Ellin pullero yllätti

Pitää heti raportoida Elli-koiran tämänpäiväisestä uroteosta. Elli on norjan harmaahirvikoira – jo ikäleidi. Ellillä on ollut parin viime vuoden ajan outo sairaus. Se ei syö juuri mitään, mutta turpoaa kuin pallo. Kilpirauhaset ja cushingin tauti on tutkittu, mutta mitään elimellistä syytä ei ole löytynyt. Se vain lihoo ja lihoo ja siinä sivussa masentuu, kun ei jaksa liikkua.

Tänä aamuna, heti sen jälkeen, kun isä pelasti kiinni jumittuneen Ellin kopin alta, Elli pääsi kaikesta ylipainosta huolimatta Awan kanssa hirvimetsälle. Ellille laitettiin vanha tutkapanta ja Awa sai koira-gepsin. Olisi pitänyt laittaa toisinpäin…

Elli katosi jo puolen tunnin kävelyn jälkeen omille teilleen. Isä tutkasi sitä pari kertaa ja tuli siihen tulokseen, että ryökäleen mötkylä makaa autolla. Awa tuli meidän matkassa ja oli heti korvat höröllä, jos reppu vähän rapisi.

Kävelimme melkoisen lenkin metsässä ja ehdimme juoda parit teehörpyt. Isä oli juuri katselemassa sopivaa tervaskantoa makkaratulia varten, kun metsästä kuului haukkumista. Isä kuunteli ja ihmetteli, kenen koira on näin lähellä. Minun mielestäni se oli ihan selvästi Ellin ääni. Ellin ääni on madaltunut liikakilojen myötä, mutta kyllä se Elliltä kuulosti. Isä kaivoi vanhan tutkan esiin ja niinhän se oli meidän Ellin pullero. Oli löytänyt hirven ja onnistunut vielä pysäyttämään sen.

Siinä unohtui makkarat ja tervaskannot. Kiireesti vaihdettiin asetta. Minä kannan aina kevyempää Tikkaa ja isällä on kiikaritähtäiminen puoliautomaatti-Browning. Osaan ampua paremmin isän aseella, ja siksi päädymme usein vaihtamaan asetta tosipaikan tullen.

Sitten siitä vain hiippailemaan kiireesti haukun suuntaan. Isä kiersi vähän pohjoisempaa ja minä menin suoraan. Harmi vain, ettei Ellin kunto enää riitä pitämään hirviä paikallaan, vaikka tämä hirviyksilö taisi olla tavallista kärsivällisempää sorttia.

Haukku häipyi aina välillä ja minä kuulostelin uutta suuntaa. Awa pyöri jaloissa. Sen olisi pitänyt älytä lähteä Ellin kaveriksi, mutta parhaimmillaankin kävi vain 170 metrin päässä. Taitaa olla liian ihmisrakas hirvikoiraksi.

En päässyt koskaan ampumaetäisyydelle enkä edes näköetäisyydelle. Kävin jo mutkan tielläkin, kun haukku alkoi taas kuulua ja minä säntäsin takaisin metsään. Lopulta isäkin antoi periksi ja paistelimme ne isän kaipaamat makkarat.

Sitten lähdettiin etsimään Elliä. Ajeltiin yhden metsäautotien päähän ja isä lähti kävelemään tutkan osoittamaan suuntaan. Minä jäin päivystämään autolle.

En kehdannut seisoa auton vieressä sateessa ja kylmäkin alkoi tulla, joten istahdin autoon odottamaan. Isä soitti ja kuiskaili koordinaatteja. Minun piti ottaa aukaisupuukko isän repusta, kivääri ja oma reppu mukaan ja lähteä Ellin uuden haukun suuntaan.

Helpommin sanottu kuin tehty. Isä oli tietenkin vienyt Tikan, mutta myös puoliautomaatin lippaan. Piti ottaa panokset taskuun ja toivoa, että yksi panos piipussa riittää, jos ampumatilaisuus tulee.

En ehtinyt kauas, kun isä jo soitti, ettei tarvitse tulla. Elli oli vielä haukkunut, mutta kun se oli huomannut isän, se oli tullut siihen tulokseen, että haukut on haukuttu tältä päivältä ja on aika lähteä omaan mökkiin nukkumaan.

Vaikka Ellillä on reilut kymmenen kiloa ylipainoa ja liikkuminen on vaivalloista, hirvikoiran vaistot toimivat yhä. Sitä jaksaa vanhempi ja huonokuntoisempikin koira juosta, jos virikkeet ovat hyvät.

Nyt Elli nukkuu tyytyväisenä mökissään jalat hierottuina ja hyväksi paijattuna. Kohta nukkuvat myös isäntä ja emäntä.

Site Footer