Viimeinen ilta Kanadassa, ja ajatukset jo kotona niin tukevasti, että vahingossa laitoin hiustenmuotoilugeeliä hammasharjaan. Ei ollut hyvää eikä maku tahdo lähteä pois edes purkkaa jauhamalla.
Nyt alkaa olla tilinteon hetki. Mitä tästä reissusta jäi käteen? Ainakin kevät ehti saapua myös Kanadaan tämän ensimmäisenä päivänä ottamani kuvan jälkeen.
Junat kulkevat samaan suuntaan
Kun on pitkästä aikaa poissa kotiympyröistä ihan itsekseen, joutuu kohtaamaan vieraita ihmisiä ihan eri tavalla. Minulla ehti tämän kuukauden aikana olla neljä erilaista kämppistä. Ensimmäinen oli tummaihoinen amerikkalaismies, toinen syyrialais-belgialainen nainen, kolmas äidin puoleltaan intiaani amerikkalaisnainen ja nyt tämä tuorein on ikäneito Egyptistä.
Meillä kaikilla on akateeminen tausta ja kiinnostus oppia uutta. Eniten juttelin syyrialais-belgialaisen, mutta nykyisin Amerikassa asuvan Hananin kanssa. Hän oli reissannut monissa maissa, mutta vaikka hän oli syntynyt Belgiassa, hän tunnisti omaksi kodikseen kuitenkin Syyrian.
Samaan hengenvetoon hän kuitenkin sanoi, ettei voisi koskaan enää asua siellä, koska sitä Syyriaa, jota hän kaipasi, ei enää ole olemassa. Hän sanoi, että koti on siellä, missä kaikki rakkaat ovat, ja tällä hetkellä suurin osa on Yhdysvalloissa.
Myös amerikkalaismiehen kanssa ehdimme jutella parina iltana. Tai hän oli niin puhelias, että minä olin enemmän kuuntelupuolella. Hän korosti koko ajan olevansa syntyperäinen amerikkalainen, mutta hänen tutkimuksensa kuitenkin kosketti Ugandaa. Ja jos yhtään aksenttia ja puheenpartta tunnistin, niin kyllä varmaan Uganda oli hänellekin melkoisen tuttu maa.
Intiaaniverta oleva nainen oli rauhallisempi, enkä ehtinyt hänen kanssaan hirveästi keskustella. Vaikka hän oli ulkoiselta olemukseltaan täysin valkoihoinen amerikkalainen, hän halusi pitää äitinsä perinnettä yllä, ja tutki alkuperäiskansoja.
Tuntui, että meillä kaikilla oli juuret jossakin pienessä ja syrjityssä kansanosassa, vaikka muut olivatkin nykyään isojen maiden kansalaisia. Tuli mieleen, että meitä on moneen junaan, mutta tämän otannan perusteella ne junat voivat kyllä kulkea melkolailla samaan suuntaan.
Muovista pitää luopua
Toinen iso oppi tältä reissulta on kimpaantuminen muoviin. Jo lentokoneen ikkunasta katselin, kuinka Grönlannin vesillä seilasi lukuisia pikkuruisia jäävuoria ja -lauttoja. Varmaan niitä siellä pitääkin kellua, mutta niitä oli aivan valtavasti.
Perille päästyäni kiinnitin heti huomiota kauppojen moninkertaisiin muovipakkauksiin. Kassa pakkaa ostokset lukuisiin pieniin muovipusseihin, jos häntä ei erikseen kiellä. Jokainen tuote on kääritty vähintäänkin paksuun kelmuun, mutta useimmiten kovamuoviseen pakkaukseen. Maidot ja mehut myydään muovipakkauksissa. Valmissalaattien ja hedelmäannosten rivit ovat valtaisat ja seuraavalla hyllyllä on salaattisekoituksia pussitolkulla.
Toki iloisia poikkeuksiakin on. Esimerkiksi pähkiköitä sai ottaa automaatista itselleen sopivan määrän – toki muovipussiin, mutta silti.
Mitä ihmettä me tehdään kaikella tällä muovilla?
Letkeyttä elämään
Ulkomailla on helppo löytää itsestään letkeämpi puoli. Täälläkin ympäristö kannustaa olemaan rento. Ihan turhaan esimerkiksi toin mukanani suorat housut. Normi yliopisto-opiskelijan asuksi riittää farkut ja oman yliopiston huppari, sillä niitä täällä on joka toisella vastaantulijalla. Opettajat vaihtavat hupparin neulepaitaan, mutta eivät muuten juuri erotu opiskelijoista.
Eikä täällä kukaan valita, jos jalankulkija joutuu kumartumaan, kun pihapuu on rönsyillyt jalkakäytävän puolelle. Ja mitä sitten, jos naapurin talo pysyy hädin tuskin pystyssä ja itsellä on viimeisen päälle kukkapenkitkin ojennuksessa? Ja mitäpä sekin haittaa, jos pihapuu on kasvanut sähkölinjojen lomaan, jos kerran sähköt kuitenkin toimivat?
Eikä sekään niin haittaa, jos vähän tekee omia muistiinpanoja kirjaston kirjaan tai ottaa lukusaliin mukaan termarissa kahvia. Jos kirjan vielä voi kuitenkin lukea eikä kahvinkolistelukaan ketään haittaa, niin go ahead vaan.
Suomessa ei tulisi kuuloonkaan antaa talojen ränsistyä muutoin hienolla asuinalueella. Mitä ne naapuritkin oikein ajattelisivat? Tai hyvänen aika, jos oman kahvikupin kanssa kävelee kadulla tai vaikka kaupassa. Luulevat vielä varkaaksi. Ja kyllä puu pitää katkaista heti alkuunsa, jos se meinaa rönsyillä raitilla.
Jotenkin masentaa palata sääntö-Suomeen, jossa koko kadun talot ovat toistensa kopioita.
Englantia pitää opiskella ja paljon
Harmittaa, että olen elämäni aikana sössinyt niin monta mahdollisuutta oikeasti opiskella englantia. Ensin en uskaltanut avata suutani koulussa, sitten kielikurssilla. Yliopistossa menin ihan jumiin, koska kaikki muut raklattelivat englantia kuin vettä vaan. Sitten lähdin Englantiin opiskelemaan seitsemäksi kuukaudeksi, mutta sieltäkään ei rohkeutta karttunut. Opettajan hommissa on sitten pitänyt väkisin siirtyä oman mukavuusalueen ulkopuolelle, kun on ollut pakko opettaa englanniksi.
Mikä kumma mörkö siinä puhumisessa on? Pitäisikö tässä mennä hypnotisoitavaksi, josko osaisivat aukaista jonkin puhumisen lukon? Ja miksi se lukko on joskus kuitenkin auki eikä silloin sydän pompi tai hengitys salpaudu?
Jospa saisin jollakin keinoin Onnin opiskelemaan englantia niin, että oppii puhumaan sitä ja luottamaan omaan osaamiseensa. Eihän se oikeasti ketään haittaa, jos vähän kummallisesti lausuu tai kielioppi menee vinkkuralle.
Onneksi vasta tänään sain tietää, että Raminta on kouluttautunut englannin opettajaksi. Jos olisin tiennyt, olisin varmaan jättänyt autoreissut väliin englannin puhumisen pelossa.
Mitä enemmän opiskelee, sitä tyhmempi olo
Lopuksi muutama sana varsinaisesta tutkimuksesta. Tulin tänne kirjoittamaan artikkeleita omasta väikkäristäni. Ehkä en saanut tehtyä niin paljon kuin olisin halunnut, mutta vika ei ole siinä, ettenkö olisi yrittänyt.
Heti kun menin mukaan Albertin kurssille, tajusin, että minun pitää opiskella vielä todella paljon ennen kuin voin oikeasti julkaista mitään konferenssipaperia kummempaa. Tajusin, etten osaa asemoida itseäni johtamisen kentällä kunnolla, mikä ehkä johtuu siitä, että tein perustutkinnon markkinoinnista.
Olen lukenut täällä valtavasti. Kirjaston vartijakin moikkaa jo kuin tutulleen, koska on joutunut hätyyttelemään minut kämpille niin monena iltana. Kirjastoa ehkä jäänkin kaipaamaan täältä kaikkein eniten. On jotenkin aivan ihanaa kömpiä illalla kirjastoon ja olla siellä iltayhdeksään saakka ihan omassa kuplassaan. Varsinaisen lukuvuoden aikana kirjasto on auki jopa yhteentoista!
Täällä heti ensimmäisestä jatko-opintovuodesta alkaen aletaan rakentaa itselle isoa kuvaa johtamisen teoriasta ja etsimään kuvasta omaa lokeroa, josta käsin maailmaa sitten tarkastella. Olen kuunnellut keskusteluja ihan haltioituneena. Miten hienosti he osaavatkaan jo nyt punoa historian tapahtumia, johtamisen teoreettisia suuntauksia ja vaikkapa tämän päivän uutisia yhteen?
Kuvassa Sobey Business Schoolin jatko-opiskelijoiden vuoden 2018 kohortti ja heidän opettajiaan. Oikealta Chris Hartt (Dalhousie Universityn proffa), Ian, Albert, Mark, Raminta ja Blake. Aisha ehti karata ennen kuvaa.
Nämä opiskelijat lukevat täällä vielä paljon enemmän kuin minä ja paljon laajemmin. Heidän pitää todella lyhyessä ajassa ottaa haltuun valtavan laaja tietomäärä. Kun tämän nyt olen nähnyt, en enää ihmettele, miksi Saint Marysin Sobey Schoolin tohtoriopiskelijat pääsevät hyviin julkaisuihin jo opintojensa aikana. Meillä on ihan hirveästi opittavaa.
Kannattiko tulla?
Kyllä, ehdottomasti kannatti tulla. Vaikka tässä olen keskittynyt muihin kuin tutkimusasioihin, selvästi kirkkain anti on kuitenkin oman uskon vahvistamisessa. Kun juttelin tänään Amy Thurlowin kanssa ja aiemmin jo Chris Harttin kanssa omasta tutkimuksestani, sain lisää uskoa siihen, että työssäni on pienen pieni idea.
Erityisesti Amyn tapaaminen oli todella iso juttu minulle. Hän oli tosi symppis, helposti lähestyttävä ja iloinen ihminen, joka kaikeksi ilokseni kertoi palaavansa syksyllä takaisin kriittisen merkityksenrakentamisen tutkimukseen.
Sain Amylta hurjasti vinkkejä, mitä ehkä kannattaisi kokeilla omaan aineistooni, ja vielä enemmän kannustusta julkaista omia ajatuksia artikkeleiden muodossa. Väitän, että meillä synkkasi heti, kun aloimme puhua uskottavuudesta ja merkitysten rakentamisesta.
Vaikka Amyn tapaaminen jäi viime tippaan, se oli oikeastaan näin jälkikäteen ajateltuna ihan hyväkin. Ensinnäkin ehdin lukea uudelleen hänen artikkeleitaan ja vähän jopa hänen väikkäriään. Toiseksi ehdin palautella mieleen omaa tutkimustani, koska se oli jo ehtinyt kevään mittaan unohtua. Ja kolmanneksi ehdin ihan pikkuisen prepata kieltä niin, että sain kysyttyä kaiken, minkä halusin.
Ja ilman Amyn tapaamistakin tämä reissu olisi ollut opettavainen. Lyhytkin pätkä ulkomailla – ja sellaiseksi valitettavasti kuukauden tutkijavaihto määritellään – on hyvä lisä ansioluetteloon. Vaikka en ole varma, teenkö koskaan tutkimusta juuri näiden ihmisten kanssa, olen ainakin päässyt kertomaan omasta ja muiden innon tutkimusryhmän jäsenten osaamisesta isommalle joukolle perusteellisemmin kuin se muutoin olisi ollut mahdollista.
Nyt kun itse omin silmin näin, yhteen lyöttäytyminen nimekkäidenkään tutkijoiden kanssa ei muuta vaadi kuin ensimmäisen kontaktin – ja suunsa aukaisemisen. Ramintan kanssa jo kyllä ehdimme ideoida Erasmus-opettajavaihtoa puolin ja toisin.
Eikä voi unohtaa myöskään yksittäisiä vinkkejä esimerkiksi julkaisuasioissa. Chris muistutti, että käsikirjoituksen hyvä tarina menee paremmin läpi kuin hiottu teoria, ja teoriaa voi aina kehittää lisää, jos revieweri innostuu tarinasta. Amy puolestaan sanoi, että käsitteitä voi käyttää löyhästikin, kun vain tunnistaa niiden teoreettisemmat lähestymistavat, ja kertoo, ettei itse kuitenkaan aio samaa käsitettä juuri niin käyttää.
Albertin kanssa sovimme, että jatkamme keskustelua marraskuussa, kun hän tulee Suomeen. Nyt Albert oli kiinni jatko-opiskelijoidensa kanssa ja kävi viikon verran jopa Intiassa.
Mutta nyt on aika kömpiä viimeisen kerran pötköttämään Loyolan kovalle pedille ja antaa tuulen ulvoa ikkunanraosta. Seuraavan yön vietänkin lentokoneessa ja sitä seuraavan jo omassa pedissä Onnin ja Ilkan vieressä.
Aamiaisella testaan vohvelikonetta ja jos lopputuloksena on kullanrapea vohveli, hukutan sen vaahterasiirappiin.
