Kirjan jälkeen

Blogi

  • Kerta kiellon päälle

    Tietenkin tupsahti mieleen saunanlauteilla, missä menee opettajan ja tutkijan ero, vaikka lupasin, etten enää pohdi opettajuuteen liittyviä asioita.

    Meidän laitoksella kaikki apurahatutkijat on valjastettu valtion rattaiden eteen opettamaan ilmaiseksi. Jotenkin opetus on yritetty jakaa sen mukaan, mikä sattuisi olemaan kunkin tutkijan spesialiteettia. Niinpä minä opetan korkean teknologian markkinointia, toimintatutkimuksen metodologiaa ja markkinoinnin ja kansainvälisen liiketoiminnan -kurssilla innovaatioasiaa.

    HTM-luennot (high technology marketing) ovat tältä syksyltä ohi ja edessä on vielä kolme kirjatenttiä ja viisi suullista tenttikuulustelua. HTM on ehkä eniten minun alaani, mutta mitkä ovat ne eväät, joilla minä annan markkinoinnin syventävää luento-opetusta ja vieläpä englanniksi?

    Syventävillä kursseilla pitäisi ehdottomasti hioa perusopiskelijasta timantti, joka pärjää ongelmitta työmarkkinoilla. Pitäisi auttaa opiskelijaa näkemään itse, miten jo opittua perustietoa käytetään ratkaisemaan käytännön ongelmia ja etsimään uutta tietoa, jos olemassa oleva osaaminen ei riitä. Okei, myönnetään, ettei tieto ole yhtä kuin osaaminen, mutta olkoon se toisen blogipohdinnan aihe.

    Tuntuu turhauttavalta, kun oma kompetenssi ei ole sillä tasolla, että voisi riittävästi ohjata opiskelijoita. Minulla on koko ajan sellainen tunne, että minua luennolla tuijottava joukko tietää, että minä en oikeasti tiedä, mitä teen.

    Miten voisinkaan tietää? Helkkari soikoon, muutama vuosi sitten istuin samoilla kursseilla perusopiskelijana. Miten yksi apurahan kurimuksessa eletty vuosi muuttaisi perusopiskelijan opettajaksi?

    Periaatteessa HTM-kurssilla voisi istua jopa jatko-opiskelijoita, sillä syventävät kurssit hyväksytään myös jatko-opintoihin. Viime vuonna kurssilla olikin kaksi jatko-opiskelijaa, mutta silloin vedin kurssin turhia murehtimatta. Kai syventävien opettaminen tuntui minusta vielä viime vuonna luottamustehtävältä – melkein kunnia-asialta. Nyt tuntuu siltä, että minua käytetään vain hyväksi. Ketään ei oikeasti kiinnosta korkean teknologian kauppatieteellinen opetus, joten se on vain kätevästi ”ulkoistettu” hyväuskoiselle jatko-opiskelijalle.

    Millaista osaamista meidän perusopiskelijamme saavat yliopistosta, jossa heidän tärkeimmät kurssinsa on annettu kaikkein kokemattomimpien opetettavaksi? Onko Kuopion kauppatieteellisen saama kritiikki sittenkin oikeutettua? Miten voin katsoa silmiin entistä opiskelijaa, joka on tulevassa työssään täysin sormi suussa, kun minä olen epäonnistunut opettajana?

    On opettaja-Outissa jotain hyvääkin. Olen ainakin innostunut aiheestani. Teknologiaympäristö tuo liiketoimintaan aivan uudenlaisia haasteita ja mahdollisuuksia, joita perinteiset toimialat eivät koskaan kohtaa. Vaikka liiketoiminnan perusperiaatteet pätevät myös teknologiaympäristössä, on niiden soveltaminen usein täysin erilaista.

    Jo pelkästään markkinoinnin näkökulmasta tekno tuo suuria haasteita. Miten tavoittaa asiakkaat, jotka eivät vielä tiedä tarvitsevansa uutta tuotetta? Miten tehdä radikaalista innovaatiosta helposti lähestyttävä ja omaksuttava? Miten yhdistää usein ristiriitaiset markkinoinnin ja tuotekehityksen intressit? Miten luoda liiketoiminnan pelisääntöjä ympäristössä, joka on kilpailevien teknologioiden, tuotteiden ja toimijoiden temmellyskenttää?

    Jokainen haaste on mahdollisuus tehdä jotain muita paremmin, menestyä, kasvaa ja kehittyä. Toisaalta jokainen uusi markkinoille tuotu innovaatio avaa myös mahdollisuuden kilpailijoille tehdä jotakin samaa tai samantapaista. Ja taas toimintaympäristö muuttuu.

    HTM-kurssilla olen pyrkinyt näyttämään osan tästä teknoympäristön dynamiikasta. Se, olenko onnistunut, selviää viimeistään, kun opiskelijat palauttavat portfolionsa ja tulevat tenttikuulusteluun. Minä luen sitten kurssipalautteesta, kuinka epäpätevä minä taas olinkaan.

  • Ellin pullero yllätti

    Pitää heti raportoida Elli-koiran tämänpäiväisestä uroteosta. Elli on norjan harmaahirvikoira – jo ikäleidi. Ellillä on ollut parin viime vuoden ajan outo sairaus. Se ei syö juuri mitään, mutta turpoaa kuin pallo. Kilpirauhaset ja cushingin tauti on tutkittu, mutta mitään elimellistä syytä ei ole löytynyt. Se vain lihoo ja lihoo ja siinä sivussa masentuu, kun ei jaksa liikkua.

    Tänä aamuna, heti sen jälkeen, kun isä pelasti kiinni jumittuneen Ellin kopin alta, Elli pääsi kaikesta ylipainosta huolimatta Awan kanssa hirvimetsälle. Ellille laitettiin vanha tutkapanta ja Awa sai koira-gepsin. Olisi pitänyt laittaa toisinpäin…

    Elli katosi jo puolen tunnin kävelyn jälkeen omille teilleen. Isä tutkasi sitä pari kertaa ja tuli siihen tulokseen, että ryökäleen mötkylä makaa autolla. Awa tuli meidän matkassa ja oli heti korvat höröllä, jos reppu vähän rapisi.

    Kävelimme melkoisen lenkin metsässä ja ehdimme juoda parit teehörpyt. Isä oli juuri katselemassa sopivaa tervaskantoa makkaratulia varten, kun metsästä kuului haukkumista. Isä kuunteli ja ihmetteli, kenen koira on näin lähellä. Minun mielestäni se oli ihan selvästi Ellin ääni. Ellin ääni on madaltunut liikakilojen myötä, mutta kyllä se Elliltä kuulosti. Isä kaivoi vanhan tutkan esiin ja niinhän se oli meidän Ellin pullero. Oli löytänyt hirven ja onnistunut vielä pysäyttämään sen.

    Siinä unohtui makkarat ja tervaskannot. Kiireesti vaihdettiin asetta. Minä kannan aina kevyempää Tikkaa ja isällä on kiikaritähtäiminen puoliautomaatti-Browning. Osaan ampua paremmin isän aseella, ja siksi päädymme usein vaihtamaan asetta tosipaikan tullen.

    Sitten siitä vain hiippailemaan kiireesti haukun suuntaan. Isä kiersi vähän pohjoisempaa ja minä menin suoraan. Harmi vain, ettei Ellin kunto enää riitä pitämään hirviä paikallaan, vaikka tämä hirviyksilö taisi olla tavallista kärsivällisempää sorttia.

    Haukku häipyi aina välillä ja minä kuulostelin uutta suuntaa. Awa pyöri jaloissa. Sen olisi pitänyt älytä lähteä Ellin kaveriksi, mutta parhaimmillaankin kävi vain 170 metrin päässä. Taitaa olla liian ihmisrakas hirvikoiraksi.

    En päässyt koskaan ampumaetäisyydelle enkä edes näköetäisyydelle. Kävin jo mutkan tielläkin, kun haukku alkoi taas kuulua ja minä säntäsin takaisin metsään. Lopulta isäkin antoi periksi ja paistelimme ne isän kaipaamat makkarat.

    Sitten lähdettiin etsimään Elliä. Ajeltiin yhden metsäautotien päähän ja isä lähti kävelemään tutkan osoittamaan suuntaan. Minä jäin päivystämään autolle.

    En kehdannut seisoa auton vieressä sateessa ja kylmäkin alkoi tulla, joten istahdin autoon odottamaan. Isä soitti ja kuiskaili koordinaatteja. Minun piti ottaa aukaisupuukko isän repusta, kivääri ja oma reppu mukaan ja lähteä Ellin uuden haukun suuntaan.

    Helpommin sanottu kuin tehty. Isä oli tietenkin vienyt Tikan, mutta myös puoliautomaatin lippaan. Piti ottaa panokset taskuun ja toivoa, että yksi panos piipussa riittää, jos ampumatilaisuus tulee.

    En ehtinyt kauas, kun isä jo soitti, ettei tarvitse tulla. Elli oli vielä haukkunut, mutta kun se oli huomannut isän, se oli tullut siihen tulokseen, että haukut on haukuttu tältä päivältä ja on aika lähteä omaan mökkiin nukkumaan.

    Vaikka Ellillä on reilut kymmenen kiloa ylipainoa ja liikkuminen on vaivalloista, hirvikoiran vaistot toimivat yhä. Sitä jaksaa vanhempi ja huonokuntoisempikin koira juosta, jos virikkeet ovat hyvät.

    Nyt Elli nukkuu tyytyväisenä mökissään jalat hierottuina ja hyväksi paijattuna. Kohta nukkuvat myös isäntä ja emäntä.

  • Salaisuus paljastui

    Nonnih, nyt tänne ilmestyi joku salaperäinen lukija. Minä kun luulin, että minä kirjoittelen tätä vain itseäni varten. Taidanpa tietää, kuka salaisuuden paljasti…

    Nyt pitää ainakin varoa opetukseen liittyviä tarinoita. Lukijakunta voi olla turhan kriittistä lukemaan minun höpinöitäni.

  • Hirveitä hirviä hirveän vähän

    Hirvimetsällä ei mitään uutta. Tänään meni ihan yhtä hyvin kuin eilenkin eli ei edes nähty yhtään hirveä. Awa juoksenteli jaloissa melkein koko päivän ja otti tirsat nuotiolla.

    Tähänastisen kokemuksen perusteella Awaa kiinnostaa enemmän käsijarru ja puulastut kuin hirvet. Päättelin tämän käsijarrunkahvaan ilmestyneistä hampaanjäljistä ja omakohtaisesta havainnosta, jossa Awa jauhoi puulastua kuin purkkaa. Tosin isä oli kauhonut hetkeä aiemmin samalla lastulla kurkkusalaattia makkaransa päälle.

    Jotain se on jo oppinut. Awa nimittäin. Se ei enää hauku ojan väärällä puolella, että tulkaa hakemaan, en pääse yli. Eilen se räksytti jokaisen vähänkään vuolaamman ojan takana ikäväänsä. Tänään ei tainnut kuulua kuin pari kiukkuhaukkua ja sitten koira oli jo oikealla puolella ojaa.

    Jotain olemme me ihmisetkin oppineet. Kärkkäri-makkara on hirveän ällöä ja me heitettiin se isän kanssa metsään. Ei tullut ekotekoa, koska makkarassa on niin paljon suolaa, että se säilyy ainakin ensi vuoteen. Onpahan eväät valmiina, jos eksyy samalle nuotiopaikalle.

  • Liian lyhyt maila?

    Tällainen pitkänhuiskea puolitoistametrinen pelaaja harvemmin valittaa liian lyhyestä sählymailasta, mutta jotenkin en vaan opi pelaamaan nykyisellä luudallani.

    Se on kymmenisen senttiä lyhyempi kuin entinen, mutta toisaalta kesän jälkeen pitäisi pystyä ottamaan erilainen maila käyttöön melko helposti. Nyt vaan tuntuu, että kaikki pallot karkaavat taivaalle.

    Sain jokusen vahinkomaalin aikaiseksi, mutta muuten ei peli kulkenut. Menee ihan löntystelyksi eikä nyt ollut edes sykemittaria kirittämässä askelia. Mittari jäi Savonlinnaan.

    Nykyisin tulee muutenkin liikuttua aivan liian vähän. Kaiholla muistelen viime talvea ja kevättä, jolloin ei edes paukkupakkanen saanut minua pysymään pois juoksulenkiltä. Pahimmat pakkaset kiersin Kuopiohallin juoksurataa, parhaimmillaan 63 kierrosta yhtä soittoa. Nyt on koko ajan kiire. Omatunto kolkuttaa, jos en koko ajan istu koneella ja tee kurssimateriaalia tai kirjoita konferenssipaperia. Parempi onkin taas aloittaa, ettei mene ihan yöhön.