Kategoria: Tajunnanvirtaa

  • Ja nurinhan se meni

    Silmät jääkiekon katselusta rähmäisinä suuntasin keskiviikkoaamuna ensimmäiselle A-kortin ajotunnille. Oli tosi kylmä polkaista pyörällä sillan yli autokoululle ja niinpä kiskoin lisää kampetta niskaan. Sain onneksi autokyydin harjoittelukentälle. Jenna ja Henna kokeneempina kuskeina ajoivat pyörät perille. Yksi huollosta tullut pyörä odotteli meitä jo kentällä. Matkalla varmistin, että onhan autokoulun vakuutukset kunnossa, jos kaatua rymähdän.

    Meitä oli kaksi ison pyöräkortin ajajaa ja yksi tuleva kevarikuski. Pyöristä taas kaksi oli kevareita ja yksi iso pyörä. Minun ehdotuksestani Jenna sai ensin ajaa oikealla pyörällä ja minä otin tuntumaa kevyempään kalustoon.

    Enhän minä tahtonut päästä liikkeelle! Liu’utin ja liu’utin kytkintä, mutta aina päästin sen liian aikaisin ylös. Pyörä hyökkäsi ja sammahti. Ajattelin jo, että tähänkö tämä nyt jäi. Ei motoristi saa edes ratsuaan kesytettyä. Alkuvaikeuksien jälkeen peli alkoi kuitenkin totella sen verran, että uskalsin ajaa sillä kentän poikki. Sitten pitikin jo kääntyä. Hmm. Ilmeisesti selvisin, koska en muista kurauttaneeni ojaan tahi seinään kertaakaan.

    Minä jäin treenailemaan itsekseni liikkeellelähtöä, jarrutusta ja vaihteenvaihtoa, kun Jenna jo harjoitteli käsittelykokeen tehtäviä. Henna oli jo menossa käsittelykokeeseen, joten hän taituroi hienosti pyörällään. Henna on lupsakka tyttö. Kävi aina välillä kyselemässä minulta kuulumisia. Kovasti kannusti yrittämään uudelleen, kun pyörä jälleen kerran sammui.

    Jostakin hassusta syystä lopulta oivalsin, miten liikkeellelähtö tapahtuu sulavasti. Ehkä se, etten onnistunut liikkeellelähdössä, oli oikeastaan hyvä asia. Unohdin nimittäin jännittää tasapainon ja kytkimen puolesta, kun kaikki energia meni liikkeellelähdön miettimiseen.

    Sitten minäkin jo pääsin pujottelemaan ja kieputtelemaan tulevan käsittelykokeen tehtäviä. Hidas ajo sujui alusta alkaen kohtalaisen hyvin, samoin jarrutus, mutta koskaan en tule pääsemään läpi pujottelukokeesta. Miten ihmeessä sen härrävärkin saa taivutettua niin tiukkaan kurviin pujotteluradan päissä? Ympyrän halkaisija on jotain viisi, kuusi metriä.

    No joo, mutta kevari alkoi tulla tutuksi ja aloin lopulta luottaa siihen, että uskallan pysähtyä siitäkin huolimatta, että pitää taas lähteä uudelleen liikkeelle. Sitten pitikin jo vaihtaa pyörää. Ilkka oli etukäteen varmistanut, että autokoululta löytyy pätkille sopiva iso pyörä. En minä merkkiä muista. Ei se ole oleellista.

    Oleellista on se, että isolla pyörällä liikkeelle lähteminen oli huomattavasti helpompaa ja pujottelu vastaavasti vielä paljon vaikeampaa. Se ei taivu voltille millään! Ei millään! Jotenkuten saan tehtyä voltin vasempaan, mutta oikea kierros menee aina leveäksi.

    Autokoulunope laittoi minut harjoittelemaan pelkkää oikeaa kierrosta. Ympyrä tiukkeni ja tiukkeni, mutta samalla minä väsyin ja väsyin. Väsyin kai jännittämiseen ja pelkoon kaatumisesta ja sittenhän minä tietenkin kaaduin. Pysäytin pyörän ilmeisesti liikaa etujarrulla, ei niin, että se olisi mitenkään yhdelle pyörälle noussut. Miten olisikaan, koska vauhtia ympyräharjoittelun jälkeen oli sellaiset viisi kilometriä tunnissa. Siinä saa motoristi jo kyytiä kun vitosta körryyttää!

    Kun pyörä pysähtyi, minä laitoin tassun maahan, mutta maata ei enää löytynyt. Kun löytyi, pyörä oli jo niin kallellaan, etten jaksanut pitää sitä pystyssä. Kaksi tuntia olin jo treenannut ympyröitä ja jarrutuksia, pelännyt liikkeelle lähtöä ja puhkunut intoa, kun jotain välillä opinkin. Ja sitten olisi pitänyt pitää yhden jalan turvin joku miljoona kiloa rautaa pystyssä! Hei hellurei, ei onnistu, vaikka kuinka bodaisin.

    Juuri huollosta tullut pyörä kellahti kumolleen ja minä siinä sivussa. En jäänyt alle. Olisi melkein pitänyt, että olisi ollut edes jotain dramatiikkaa. Nyt autokoulunope tuli vain nostamaan pyörän pystyyn ja patisteli yrittämään uudelleen. Olin ihan poikki. En muistanut edes seuraavassa harjoituksessa vaihtaa vaihdetta jarrutuksen aikana pienempään, vaikka olin tehnyt sen jo monta kertaa. Onneksi pyörä armahti minua. Se alkoi vilkuttaa öljyn merkkivaloa ja sain pitää viiden minuutin tauon ajelusta.

    Ja taas kohta piti lähteä pujottelemaan. Eikä se onnistunut vieläkään. Kaksi ja puoli tuntia tahkottiin ympyröitä ja kieppumisia harjoittelukentällä ja sitten ope vain ilmoitti, että pyörät pitää ajaa takaisin koululle. Jenna – kokenut mopoilija – sai ajaa ison pyörän, mutta minunkin piti kurauttaa sillä ensin ajamallani kevarilla. Piti ottaa taas vähän tuntumaa liikkeellelähtöihin, mutta ihmeen hyvin se jo sujui. Ja voitteko ikinä kuvitella! Onnistuin tekemään sillä melkein hyväksytyn suorituksen pujotteluradalla!

    Liikenteessä en pelännyt yhtään. Takaraivossa jyskytti Ilkan ohjeet vilkusta ja erityisesti papan komento, ettei vilkkua saa jättää päälle risteyksen jälkeen. Niinpä onnistuin vilkuttamaan ja olemaan vilkuttamatta. En tahtonut saada vaihdetta päälle liikennevaloissa. Vilkaisin takana ajavaa opea ja hän viittilöi nytkyttämään pyörää niin, että vaihdekin loksahti silmään. Siitäpä sitten varovasti vihreällä liikkeelle. Jäin vähän Jennasta, koska edelleen lähden liikkeelle liian hituraisesti. Hyvä, että lähdin. Sain kurauttaa Jennan kiinni ennen Kyrönsalmen siltaa ja ajaa vähän ylinopeutta 🙂

    Tajusin vasta autokoulun risteykseen pysähtyessäni, että pysähdyin ylämäkeen. Eipä tullut mieleen, miten siinä olisi pitänyt oikeaoppisesti käyttäytyä, mutta a) pyörä ei liukunut taaksepäin, b) pyörä ei kaatunut, c) pääsin liikkeelle. Tästä voisi ehkä vetää sellaisen varovaisen johtöpäätelmän, että kai minä tein jotain oikein.

    Autokoululla jalat tärisivät sekä vilusta että maitohaposta. Olin varmaan puristanut jalkoja niin lujasti pyörän kylkiin, että voimat olivat ihan lopussa. Tulipahan ajettua. Ja tulipahan kaaduttua. Sitähän minä kai eniten pelkäsin. Päätin, että Ilkan pyörällä en aja koskaan. Tulee perheriita jos ja kun kaadun.

  • Blogin mobiili aikakausi alkaa!

    Lähetetty matkapuhelimesta:
    Nyt käännettiin uusi lehti Outin ideoiden historiassa ja siirryttiin mobiiliin aikaan! Tässäpä sitä keittiössä keittolautasen äärellä vaan bloggaan eikä kannettavaa saatika nettiä ole mailla halmeilla. Niin no kännykässä on. Viksu vekotin. Viksumpi Ilkka kun mahdollisti tämän riippumattomuuden.

  • Kakutusta kotona

    Vatsat vaikertaen kävimme Ilkan kanssa äitienpäiväkakulla pohjoisessa. Äiti osoitti tänä vuonna kiitettävää aktiivisuutta ja keitti kahvinsa, haki lehden ja oli jopa ostanut itse itselleen äitienpäiväkakun. Ehdotin, että hän ensi vuonna ostaisi itselleen myös lahjan niin saisi mieleisensä. Kaipa ne sunnuntaiaamuna äidin syliin lykkäämäni oopperaliput miellyttivät.

    Olisinhan minä sen kaakun leiponut, mutta äiti oli ehtinyt ensin. Mummon luona sitten saatiin kotitekoista täytekakkua. Kova homma on meidän pikku perheellä urheilla kakkukalorit pois, mutta onneksi Savonlinnan kampuksen porukka sai järjestymään loppukevääksi toisen sählyvuoron. Tänään pitää uusia salikortti ja ehkä se juoksuhomma lähtisi lopultakin käyntiin. Kovasti olen yrittänyt, mutta yritykseksi on jäänyt.

    Muuttoruljanssi alkaa pikku hiljaa kiristyä. Veimme Utajärvelle autolastillisen pikkuromua, kirjoja ja vähän vaatteita. Konttiin nakkasin neljä pussia vaatteita, mutta silti tavaraa on vielä yllinkyllin. Ainakin osa astioista joutaa Konttiin, mutta rakkaasta matostani en raski luopua. Minun oma pieni villamattoni on ensimmäinen oikea sisustusjuttu, jonka ikinä olen ostanut. Ehdin nauttia siitä vajaan vuoden ennen kuin matto muutti muovipussissa varastoon Aatun karvojen tieltä. Tänne Savonlinnaan se ei kertakaikkiaan sovi. Ilkka on sisustanut asuntonsa valkoisen eri sävyillä ja harmaalla niin ettei punaisen eri sävyissä leimuava matto sovi tänne mitenkään. Tästä matosta uhkaa tulla minulle kynnyskysymys tai yhteiselämän kulminaatiopiste niin kuin Tami sanoisi.

    Viikonlopun aikana yrttiviljelyt olivat kasvaneet hyvin. Varret ovat vielä kovin hentoisia, mutta ne näyttävät hyvävoimaisilta ja virkeiltä. Siirsin lähtiessäni yhden basilikan ja yhden persiljan Ikeasta viime viikolla ostettuihin parempiin ruukkuihin. Olisin laittanut enemmänkin, mutta multa loppui. Tänään menen taas fysioterapeutille ja käyn samalla hakemassa multapussin.

    Fysioterapeutti on yrittänyt saada selkääni liikkuvuutta, mutta suurin ongelma lienee kuitenkin kantapäässä. Hän meinasi, ettei kantaluuni liiku lainkaan ja ihmetteli suuresti, kun kerroin juosseeni viime syksynä maratonin. No ehkei tämä täytekakkuinen kehoni ihan maratoonarin kropalta vaikuta.

    Onneksi MM-lätkä pitää huolta siitä, että edes sydän saa harjoitusta. Piti eilen purra huuleen, ettei olisi herättänyt naapureita kiljumisellaan. Kauhea peli. Jännitti ihan kamalasti. Harvoinpa sitä pääsee suomipoika maalaamaan sivuverkon läpi.

    Nyt eilinen peli tulee uusintana, mutta vaikka toinen silmä ehkä katselee kiekkoa, asetan toisen silmäni tiukasti Dyerin artikkeliin. Töitä on tehtävä – tänäänkin.

  • Viikonlopun kuulumisia

    Niin se vaan taas viikonloppu hurahti. Sitä virittäytyy viikonloppuun ihan eri tavalla, kun käy perjantaina ensin pelaamassa tunnin sählyä ja sitten kiirehtii tanssitunnille. Viime viikolla opeteltiin valssia, jota ehdittiin käydä treenaamassa kaksi kertaa ennen tämän viikon kertausta. Perjantaina tutustuttiin enimmäkseen foxyn saloihin ja saloiksi taisivat jäädäkin. Foxyn hytkyttely näyttää helpolta toisten tekemänä, mutta kun kanki ja pökkelö ovat tanssilattialla, helpoistakin kuvioista saa yllättävän vaikeita.

    Ilkka yrittää parhaansa mukaan viedä, mutta minä törmäilen kuin norsu posliinikaupassa. Perjantaina meno äityi jo niin pahaksi, että uhkasin lopettaa koko tanssihomman siihen paikkaan. Ilkasta sukeutuu niissä tilanteissa rauhallisuuden perikuva, jäätäkin viileämpi viilipytty. Taas onnistui rauhoittelemaan minut niin, etten jättänyt parkettia kesken pyörähtelyjen.

    Sähly-tanssi -yhdistelmä saa aikaan sen, että perjantai-iltana meidän pikku perhe on aika raukeana. Saunan jälkeen pää hakeutuu rivakasti tyynyyn ja uni vie voiton. Olo on jopa niin rento, että piti äsken Ilkalta varmistaa, etteihän me vain menty perjantaina baariin, kun en muista mitään koko illasta.

    Täällä oli tänä viikonloppuna Savonlinna Open -sählyturnaus, ja The Lost Boys oli mukana jo 17. kertaa. Lostikassa pelaa kaverini Jari, ja siksi kävimme Ilkan kanssa katsomassa lauantaina muutaman sählypelin. Lostikan miehet pääsivät jatkoon, mutta tipahtivat tänään puolivälierissä. Ihme juttu, että tipahtivat, vaikka eivät tulleet meidän mukana edes baariin katsomaan lätkämatsia.

    MM-lätkää pelataan tänä vuonna turkasen myöhään. Voihan siinä niin käydä, että jatkossa se olen minä, joka herää aamuunsa sohvalta, ja Ilkka nukkuu leveästi alakerrassa. Joka tapauksessa olin iloisen yllättynyt Suomen vireästä avauspelistä. Tavallisesti saa hävetä olevansa muka jääkiekkokansaa, kun Suomen pojat rusettiluistelevat mailojen kanssa maailmalla. Nyt oli ammattilaiset asialla ja ensimmäinenkin peli hoidettiin hienosti kotiin.

    Vaikka tultiin heti pelin jälkeen suoraan nakkarin kautta kotiin, on olo ollut tänään jotensakin hutera. Piti ottaa päikkärit, että jaksaa iltaan. Ilkkakin rojotti alakerran patiolla kuin kissa auringonpaisteessa. Ei nukkunut sentään. Nautiskeli vaan. Minä otin kontaktia sohvaan.

    Eilen illalla sateli nimpparionnitteluja, ja kun puhelin ei ollut matkassa, en ole saanut niihin vielä vastatuksi. Satukin oli löytänyt tänne – tervetuloa. 🙂 Pitää yrittää olla jatkossa vähän aktiivisempi kirjoittelemaan muitakin kuin noita väikkäriin liittyviä yksityisviestejä.

    Olen yrittänyt tehdä välillä vähän töitäkin. Sain Teuvolta jo vappuaattona kommentit tutkimussuunnitelmaan, mutta olen yrittänyt pitää sitä asiaa taka-alalla, sillä maanantaina minun pitäisi lähettää EBRF-konferenssiabstrakti. Eilen Ilkka järjesti minulle lokoisat kirjoitusolot patiolle, ja sainkin aikaan ihan kelpo tekstiä. Kärki vaan vielä puuttuu. Ajattelin kirjoittaa väikkärin minikoossa. Aivan niin, taas puhun väikkäristä enkä lisurista. Teuvo meinasi, että kyllä sitä pitää väitöskirjaan tähdätä, ettei kuulemma ole sen kummempi juttu kuin lisuri.

    Hitusen verran olen katkera Heidille, joka on saamassa ensimmäisen julkaisun nimiinsä. En ole kunnostautunut kirjoittamaan artikkeleita. Enemmän ehkä kiinnostaisi kirjoittaa artikkeleita siitä, miten esimerkiksi blogeja käytetään markkinoinnissa. Tai ei käytetä, vaikka pitäisi ehkä käyttää. Se kai tässä vähän ongelma onkin, että mieli tekisi taas paneutua ihan johonkin muuhun kuin tutkimuksen kaupallistamiseen.

    Vaikka tämä päivä on mennyt pääosin harakoille, ehdittiin kuitenkin käydä Ilkan kanssa puutarhaostoksilla. Eihän me oikeasti mitään puutarhajuttuja löydetty. Etsittiin istuimenpäällisiä parvekkeelle ja ruukkuja kukille, mutta ei löydetty lopulta kumpaakaan. Ötökkäverhokin pitää palauttaa, koskapa se ei sovi meidän oveen. Kenkäteline sentään löydettiin. Nyt ei enää tarvitse ottaa vauhtia hypätäkseen eteisen kenkävuoren yli. Jotain konkreettista sentään tänäkin viikonloppuna.

  • Alkoholiongelma?

    Lääkärillä ei ole mitään sitä vastaan, että ajelisin pikapuoliin moottoripyörällä. Selvisin jopa näkötestistä. Liikenteessä liikkuu täysin sokeita ihmisiä, koska minä läpäisin testin huonommallakin silmällä, ja ihan rehellisesti sanottuna en näe oikealla silmällä edes metrin päähän. Onneksi vasen on melkein kuin haukalla. 🙂

    Jopa se E-kirjaimia eri suuntiin sisältävä taulu piti kääntää toisinpäin, kun en nähnyt pienemmältä puolelta yhtään kirjainta oikealla silmällä. Hevosen pään kokoisista kirjaimista sain sitten joten kuten selvää ja loput arvasin. Olen todella huolissani siitä, miten huononäköisiä ihmisiä liikenteessä liikkuu. Minä olin ihan satavarma, ettei ainakaan huonompi silmäni täytä laatuvaatimuksia.

    Kuulotestiä minulle ei tehty ollenkaan eikä mitään tasapaino- tai hahmotustestejä. Joltakin keskustelupalstalta lueskelin, että ajokorttia varten pitää osata piirtää kellonviisarit osoittamaan varttia yli yhtätoista. Lieneekö urbaani legenda, mutta minun ei ainakaan tarvinnut tuntea kelloa.

    Jo ennen lääkäriin kutsumista täyttelin esitietolomaketta. Ei ole diabetesta eikä mielenterveysongelmia eikä edes masennusta, jota lääkäri kyseli vielä erikseen. En kertonut äärimmäisestä turhautumisesta joka iskee aika ajoin (noin kerran päivässä) väikkärin suhteen. Mutta olihan minulla jotain, johon lääkäri puuttui! Alkoholiongelma!

    Esitietolomakkeeseen piti kertoa, kuinka usein ja kuinka paljon kerrallaan käyttää alkoholia. Piti mainita erikseen viinitilkatkin. Okei, myönnetään, että viimeisten kolmen viikon aikana olen käyttänyt ihan liikaa alkoholia. Ensin piti juhlia Kärppiä ja sitten jotain muuta ja vielä lauantainakin käytiin teatterin jälkeen baarissa. Jos ajattelee kuitenkin keskimääräistä alkoholinkulutusta niin ehkä otan kahtena tai kolmena iltana viikossa siiderin tai viinilasin tai jotain muuta. Keskimäärin sanoisin, että annos tai kaksi kerrallaan. Mutta se, että käyttää alkoholia kaksi kertaa viikossa, aiheuttaa jo ruksin toiseksi vakavimpaan luokkaan lääkärin esitietolomakkeessa.

    Kun kerroin, että verenpaineongelmia löytyy suvusta, lääkäri alkoi toppuutella alkoholinkäyttöäni. Pitäisi kuulemma miettiä vähän, kannattaako ottaa juomaa niin usein. Samaan hengenvetoon hän kuitenkin totesi, että kyllähän se tietenkin on niinkin, että lasi viiniä silloin tällöin voi olla terveyden kannalta ihan hyvästä, mutta kaksi tai kolme lasia on jo vähän liikaa. Pitää siis alkaa miettiä ihan tosissaan absolutismia. Olen sellaista ajatusta aina välillä ilmaan heitellyt, mutta toistaiseksi olen yrittänyt pysyä kohtuukäyttäjänä.

    Tärkeintä on, että sain moottoripyöräkorttiin vaaditun lääkärintodistuksen. Enää tarvitsen vain valokuvat poliisia varten ja sitten ehkä saatan päästä harjoittelemaan jo ajamista. Ennen passikuvaa pitää kuitenkin saada jättikokoinen finni naamasta! Ehkä sekin liittyy alkoholiongelmaani…