisin mennyt salillekin, mutta asiakaspalvelu oli sen verran kökköä, että jätin menemättä. Ihan kiva typsykkä. Kertoili jumpista ja muusta, mutta ajatteli varmaan, että pelkkä kortti ja maksusuoritus riittävät minulle salilla käymiseksi. Oikein kyselin, että missähän täällä mahtaa olla mitäkin, mutta tyttö sanoi vain, että kaikki löytyy tuolta noin ja viittilöi jonnekin tyhjyyteen. Toivotti hän sentään tervetulleeksi saliohjaukseen torstaina.

Olin eilen menossa samaiselle salille kiertoharjoitteluun, mutta jätin menemättä. En sen vastaanoton tytön takia vaan mystisen kurkkukivun, joka vaivaa silloin tällöin. Tänään kurkku on taas parempana ja tietenkin juuri tänään minä olen menossa näyttämään sitä lääkärille. Turha reissu, sanon ma. Kysyvät, onko kuumetta ja kun ei ole niin sitten sanotaan, että voi voi, semmoista se on. Ota vaikka lämmintä mehua.

No joo, mutta kurkkukipua omituisempaa on tämä jatkuva väsymys. Välillä tuntuu, että alan jo pikku hiljaa heräillä, mutta sitten taas nukahdan. Harmittaa Ilkan puolesta, kun vaivun aina välillä horrokseen ja tuijotan tyhjyyteen. Ei huvita kuntoilla eikä tehdä töitä. Nukkumisesta on tullut lempiharrastus ja sen parissa viettäisin mieluusti vaikka koko päivän. Omituinen olo.

Läski pitäisi saada hyllymään urheilun tahtiin, mutta kun ei niin ei. Minusta on tullut mestari selittämisessä. Ei ole lunta, ei voi hiihtää. On liukasta, ei voi juosta. On kurkku kipeä, ei voi mennä salille. Väsyttää, ei voi tehdä mitään.

Vielä minä tästä tokenen. Nyt ainakin loppuu selittelyt, kun lääkärisetä sanoo, että luulosairas olet. Mene ja urheile.

Uudenvuodenlupaukset on tehty ja pikku hiljaa aloittelen taas kuntoilua. Viime viikolla kipitin pariin otteeseen sählypallon perässä – tiistaina oli KYY-liigan peli ja perjantaina muuten vaan sählyä Savonlinnassa – kävin kerran 40 minuutin lenkillä ja kerran kokeilemassa kössiä.

Kössi oli kivaa, vaikka meinasi mennä hermot, kun en osannut. Siellähän pitää melkein olla kypärä päässä, ettei satu vahinkoja. Lieneekö hölmöä liikehdintää kentällä, vai miksi pallo mosahti kerran silmien väliin? Onneksi kuitenkin vain silmien väliin eikä silmään. Ilkalla on tavattoman pitkä pinna, vaikka hän joutui pelailemaan tosi löysästi minun kanssani. Olisi pitänyt olla vähän kiltimpi ja rauhallisempi niin ehkä hän olisi lähtenyt pelaamaan toistekin. Nyt hän soitti jo matkalta Maisalle ja kyseli minulle pelikaveria.

Pitää alkaa totuttaa jalkoja taas juoksuharrastukseen. Kelit eivät salli hiihtoa ja retkiluisteluun minulla ei vielä ole välineitä. Kohta on – ehkä.

Minulla on harjoituspäiväkirjadilemma. Sain Juoksija-lehdeltä harjoituspäiväkirjan, jota pidin viime keväänä ahkerasti. Kesällä vihkon kuljettaminen ja into kirjoittaa siihen hiipui ja päätin hommata itselleni Suunnon mittarin, jotta saan kaikki harjoitustiedot koneelle. Niinpä niin. Mittari on, mutta joulupukki ei tuonutkaan PC-podia. Olin kai liian tuhma tyttö.

Merkkasin viime viikon urheilut harjoituspäiväkirjaan. Ovatpahan tallessa edes jossain. Harmittaa vietävästi, kun unohdin sykemittarin Kuopioon. Tiistain pelin jälkeen nakkasin mittarin nauhan koneeseen ja eiköhän se sitten keskiviikon lähtötohinoissa jäänyt pyykkitelineelle. Pihkura!